"Rakkauden uskontunnustus."
Hän oli aina ajatellut elämänsä suloisimmaksi arvaksi päästä naimisiin
runoilijan kanssa. Mutta armoton kohtalo oli päättänyt toisin ja sen
sijaan, että olisi käynyt hänen kunnianhimoisten ja romantillisten
toiveittensa mukaan, oli se säätänyt hänelle jotenkin yksinkertaisen
ja vaatimattoman arvan — hänen piti mennä naimisiin erään rikkaan
kasvitarhanomistajan kanssa Auteuilissa, eräs hyvin rakastettava ja
hauskanmoinen herra, jonkun verran vanhempi kuin hän ja hänellä oli
yksi ainoa viaton ja kaukana kaikesta peloittavuudesta oleva heikkous,
hän nimittäin oli kiihkoisa puutarhan hoitaja. Tuo kelpo mies oli
aina puutarhassa istutuksiensa kanssa. Joko istui hän aivan kokonaan
ruusuistutustensa keskellä, askarrellen eri kukkalajien jalostamisessa,
työskenteli lapioiden tahi kastellen ja myöntää täytyy, että nämä
toimet tarjoavat monipuolista huvia sille, joka ei aja takaa kaikkein
korkeimpia ihanteita.
Ja nyt oli hän puutarhurinsa kanssa ollut naimisissa lähes yhdeksän
vuotta. Matkansa elämän läpi oli ollut hänelle yhtä suoraa, yhtä
tasaista ja yksitoikkoista kuin huolellisesti hoidetut käytävät
miehensä puutarhassa. Melkein kymmenen vuoden ajan oli hän nyt kuullut
puutarhasaksien yksitoikkoista raksutusta tahi vesisuihkun lorinaa,
joka hiljaa ja suloisesti valui vesikannusta kukkapenkeille. Tuo
piintynyt kukkaisten ihailija piteli vaimoansa samojen sääntöjen
mukaan, joka kelpasi hänen kukillensakin. Hän piti tarkan vaarin
lämpömäärästä ulkoilmakasveilla koristetussa salongissaan. Hän koetti
niin paljo kuin mahdollista suojella häntä huhtikuun kylmiltä ja
maaliskuun auringolta; aivan kuin hän vuodenajan mukaan muutteli
ruukkukasvejaan joko vapaaseen ilmaan tahi huvihuoneeseen, niin hän
määräsi myöskin vaimonsa elintavat — aina katsoen ilmapuntaria ja
kuunvaiheita.
Kauvan eli rouva tällä tavalla eroitettuna maailmasta sen muurin
sisällä, joka ympäröi hänen miehensä puutarhaa. Hiljaisesti ja
vaatimattomasti kuin orvokinkukka vietti hän päivänsä, mutta
sielunsa sisimmässä ikävöi hän vieraita, vähemmän säännöllisesti ja
taidokkaasti laitettuja puutarhoja, missä köynnöskasvit kietoutuvat
puun runkoihin ja liehuvat niiden ruumiissa, missä suloiset
ulkoilmakukat, tavallisille ihmisille tuntemattomat, avaavat nuppunsa
ja missä silmä saa juopua mielikuvituksen värivivahduksista. Sellaisia
puutarhoja esitetään usein joidenkin runoilijain kirjoituksissa ja
siksi luki hän kaikki runot ja värssyt, jotka mahdollisesti voivat
tulla puutarhaintoilijan ahtaaseen maailmaan. Miehen oma sellaisen
kirjallisuuden tunteminen supistui runomittaisiin ilman ennustuksiin
kalenterivärssyihin, kuten esimerkiksi tämmöisiin:
"Jos ei kylmä Kynttelinä,
Ei palella Paavalina,
Ei oo helle heinäkuussa."
Valitsematta ja aikomatta luki tuo onneton rouva vaikka mitä runoja,
jotka vaan sattuivat hänen käsiinsä. Hän ahmi säännöllisesti kaikki,
vieläpä kaikkein kurjimmatkin töherrykset. Hän oli onnellinen jo
nähdessäänkin loppusointuja "hempi ja lempi!", "taivas ja vaivas",
"kulta ja tulta". Kirjan suljettuaan vaipui hän tuntikausia kestävään
uinailuun ja herättyään siitä huokasi hän: "Oo, kuinka ilkeästi on
mieheni minut pettänyt!"
Kaikki tämä olisi muuten mennyt menojansa kaikessa viattomuudessansa
ja varmaan asettunut hiljaisiin toiveisiin, riuduttaviin huokauksiin
ja ikävöimiseen, ellei juuri kaikkein vaarallisimmalla hetkellä rouvan
täyttäessä kolmekymmentä vuotta — tämä ajankohta toimittaa, kuten
tunnettu, naisen hyveissä yhtä suuren muutoksen kuin keskipäivän
aurinko, joka määrää sen päivän ilman — niin jos ei juuri silloin
vastustamaton Amayry olisi sattunut hänen tielleen.
Amayry oli oikea lajinsa perikuva. Hänen muotonsa! Kantapäästä
kiireeseen asti näkyi merkkejä, joita hän oli osakseen saanut hyvin
valmistetusta maailmantuskasta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja
poskensa kalpeat kuin kuolema. Lisäksi oli hän viimeisen venäläisen
muodin mukaan huolellisesti käherretty ja viikset hoidettiin
unkarilaisella partarasvalla! Hän oli yksi niitä onnettomia, jotka
katselivat koko elämää epäilyksellä — mikä aina vaikuttaa voimakkaasti
naisiin — mutta yhtäkaikki käy puettuna viimeisen muodin mukaan.
Hän oli niitä lyyrikkoja, jotka eivät huolehdi arkipäiväisyyksistä
ja joiden vapaus ja riippumattomuus parhaiten näyttäytyi nerollisen
huolettomasti solmitussa kaulaliinassa, joka oli niin irrallaan,
että se hetkenä minä tahansa voi auveta. Tarvitsi vaan nähdä minkä
vaikutuksen hän teki lausuessaan keveästi väräjävällä äänellä
kappaleita suuresta runoteoksestaan "Rakkauden uskontunnustus" ja kun
hän tuli tuohon ihanaan paikkaan:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan..." silloin
sanankuulijat tiesivät tuskin itsestäänkään, niin olivat ihastuneita.
Todennäköisesti ei tee tuolle taitavalle lumoojalle väärin, jos
otaksuu, että hän uskoi "korkeuden herraan" yhtä vähän kuin johonkin
muuhunkaan. Mutta, kuten tunnettu, eiväthän naiset kysy sellaisia
pikkuasioita. Hyvin sointuvat sanat ovat houkutuspala, jonka
kaikki ilman poikkeusta nielevät ja joka kerran kun Amayry lausui
"uskontunnustustaan" kertyivät he piiriin hänen ympärilleen ja
avonaisilla ruususuillaan ahmivat hänen haikailevan, taidokkaasti
heitetyn syöttikoukkunsa. Taivahinen! Voihan ymmärtää — niin
kaunisviiksinen runoilija, joka sen lisäksi uskoo rakkauteen niinkuin
korkeuden herraan!
Ja niin kävi kukkaisviljelijän rouvalle kuin monelle muullekin, hän ei
voinut vastustaa. Kun hän oli kuullut hänen runonsa kolme kertaa, oli
hän voitettu. Ja hänen uneksuva ja huikentelevainen luonteensa, samalla
kertaa kunniallinen ja ylpeä, hylkäsi kaiken epäilyksen ja horjumisen.
"Uskontunnustuksissaan" oli runoilija myöskin selvästi osoittanut ettei
hänellä ole mitään käsitystä salaisesta rakastajasta, joka "käy ympäri
kantaen päätään korkealla ja polkee petetyt sielut jalkojensa alle."
Tuo nuori rouva otti niinmuodoin "Rakkauden uskontunnustukset"
ojennusnuorakseen. Hän pakeni äkisti Auteuilista ja heittäytyi
runoilijan syliin. "Minä en voi kauvemmin elää yhdessä! tuon ihmisen
kanssa! Vapahda minut!" Tällaisissa tapauksissa näet oma puoliso aina
merkitään "tuoksi ihmiseksi" ja niinmuodoin! sillä nyt tarkoitettiin
kukkaisviljelijää.
Ensi silmänräpäyksen oli Amayry jäykistynyt hämmästyksestä. Kuinka
hitossa oli tuo kolmenkymmenvuotias rouva tullut ajatukseen ottaa
todeksi sen, mitä hän oli sanonut lemmen tunnossaan ja yksinkertaisesti
tullut ja heittäytynyt hänen syliinsä? Mutta hän piti hyvässä pelissä
hyvän naaman ja otti vastaan mitä kohtalo odottamatta oli hänelle
säätänyt. Siitä huolellisesta hoidosta, minkä rouva oli puutarhurin
luona saanut, oli hän niin hyvin säilynyt, ettei siihen nähden mitään
puuttunut.
Heidän yhteiselämänsä ensipäivät olivat tosiaankin hurmaavia. Pelättiin
vaan petetyn aviomiehen seuraamista; piti kätkeytyä otetun nimen
varjoon; piti myötäänsä muuttaa asuntoa ja luonnollisesti valita ne
vähemmän huomatuista taloista etäisimmissä Pariisin laitakaupungeissa.
Ei uskallettu mennä ulos ennenkuin iltasilla ja silloinkin täytyi
tarkkaan katsella ympärillensä kaikille suunnille ennenkuin lähdettiin
tunteelliselle kuutamokävelylle ulos linnoituslaitoksille.
Mikä ihmeellinen valta romantiikalla on! Mitä suurempaa pelkoa rouva
tunsi, sitä kekseliäämmästi mies käytti varovaisuuskeinoja, sulki
tarkemmasti ikkunan verhot ja mitä tiheempiä harsoja hän vaati rouvan
käyttämään, sitä suuremmalta ja ihmeellisemmältä näytti runoilija hänen
silmissään. Iltaisin aukaisivat he pikkuhuoneensa ikkunan ja katselivat
tähtiin, jotka välkkyivät kauniimmasti kuin merkkiliekit lähellä
sijaitsevalla rautatien pihalla, ja silloin rouva antoi hänen lausua:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan...!" Se oli aivan
yksinkertaisesti ihmeen ihanaa!
Onnettomuudeksi ei riemu kestänyt kauvan. Petetty aviomies näyttäytyi
aivan rauhalliseksi eikä antanut nähdä eikä kuulla mitään. Mitäpä
häneltä voisi odottaa? "Tuo ihminen" oli eräänlainen filosoofi.
Kun hänen vaimonsa oli hänet noin loukkaavalla tavalla hyljännyt,
oli hän sulkenut porttinsa, hoiteli kukkiansa ja tunsi hiljaista
tyytyväisyyttä, että ne eivät voineet häntä hyljätä, kun olivat maahan
kiinni juurtuneet. Meidän rakastuneemme rauhoittuivat vähitellen ja
kääntyivät takaisin Pariisiin. Mutta nyt huomasi nuori rouva äkisti,
että jumaloitu runoilija oli ikäänkuin muuttunut. Pako, arkuus
tulla yllätetyksi, pelko joutua kiikkiin, alituinen rauhattomuus,
sanalla sanoen kaikki, joka oli antanut pysyväisesti ravintoa heidän
intohimoillensa, liukui pois itsestään ja nyt alkoi rouva vihdonkin
ymmärtää häntä, nähdä selvästi. Jokaisessa tilaisuudessa, joka koski
heidän pienen kotinsa sisustusta, heidän arkipäiväisen elämänsä
pienissä yksityisseikoissa oppi hän tuntemaan sen miehen, jonka kanssa
hän eli yhdessä.
Ne vähäiset korkeammat, miehekkäät ja myötätuntoiset tunteet, jotka
luonto hänelle oli lahjoittanut, oli hän käyttänyt värssyihinsä,
ettei hänellä ollut vähintäkään omaksi käytettäväksensä. Hän oli
pikkumainen, itsekäs ja ennen kaikkea turhan tarkka — jotain, jota
rakkaus ei koskaan voi anteeksi antaa. Välttääksensä pelättyä
takaa-ajoa oli tarvinnut ajaa viikset pois ja tämä oli häntä rouvan
silmissä halventanut. Aivan toiselta oli hän näyttänyt silloin
kun rouva näki hänet — ihanan nuorukaisen — poltetuin kiharoin —
ensikerran vahakynttilän uinailevassa valossa ja kun hän lausui
"Uskontunnustustaan". Niin takaisin vetäytyneenä kuin hänen täytyi
rouvan tähden elää, näytti hän vähitellen koko luonteensa ja nyt
tulivat hänen heikkoutensa ja puutteensa päivän valoon. Pahin kaikesta
oli se, että hän lakkaamatta kuvitteli olevansa sairas ja oli jo
kauvan ollut taipuvainen sellaisiin kuvitelmiin. Tuo sankarimainen
Amayry kääriytyi villaisiin ja kihtilaastareihin ja hänen kamiininsa
hyllyllä seisoi lääkepullo sekä toisella pilleri- ja pulveri-laatikoita
toinen toisensa vieressä. Pitkän ajan sai pikku rouva hoitaa diakoonin
ja sairaanhoitajattaren töitä. Alistuen kantoi hän kohtaloaan, kun
hänestä tuntui että siten sovittaa harha-askeleensa ja että hänen
elämänsä vasta nyt oli saanut ominaisen päämäärän. Mutta sitten alkoi
hänen intonsa siihen nähden haihtua. Ylenmäärin kuumassa huoneessa,
missä runoilija istui villapeittoihin käärittynä, ikävöi hän päästä
takaisin puutarhaan Auteuil'issa, missä tuoksui niin suloisesti ja ilma
oli niin raitis ja kaunis — ja näissä heräävissä unelmissa näki hän
hyväntahtoisen kukkaisviljelijän käyskentelevän siellä hiljaa, niin
vaatimattomana ja oman hyödyn pyytämättömänä puittensa ja kukkainsa
keskellä. Kuinka paljon voittikaan puutarhuri vertailussa tuon
kiihkoisen ja itsekkään ihmisen kanssa, joka nyt oli hänen rinnallaan.
Kun kuukausi oli kulunut, oli hänet vallannut rakkaus puolisoonsa ja
hän rakasti häntä oikein ja totisesti eikä kuvitellen ja teeskennellen
totisuutta. Eräänä kauniina päivänä kirjoitti hän miehelleen pitkän
epistolan kiihkeästi vakuuttaen kärsimyksiänsä ja uudestaan herännyttä
rakkauttansa häneen. Hän ei saanut vastausta. Miehensä katsoi varmaan,
ettei hän ole vielä kylliksi rangaistu. Nyt kirjoitti hän hänelle
kirjeen kirjeen perästä kerjäten rukoilevilla sanoilla anteeksiantoa
ja suostumusta tulla takaisin hänen luoksensa, vakuuttaen rakastavansa
häntä nyt enemmän kuin elämäänsä ja selitti ennen kuolevansa kuin
jatkaa elämää "tään ihmisen" kanssa. Nyt oli niin muodoin vuoro entistä
rakastajaa nimittää sillä nimellä. Kirjeet kirjoitti hän luonnollisesti
suurimmassa salaisuudessa, sillä hän vakavasti täydellisesti uskoi
Amayryn olevan rakastunut häneen, ja yhtä kiihkoisesti kun rouva ikävöi
miehensä anteeksiantoa, yhtä paljon kauhistutti häntä mitä rakastajansa
tekisi otaksuttavassa mustasukkaisuudessaan.
"Hän ei koskaan antaisi minun mennä", ajatteli rouva epäillen.
Kun hän lopuksi hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut
anteeksiannon ja kukkaisviljelijä oli myöntynyt, että hän saa jälleen
tulla hänen luoksensa — olemmehan jo sanoneet hänen olleen filosoofin
— alkoi hän salaisesti valmistukset kotilieden luo kääntymistään
varten ikäänkuin se olisi ollut vaarallisin pakoretki. Hän aivan
yksinkertaisesti antoi puolisonsa hänet ryöstää pois, sillä se oli
hänen mielestään ainoa mahdollinen pääsytie. Eräänä iltana kun
runoilija, joka jo aikoja sitte oli väsynyt tähän kahdenkeskiseen
yhteiselämään ja ei ollut vähemmin ylpeä jälleen kasvaneista
viiksistään, oli mennyt erääseen seuraan, missä hän aikoi lausua
"Rakkauden uskontunnustustaan", kääriytyi rouva suureen viittaan,
juoksi lähimpään kadunkulmaan, missä miehensä jo odotti ajopeleissä,
nousi vaunuihin ja tuli jälleen puutarhaan, ainiaaksi parannettuna
kaikesta halustaan olla runoilijan vaimo.
Tämä ainoa runoilija, joka varmaankaan ei ollut parasta lajia, oli
ijäksi päiväksi turmellut hänen runollisen makunsa.