V.

Laulajapari.

Heidänhän oli aivan mahdotonta olla toisiaan rakastamatta! Molemmat

olivat kauniita ja kuuluisia, he lauloivat samoissa oopperoissa, elivät

joka ilta viisi näytöstä yhdessä taiteellista intohimoista elämää. Ei

leikitä rankaisematta tulen kanssa. Ei sanota parikymmentä kertaa:

"Minä rakastan sinua!" huilun huokausten ja viulun hyminän säestyksellä

ilman että lopuksi joutuu oman äänensä lämmön uhriksi. Molemmissa

heräsi tunne vähitellen aaltoilevien sointujen, yllättävien rytmien,

loistavien pukujen ja koristeiden ympäröimänä. Se virtasi heihin

päätyikkunasta, jonka Elsa ja Lohengrin aukaisevat sävelistä ja valon

säteistä väräjävänä yönä.

"Tullos kanssain sen sulotuoksuun..."

Se hiipi esiin Capuletin valkoisella balkongilla, missä Romeo ja Julia

viipyivät aamun sarastaessa.

"Viel ei päivä koita, ei voi se leivo olla..."

Ja kun Faust ja Margareeta hurmaantuneina kuhertelevat kuutamossa

syleillen toisiaan:

"Äänensä autuuttaa,

Katseensa hurmaa mun..."

Pian tiesi heidän rakkaudestaan koko Pariisi ja seurasivat

mielenkiinnolla sitä. Se oli näytäntökauden vetovoima. Ihailtiin näitä

molempia loistavia tähtiä, jotka suloisesti leijuivat yhdessä oopperan

musiikin taivaalla. Lopuksi eräänä iltana innokkaiden suosionosotusten

ja esillehuutojen jälkeen juuri kun esirippu oli mennyt alas ja

eroittanut käsien taputuksista kaikuvan katsomon ja kukkasilla

peitetyn näyttämön, missä Julian valkoinen puku viisti yli kamelioiden

lehtien, puristi nuori laulajapari vastustamattomasti toistensa

käsiä niinkuin heidän näyttämöllinen rakkautensa olisi ainoastaan

odottanut riemuhetkeä päästäksensä päivänvaloon. Heidän kätensä

puristivat toisiansa, yleisö katsomossa pyhitti sen loppumattomilla

"hyvä-huudoillansa." Nuo kaksi tähteä olivat yhdistyneet.

Häiden jälkeen viipyivät he jonkun aikaa ennenkuin heidät jälleen

saatiin nähdä näyttämöllä. Mutta kun lupa-aika oli ohi, esiintyivät

he samassa kappaleessa. Tämä esiintyminen tuli käännekohdaksi heille.

Tähän asti oli mies ollut heistä ensimäisenä. Vanhempana kuin rouvansa

ja enemmän tottuneena yleisöön, tunsi hän sen heikkoudet ja mieliteot,

mielisteli äänellänsä sekä ylös että alas. Hänen rinnallaan oli rouva

ainoastaan erinomaisen lahjakas, vastaisuudessa paljon lupaava oppilas;

hänen vielä liian nuoressa äänessään oli kulmikkaisuutta niinkuin

hänen vähän laihoissa ja pistävissä olkapäissänsäkin. Mutta kun he nyt

jälleen tekivät ensiyrityksensä ja rouva esiintyi yhdessä entisessä

osassaan ja voimakas, laaja, täyteläinen äänensä soi ensimäisissä

sävelissään raikkaana ja kirkkaana kuin lähdepuro; oli miellyttävä

hämmästys katsomossa niin suuri, että koko illan huomio kohdistui

häneen. Nuorelle laulajattarelle oli tämä ilta yksi niitä onneniltoja,

jolloin ympäröivä ilmakehä tulee kirkkaaksi, keveäksi ja väräjäväksi

esille kantamaan kaikki menestyksen valonsäteet ja hyväilyt. Mitä

mieheen tulee, niin melkein unohdettiin hänelle taputtaa käsiä ja

niinkuin jokainen häikäisevä valovaikutus peittää ympäristönsä

synkemmät varjot, niin tunsi mies itsensä syrjäytetyksi johonkin

näyttämön pimeimpään soppeen, aivan kuin joku statisti.

Kun kaikki käy ympäri, oli mies luonut tämän innostuksen, joka teki

vaikutuksensa rouvan näyttelemisessä ja teki hänen äänensä ja tunteensa

lämmön kaksinkertaiseksi. Hän yksin oli näille syville silmille antanut

loiston ja tämän ajatuksen olisi pitänyt tehdä hänet ylpeäksi, mutta

näyttelijän turhamaisuus otti vallan. Näyttämön jälkeen kutsui hän

luoksensa ammattitaputtajain ohjaajan ja antoi hänelle perinpohjaisen

ojennuksen. Olivat laiminlyöneet hänen tulonsa ja lähtönsä, unohtaneet

kolmannen näytöksen lopussa huutaa hänet esille. Hänen pitää valittaa

tirehtöörille.

Mutta valitettavasti — huolimatta mitä hän sanoi ja mitä

ammattitaputtajat tekivät — hänen vaimonsa oli anastanut ensimäisen

sijan yleisön suosiossa ja hän piti sen. Hänellä oli se onni, että hän

sai valita osansa, jotka sopivat hänen kyvyllensä ja kauneudellensa ja

hän kannatti ne maailmannaisen tyyneydellä, joka astuu tanssisalonkiin

sellaisilla väreillä koristettuna, jotka hänelle sopivat ja varmana,

että hänet huomataan. Jokaisen uuden menestyksen jälkeen näytti mies

ikävältä, ärtyiseltä ja hermostuneelta. Hänestä näytti kuin yleisön

suosio varkain ainaiseksi siirtyisi häneltä vaimollensa. Kauvan koetti

hän kaikilta ja etenkin vaimoltaan, peittää tätä kärsimystään, joka ei

sietänyt päivänvaloa. Mutta eräänä iltana kun rouva nousi pukuhuoneensa

portaita kokonainen sato kukkavihkoja helmassansa, jota hän kannatti

molemmilla käsillään ja kokonaan riemunsa vallassa suosionosotusmyrskyn

jälkeen, sanoi läähättäen miehelleen: "Mikä ihana ilta!" vastasi hän:

"Niinkö pidät?" niin ivallisesti ja katkerasti, että nuori rouva heti

sai silmänsä auki ja näki asiain oikean tilan.

Hänen miehensä oli mustasukkainen! Ei rakastajan tavalla, joka tahtoo

vaimonsa olevan kauniin ainoastaan hänelle — ei, vaan taiteilijan

kylmää, julmaa ja armotonta mustasukkaisuutta. Joskus kun rouva oli

lopettanut jonkun aarian ja joukottain hyvä- ja esiintymishuutoja

sekä taputuksia kaikilta kulmilta satoi hänen ylitsensä, seisoi mies

syrjässä ja näytti välinpitämättömältä ja hajamieliseltä ja hänen

harhaileva katseensa näytti sanovan yleisölle: "Kun olette lakanneet

taputtamasta, laulan minä."

Oh, nuo taputukset — tuo haulien rapina, joka kaikuu niin

miellyttävästi käytävissä, katsomossa ja kulissien välissä! Kun

kerran on tullut niiden makuun, on kerrassaan mahdotonta olla ilman

niitä. Suuret näyttelijät eivät kuole sairaudesta eikä ijästä; he

lakkaavat olemasta kun heille ei enää taputeta käsiä. Kysymyksessä

olevan laulajan yllätti todellinen epätoivo, kun hän näki yleisön

välinpitämättömyyden. Hän laihtui, tuli vihaiseksi ja ilkeäksi. Turhaan

puhui hän itsellensä järkeä, turhaan näki hän parantumattoman

pahuutensa ja sanoi itsellensä ennenkuin astui näyttämölle:

"Onhan hän kuitenkin minun vaimoni — ja minä rakastan häntä!"

Mutta tämä totinen tunne vaipui pian teatteritaidokkuuden sokkeloihin.

Hän rakasti häntä naisena, mutta inhosi häntä laulajattarena. Vaimo

huomasi sen kyllä ja huolehti miehensä surullista taipumusta, niinkuin

hoidetaan sairasta. Alussa oli hän ajatellut vähentää menestystään,

säästää itseänsä, eikä laskea ääntänsä kaikessa voimassansa kaikumaan.

Mutta hänen, enemmän kuin miehensäkään aikomus, ei voinut kestää

teatterivalaistuksen edessä. Oli kuin hän ei olisi saanut valtaa

kykynsä ylitse, se oli suurempi kuin hän tahtoi. Ja nyt nöyrtyi hän,

teki itsensä pieneksi hänen edessänsä. Hän halusi neuvoja mieheltänsä

— oliko hän hänen mielestänsä ollut hyvä? Käsittikö hän osan samalla

tavalla...?

Mies ei luonnollisesti koskaan ollut tyytyväinen. Lystikkäällä naamalla

ja teeskennellyn ystävällisellä äänellä, jota näyttelijät aina

käyttävät keskenään, sanoi hän niinä iltoina kun hän oli parhaiten

onnistunut:

"Kaikkea sinä saat nähdä, pikku ystäväni. Tänä iltana et ollut

kerrassaan mitään! Nykyään et ollenkaan edisty."

Tahi tahtoi hän estää häntä laulamasta: "Ole varovainen — sinä tuhlaat

voimiasi. Sinä esiinnyt liian usein. Sinun varmasti pitäisi ottaa

muutamaksi ajaksi vapautta."

Vieläpä teki hän typeriä syytöksiä. Hänen äänensä oli käheä, ei ollut

oikein kunnossansa. Tahi pani toimeen oikean riidan kulissien takana:

"Sinä tulit duetossa sisään liian aikaiseen, viimeisessä osassa sinä

tärvelit minulta koko vaikutuksen. Sillä tavalla häiritsit minun osani."

Tuo soaistu tuskin tiesi, että hän itse juuri häiritsi hänen

näyttelemistänsä, hän kiirehti sanottavaansa estääksensä vaimollensa

taputtamasta ja haluten voittaa yleisön takaisin puolellensa asetti hän

itsensä aina parhaalle paikalle näyttämöllä ja antoi vaimonsa laulaa

toisella sijalla. Mutta hän ei valittanut, siksi rakasti hän miestänsä

liian paljo. Voitto tekee meidät vaatimattomiksi ja varjosta, minne hän

koetti vetäytyä kätköön, pakoitti menestys hänet joka ilta riemuiten

astumaan esille. Teatterilaisten keskuudessa oli heti huomattu tuo

omituinen mustasukkaisuuden laji ja toverit pitivät hauskaa siitä.

Ylistyssanoja käyttäen julistivat hänen kykynsä vaimonsa kykyä

suuremmaksi. Näytettiin hänelle selontekoja eilispäivän näytännöstä,

missä arvostelija neljän pitkän, rouvalle omistetun palstan jälkeen:

lahjoitti muutamia rivejä miehen unhoitetulle kyvylle. Luettuansa

eräänä päivänä yhden noita artikkeleja, tuli hän sanomalehti kädessä

mielettömänä vaimonsa pukuhuoneeseen ja sanoi vihasta kalpeana: "Tuon

miehen täytyy aivan yksinkertaisesti olla sinun rakastajasi!" Oli jo

mennyt niin pitkälle, että hän syyti tuollaisia loukkauksia.

Tuo naisraukka, joka oli niin pidetty ja kadehdittu ja jonka nimi

luettiin harvennetuin kirjaimin kaikkialla Pariisissa, vieläpä

käytettiin ilmoituksissa ja puodinikkunoissa yleisön houkuttimena,

sokerileipurien ja hajuvesikauppiaiden etiketeissä — tuo nainen eli

nyt surullisinta elämää alituisissa nöyryytyksissä. Hän ei uskaltanut

enää katsoa sanomalehtiin pelosta, että häntä siinä mainittaisiin; hän

itki niille kukille, jotka hänelle ojennettiin, kuin olisi tahtonut

kuolla jonnekin pukuhuoneen nurkkaan, ettei veisi kotiinsa mukanaan

katkeria muistoja voitoistansa. Hän tahtoi jättää teatterin, mutta

hänen miehensä vastusti sitä: "Silloin sanottaisiin, että minä olen

pakoittanut sinut lopettamaan."

Ja tuo kauhea kidutus jatkui heidän keskensä.

Eräänä ensi-iltana seisoi laulajatar valmiina astuaksensa näyttämölle.

Silloin kuiskasi joku hänelle: "Olkaa varoillanne... Teitä vastaan

vehkeillään katsomossa."

Hän nauroi. Kavaluutta häntä kohtaan? Herranen aika — miksi? Hänellä ei

ollut ainoatakaan vihollista, eli ulkopuolella kaiken vehkeilyn. Mutta

se oli yhtäkaikki totta. Keskellä kappaletta suuressa duetossa miehensä

kanssa, kun hänen mainio äänensä otti korkeimman säveleen, joka oli

tässä yhteydessä ja lopetti sitte siten, jota musiikkikielellä sanotaan

juoksutukseksi varmasti ja kirkkaasti kuin helmet kaulanauhassa,

keskeytettiin hänet vihellyksillä. Yleisö oli yhtä liikutettu ja

hämmästynyt kuin hän itse. He istuivat hämillään ja henkeään pidättäen

rintakehässään samoin kuin laulajatar sitä askeloa, jota hän ei

saanut laulaa. Äkisti lensi mieletön ja kauhea ajatus hänen aivojensa

lävitse. Mies oli yksin näyttämöllä hänen vastassaan. Hän tarkasteli

häntä kääntymättä ja näki vahingonilon välähdykset hymyilevän hänen

silmissään. Tuo olentoparka ymmärsi. Nyyhkytykset olivat hänet

tukehuttaa. Hän ei voinut muuta tehdä kun purskahtaa itkuun ja

kyyneleiden sumentamana kadota kulissien sokkeloihin...

Miehensä oli antanut hänet viheltää ulos!