IV.

Italiatar.

Näytäntö oli loppunut. Kun yleisö vaihtoi kiihkeästi mielipiteitään

uudesta kappaleesta tunkeutuen eteenpäin ja leveänä ihmisvirtana

aaltoili vahvasti valaistussa käytävässä, olivat muutamat kirjailijan

ystävät, minä niiden mukana, kerääntyneet taiteilijain käytävän

ulkopuolelle onnitellaksemme häntä. Mitään erikoista menestystä ei

kappale ollut suinkaan saavuttanut. Se ei soveltunut nykyajan ihmisten

aatesuunnille ja johtavalle maulle. Kirjailija oli rohkealla kädellä

koettanut murtaa ne väliseinät, jotka oli asetettu kysymykselle

mikä on "sopivaa teatterille", hän oli hyvin vähän välittänyt

draamallisen suvaitsevaisuuden rajoista. Opettavaiset arvostelijat

olivat langettaneet tuomionsa: "Semmoinen ei sovi näyttämölle", ja

kaikellaiset irvistelijät bulevardeilla kostelivat, kun muutamissa

parhaimmissa värssyissä heidät oli asetettu jotenkin huonoon

tunnelmaan, lakkaamatta hokien: "Ei kukaan ihminen mene teatteriin

sellaista katsomaan. Se kappale ei tule monta penniä tuomaan kassaan."

— Me sitävastoin olimme ylpeitä ystävästämme, joka oli uskaltanut

käyttää sellaista kieltä, joka oli osannut pukea ajatuksensa ja

katsantokantansa niin suloisesti sointuviin sakeisiin ja joka oli

piirtänyt miehensä ja naisensa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat

eikä sellaisia kuin nykyajan katsantotapa vaatii — vaatimus, joka

edellyttää otaksuman katsojalla olevan heikot silmät tahi värjätyt

silmälasit.

Koneistonhoitajien, palosotilaiden ja kuvailijoiden joukossa tuli

runoilija teatterirakennuksesta meitä vastaan. Hän käveli pitkä

eturuumis hieman eteenpäin nojallaan ja näytti niinkuin häntä olisi

viluuttanut, sillä hän oli kääntänyt takkinsa kauluksen ylös niin että

hänen harmaa partansa ja harmahtavat hivuksensa olivat osaksi sen alle

kätkettynä. Hän näytti hyvin masentuneelta. Ammattitaputtajien, hänen

hyvien ystäviensä ja muiden enemmän sivistyneiden suosionosotukset

olivat rajoittuneet ainoastaan siihen teatterisalongin soppeen ja sanoi

hänelle nyt jo, ettei hänen kappaleensa tulisi elämään monta esitystä.

Eikä yleisö ollut osoittanut mitään erikoista huomaavaisuutta, kun

hänen nimensä julkaistiin [Kun uusi kappale Pariisissa esitetään, saa

yleisö vasta ensi-illan jälkeen tietää kirjailijan nimen. Tämä nimen

julkaisu tulee todistukseksi, tuleeko kappale hyväksytyksi tai ei,

sillä jos niin ei ole, estää nimen julkaisemisen yleisön valtaava

huuto.] — se oli kaikunut ehkä aivan huomaamatta — ja sehän aina

oli syynä huonoon tuuleen. Kun on työskennellyt parikymmentä vuotta

ja kun tietää itse olevansa lahjakkuutensa ja voimiensa huipulla

ja yksinkertainen joukko ei tahdo sitä ymmärtää, on se jokseenkin

masentavaa, niin kerrassaan musertavaa. Sillä silloin sanoo itselleen:

"Voihan olla niinkin, että he ovat oikeassa!" Ja silloin tulee

epäileväksi ja pelkuriksi...

Meidän iloinen huudahtuksemme ja ystävällinen käden puristuksemme

häntä jonkun verran iloitti. "Luuletteko todellakin, että se meni

hyvin? Voin vakuuttaa: tähän kappaleeseen olen antanut mitä ylipäänsä

voin esittää." Hän laski kuumeentapaisesti vapisevat kätensä meidän

käsiimme, ja koetti silmistämme etsiä kehoitusta ja luottamusta.

Samalla tavalla sairaan katse kiintyy lääkäriin kun hän änkyttää:

"Eihän se ole hengenvaarallista, vai kuinka — enhän minä kuole?" —

Ei, ei, rakas runoilija, et sinä tule kuolemaan. Kun operetit ja

koristus-kappaleet ovat eläneet satoja esityksiä ja houkutelleet

tuhansia katsojia, ovat aikaa sitten unhoitetut ja haudatut, huolimatta

kaikista houkutuksista, joita on käytetty, on sinun teoksesi edelleen

säilyttävä nuoruutensa ja elämäntuoreutensa.

Kun me nyt kaikki seisoimme siinä pian tyhjentyvällä käytävällä

koettaen lohduttaa ja iloittaa ystäväämme, kuulimme lähellämme erittäin

voimakkaan äänen huutavan kaukana kauniista olevalla italian murteella:

"Hoi, sinä! Nyt on kai jo kylliksi lörpötelty runoudesta ja muusta

sellaisesta. Nyt menemme kotiin stufatoamme syömään."

Samassa otti eräs jotenkin lihava kapottihattuinen ja

punaruutu-takkinen nainen ystäväämme käsivarresta, ja tämä tapahtui

niin epähienolla ja käskevällä tavalla, että hän nähtävästi — kasvoista

ja ryhdistä päättäen — tunsi itsensä ikäänkuin haavoitetuksi ja

kiusatuksi.

"Vaimoni!" sanoi hän kääntyen meihin. Sen jälkeen kääntyi hän jälleen

vaimoonsa, pakoitti itsensä hymyilemään ja sanoi:

"Emmeköhän pyydä näitä ystäviämme seuraamaan meitä näyttääksemme heille

kuinka mainiosti osaat laittaa stufatoa?"

Tämä sanottiin turhaan italian kielellä, sillä rouva oli ehdoituksesta

samaa mieltä. Me niinmuodoin seurasimme heitä Montmartreen — viisi tai

kuusi mitä meitä oli — maistaaksemme ylistettyä häränpaistia.

Myönnän, että olin kauvan toivonut nähdä ystävämme kotia. Naimisensa

jälkeen oli hän kerrassaan vetäytynyt pois kaikesta seuraelämästä, hän

oleskeli melkein aina maalla.

Mutta mitä minä tähän asti olin kuullut kerrottavan hänen

kotielämästänsä, ei jättänyt herättämättä uteliaisuuttani. Viisitoista

vuotta sitten, kun hänen päässään ja sydämessään pyöriskelivät

romantilliset kuvat ja kuvitelmat, oli hän Rooman läheisyydessä

kohdannut erään hurmaavan nuoren tytön, johon heti oli silmittömästi

rakastunut. Maria Asunta samoinkuin isänsä, tarumainen luku veljiä

ja sisaria asuivat Trasteveressa eräässä niissä pikku asunnoissa,

jotka ovat aivan Tiberjoen varrella ja jonka muureihin vanhoja

kalastusvenheitä lepää kiinnitettynä.

Eräänä päivänä sai hän nähdä tuon kauniin italiattaren istuvan

maalla paljain jaloin, puettuna poimukkaaseen punaiseen hameeseen ja

liinakankainen varjostin käärittynä olkapäille asti, kokien estää

pakenemasta joukkoa ankeriaita eräästä suuresta verkosta. Nuo solakat

elukat, joista vesipisarat helminä putoilivat jokeen, aito punainen

hame ja tytön ihmeen kauniit silmät, jotka katselivat ympärilleen

niin pohjattoman syvästi, niin ajattelevasti ja viehättävästi

uneksuen — kaikki tämä puhui elävästi runoilijan mielikuvitukselle,

ehkäpä ainoastaan sen kerran, niinkuin otsikkokuva jonkin romaanin

nimilehdellä voi tehdä. Sen lisäksi oli tuon nuoren tytön sydän vapaa

eikä ollut vielä koskaan ketään rakastanut tässä maailmassa enemmän

kuin lihavaa punaisenruskeaa suurta kissaansa, joka myöskin oli syvästi

ihastunut ankeriaan kalastukseen ja nosti karvojaan ja sähisi, niin

pian kun lähestyi hänen hallitsijatartansa.

Runoilijan onnistui voittaa nuoren tytön koko ympäristö puolellensa.

Santa Marian kirkossa Trasteveressa vihittiin hänet rakastettunsa

kanssa ja hän otti kauniin Asuntan ja hänen Caronsa — se oli kissan

nimi — mukaansa Ranskaan.

Mies raukka! Tiedätkö mitä sinun myöskin olisi pitänyt ottaa mukaasi?

Muutamia auringonsäteitä tuolta suloisesta etelästä, siekale sen

alituisesti kirkasta taivasta, maalarimainen vaateasu, putki ja

ruoho Tiberistä, suuri verkko, joka aina riippuu Ponte Rossella

niin ihailtavasti verhoten — ja lopuksi ja viimeiseksi ehtymätön

mielikuvitusvoima. Sillä silloin olisi sinulta säästynyt se julma

erehdys, joka niin pian, niin pettävän pian tuli osaksesi.

Nuori pari oli nimittäin tuskin ennättänyt asettua asumaan — hän oli

vuokrannut huoneuston erään talon neljännessä kerroksessa Montematressa

— ennenkuin hän sai nähdä kauniin italialaisen talonpoikaistyttönsä

puettuna avaraan pönkkähameeseen lukemattomine poimuinensa ja

rimpsuinensa. Hän sai nähdä rouvansa pitävän pariisilaista hattua,

joka oli huonosti kiinnitetty hänen paksuihin palmikoihinsa ja

kiikkuvan sinne ja tänne. Koleassa Pariisin ilmanalassa, sen kirkkaan

taivaan alla, jossa kaikki näyttäytyy oikeassa valossaan, huomasi

säälittävä runoilija myöskin heti, että vaimonsa oli tyhmä, kerrassaan

uskomattoman tyhmä. Nuo kauniit mustat silmät, jotka alituisesti

näyttivät ajattelevan ja uneksuvan, eivät itse todellisuudessa

heijastaneet kaikkein pienintäkään ajatusta. Ne näyttivät ainoastaan

korkeinta astetta sielun rauhaa ja hyvää mieltä, jota eläimetkin voivat

tuntea — ei mitään enempää. Sitäpaitsi tuo nuori rouva oli saanut

kaikkea muuta kuin hienon kasvatuksen. Hän oli karhea ja ilkeämielinen

ja tottunut kovalla kädellä hoitamaan ohjia isänsä kotona. Vähinkin

vastaansanominen voi ärsyttää hänet uskomattomaan vihanpurkaukseen.

Ken olisi uskonut, että tämä hurmaava suu, joka huulten suljettuna

ollessa oli niin kuvankaunis, että vertaistaan tuskin muualla voi nähdä

kuin vanhoissa mestariteoksissa, jonakin kauniina päivänä voi laskea

ilmoille virran karkeimpia ja ilkeimpiä sanoja? Ilman pienintäkään

aihetta miehestään tahi itsestään, voi hän alkaa riidellä kuuluvalla

äänellä kadulla, teatterissa, tahi missäpä hän oli, laittoi toimeen

ikäviä kohtauksia aiheettomassa mustasukkaisuudessaan. Onnettomuuden

kukkuraksi ei hänellä ollut pienintäkään käsitystä taiteellisesta

toiminnasta. Ehdottomasti oli yhtä mahdotonta hänen käsittää miehensä

askareita ja tekoja, kuin oppia hänen kieltään, tavallisia seuratapoja

tahi mitään uudesta ympäristöstään. Se vähä ranskaa, mikä vähitellen

oli häneen hankautunut, turmeli vaan hänen italian kieltänsä ja hän

sotki molempia näitä kieliä yhdeksi sekamelskaksi, joka oli enemmän

kuin naurettavaa. Sanalla sanoen — tämä Iemmenhistoria, joka oli

alkanut kuin joku Lamartinen runo, loppui niinkuin Champfleuryn

romaani. Sitten tuo onneton kirjailija oli kauvan aikaa ahkeroinut

saada häneen jonkun verran sivistystä, mutta lopuksi täytyi hänen

luopua kaikista ponnistuksistaan onnistuakseen siinä. Hän oli liiaksi

kunnianmies tahtoakseen häntä hyljätä, osoitti, ehkä uhallakin,

hiukkasen hellyyttä häntä kohtaan, päätti kokonaan vetäytyä pois

seuraelämästä, eikä koskaan nähdä vieraita luonansa, vaan omistaa

elämänsä yksinomaan työllensä. Ne harvat ystävät, jotka tulivat

tekemisiin hänen kanssansa, huomasivat kohta, että heidän käyntinsä

kiusasi häntä, eivätkä enää palanneet. Viisitoista vuotta oli hän

elänyt kuin erakkona omassa kodissaan, tahi oikeammin sanoen, niinkuin

sairas, jonka kanssa kukaan ei mielellään tule kosketukseen.

Vaikkapa kävelin ajatuksiini vaipuneena sen todellakin valitettavan

kohtalon vuoksi, jota ystäväni täytyi kantaa, tarkastelin myöskin

huomiolla tuota omituista paria, joka käveli edellämme. Mies oli

pitkä, hinterä ja käveli hieman etukumarassa; rouva oli pitkä ja

karkearakenteinen. Lakkaamatta nosteli ja veteli hän päällystakkiaan,

joka oli hänen olkapäillänsä ja selvään näytti vaivaavan häntä; lopulta

onnistui hänen saada se pois päältään. Myötäänsä puhki hän ääneen ja

käyttäytyi niin miesmäisesti kuin mahdollista. Hän nähtävästi oli

erittäin hyvällä tuulella ja lörpötteli hyvin kuuluvasti ja väliin

kääntyi ympäriinsä nähdäkseen tulemmeko mukana. Niitä meistä, jotka

hän tunsi ennestään, huusi hän nimeltään aivan jokapäiväisesti,

perheellisesti ja kursailematta. Ja joka kerran huutaessaan asetti hän

kätensä torvelle suunsa eteen — otaksuttavasti tottumus siltä ajalta,

jolloin hän huusi kalastusvenheisiin Tiberillä.

Perille tultuamme tahtoi portinvahti kieltää meitä menemästä sisään;

nähtävästi hän oli vihanen niin kovaääniselle seuralle, joka niin

myöhään tuli. Nyt alkoi kiivas kohtaus alhaalla etehisessä italiattaren

ja portinvahdin kesken. Sillä välin nousimme ylös alasväännetyllä

kaasuliekillä puutteellisesti valaistua käytävätä myöten. Meillä

oli hyvin epämiellyttävä tunne tästä alkuvaikutehnasta ja aloimme

neuvotella eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin.

Mutta meidän kirjailijamme teki lopun kaikesta epäröimisestä. "Tulkaa

pian ylös", kuiskasi hän ja me vaiti seurasimme häntä. Italiatar sitä

vastoin seisottui alimmalle portaalle nojautuen kaidetta vasten,

joka oli vähällä särkyä hänen harminsa ja raskaan painonsa alla, ja

tästä paikasta laski hän portin vahdille oikean tulvan kirouksia ja

parjauksia — sekoittaen siihen joukon roomalaisia haukkumasanoja ja

muuta, jota hän oli poiminut Pariisin syrjäkulmilta. Ja tällainen

oli runoilijan kotiintulo päivänä, jolloin hän oli mennyt ulos

herättääkseen huomiota koko sivistyneessä ja taidetta rakastavassa

Pariisissa ja jonka silmissä vielä loisti kuumeentapainen kiilto

siitä jännityksestä, jonka ensi-ilta oli häneen vaikuttanut. Mikä

epämiellyttävä käänne jokapäiväiseen elämään!

Sitten kun olimme istuneet kamiinin ääreen heidän pienessä

vastaanottohuoneessansa, olisi tämä ilkitunnelma ehkä alkanut haihtua

parempien tunteiden tieltä ja olisimme unohtaneet koko ikävän tulomme,

ellei Signora alinomaa olisi muistuttanut siitä kovalla äänellänsä ja

kaikuvasti nauraen kyökissä kertoessaan palvelustytölle miten hän oli

"antanut portinvartijaa turkille" ja kerskuen "kuinka hyvin hän osasi

kurittaa sellaista väkeä."

Kun pöytä oli katettu ja valmistukset illallista varten toimitettu,

otti hän paikan meidän kanssamme. Nyt kun hän oli riisunut

päällystakkinsa, hattunsa ja harsonsa, voin minä häntä lähemmin

tarkastella. Hänen kauneutensa oli kadonnut. Hänen karkea

ruumiinrakennuksensa, kaksileukainen, leveä naamansa, ja harmahtavat

huonosti asetetut hiuksensa ja ennenkaikkea yksinkertainen, melkein

raaka suun ympäryksensä, muodostivat ihmeellisen vastakohdan hänen

ajatteleville ja uneksuville silmillensä. Hän nojasi molemmilla

kyynäspäillänsä pöytään, ottaen vähemmän arvokkaan ja kursailemattoman

aseman ja hellittämättä katsettaan lautasesta otti keskusteluun osaa.

Seinällä hänen vastapäätään oli huoneen jaloin koristus — huone ei

juuri näyttänyt omaavan mitään kalleuksia — eräs muotokuva, jossa

oli hyvin kuuluisan tekijän nimimerkki nurkassa. Se esitti Maria

Asuntan kaksikymmenvuotisena. Sen kirkkaan sininen puku, monipoimuisen

kaulaliinan huikaiseva valkeus, monien pienten koristeiden loisto,

kaikki nuo sointuivat hurmaavalla tavalla yhteen tuon ihmeellisen

hipiän, sysimustien palmikoiden ja otsalla riippuvien kiharoiden ynnä

kaarevien, varjokkaiden kulmakarvojensa kanssa. Ja tämä luomisen

mestariteos, tämä ihmeellinen kaunotar oli ajan kanssa voinut muuttua

noin yksinkertaiseksi ja jokapäiväiseksi! Tuskin voin sitä käsittää.

Niin pian kun signoora avasi suunsa puhuaksensa, kiinnitin ehdottomasti

katseeni kuvaan ja etsin tukea noiden suloisten ja uneksivien silmien

syvyydestä...

Keskustelu kävi pian yleiseksi ja Maria Asunta sai jälleen takaisin

hyvän tuulensa. Hän tahtoi ilahuttaa miestänsä, joka yhä vielä

oli alakuloinen teoksensa epäilyttävästä menestyksestä ja siinä

tarkoituksessa mäjäytti häntä aina selkään, nauroi täyttä kurkkua ja

kertoi yhä vähemmän kauniilla kielellään "kohtauksestaan portinvartijan

kanssa."

"Hän on aivan hullu — vai kuinka, Cato?" Hän kääntyi äkisti

vanhan kissan puoleen, joka rampana ja luuvaloisena lepäsi kokoon

kääriytyneenä kamiinin edessä. Hetkinen sen jälkeen puhelimme me

erittäin mieltäkiinnittävästä aineesta, kun keskellä innokkainta

keskusteluamme hän kirkasi: "Katsohan lamppua, senkin musteentöhrijä!"

Tuo säälittävä mies keskeytti heti nerokkaan todistelunsa sysätäkseen

lampun takaisin keskelle pöytää. Kuinka tuskallisesti oli hän

varuillaan välttääksensä aiheuttamaan jotain, jota hän pelkäsi! Mutta

se ei onnistunut.

Teatterista tullessamme olimme pistäytyneet sisällä Maison d'orissa

ja ostaneet pullon mainiota viiniä, jolla italiattaren stufato piti

huuhdottaman alas. Signoora oli kantanut viinipulloa huolellisesti

johonkin takkinsa liepeeseen käärittynä ja kotiin tultuaan oli hän

asettanut sen pöydälle, johon hän usein heitti ikävöiviä ja helliä

katseita, sillä kaikki roomattaret pitävät hyvästä viinistä.

Pari kolme kertaa keskustelumme aikana, kun hänen miehensä teki

äkkinäisen liikkeen kädellään ja siten käsi tuli lähelle viinipulloa,

oli rouva kärsimätönnä huudahtanut: "Varo toki pulloa! Sinä voit lyödä

sen kumoon!"

Kun hän lopuksi meni kyökkiin korkean omakätisesti tuodakseen

stufatonsa, varoitti hän jälleen: "Katsohan eteesi pullon suhteen!"

Heti kun tuo sulo-puoliso ei ollut läsnä, tunsi runoilija itsensä

enemmän vapaaksi. Hän puhui taiteesta, teatterista, uneksituista

menestyksistä — hän puhui tunteellisesti, vakuuttavasti ja innokkaasti

ja — raksis! Pikainen kädenliike kuulijoille ja kuuluisa viinipullo

oli tuhansina sirpaleina huoneen lattialla. En koskaan elämässäni ole

nähnyt kenenkään ihmisen niin kauhistuvan. Hän näytti masentuneelta

ja oli kalpea kuin kuollut. Ja heti ensimäisillä sekunneilla kuului

Maria Asuntan rakastettava ääni. Italiatar avasi kyökin oven ja astui

kynnyksen yli. Hänen silmänsä salamoivat, huulensa värisi kauheasti

vihasta ja kasvonsa kävivät tulipunaiseksi.

"Pui—pui—lo—ni!" kirkui hän suurimmassa tuskassa.

Hänen säikytetty puolisonsa kumartui äkkiä puoleeni ja kuiskasi: "Ah,

sano, että se olit sinä, joka sen teit!"

Ja tuo onneton vapisi niin, että tunsin kuinka hänen pitkät koipensa

tutisivat pöydän alla.