Rouva Heurtebise.
Hän ei ollut ollenkaan luotu menemään kirjailijan kanssa naimisiin,
etenkin sellaisen kauhean ja intohimoisen, rähisevän, suurentelevan
miehen kanssa, joka kävi elämän tietään nokka pystyssä ja kierretyin
viiksin ja vaati ikäänkuin uhalla kantamaan hänen uljasta ja
erinomaista Heurtebise-nimeään vastoin kaikkia tottumuksia ja
poroporvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuinka — millä ihmeen tavalla —
tuo mitätön olento, joka oli entisen elämänsä viettänyt kultasepän
puodissa kellonperä- ja sormusrivien takana, jotka olivat asetetut
lankaan, onnistunut vangita tämän runoilijan?
Olihan hänellä hieman puotimamsellisuloutta, määräämätöntä vetovoimaa,
kylmät, aina hymyilevät silmät, samalla kertaa eteenpäin kumartuva
ja veltto ruumiinrakennus, ei mitään todellista somuutta, mutta joku
vissi maku näyttää loisteliaalta, jonka hän luultavasti oli saanut
isänsä puodin ikkunasta ja joka pani hänet kiihkoisesti koreilemaan
monivärisillä silkkiruseteilla, nauhoilla ja korvarenkailla; sen
lisäksi käherretty otsatukka ja muut hivukset palmikoitu rasvojen
kanssa matalan, kaidan itsepäisen otsan yli, mistä puuttui piirteitä
ja vähemmän todisti hänen nuoruuttaan kuin täydellistä ajatuksien ja
aatteiden köyhyyttä. Mutta semmoisenaan oli Heurtebise rakastunut
häneen, kosinut häntä ja kun mies omisti pikku omaisuuden, ei hänen
ollut vaikea saada tyttöä.
Häntä houkutteli siihen halu päästä naimisiin kirjailijan kanssa, joka
tulisi antamaan hänelle niin monta teatterilippua kun vaan tahtoi.
Mitä mieheen tulee, luulen melkein, että tuo epäjalo puotityttö
oli vaatelijaalla tavallaan yhteenpuristetuin huulin ja pikkusormi
ojona hurmannut hänet, ikäänkun se olisi korkein määrä pariisilaista
hienoutta, sillä mies oli syntyjään talonpoika ja huolimatta
lahjoistaan, säilytti hän yhtäkaikki olemuksensa perustuksella ja
pohjalla synnynnäisen merkin.
Ikävöiden hiljaista ja rauhallista onnea, perhe-elämää, jota hän niin
kauvan oli kaihoten kaivannut, vietti Heurtebise kahden vuoden ajan
poissa ystäviensä parista hautautuneena maalle jossain kätköisessä
sopessa kaupungin ulkopuolella, mutta yhtäkaikki aina lähellä tätä
suurta Pariisia, joka houkutteli häntä muuttamaan ilmaa, joka häntä
riudutti niinkuin jonkinlaisia sairaita, joille määrätään meri-ilmaa,
mutta ovat liian heikkoja sietääkseen sitä ja sen vuoksi hengittävät
sitä jonkun peninkulman etäisyydestä. Joskus nähtiin hänen nimensä
jonkin artikkelin alla jossain aikakauskirjassa, mutta ei ollut niissä
enää samaa raitista tuoreutta, samaa musertavaa voimaa, jota hänellä
oli ennen. Ja me ajattelimme: "Hän on liian onnellinen; onnensa
häiritsee häntä."
Sitten ilmestyi hän jälleen meille, mutta me näimme heti, ettei hän
ollut onnellinen. Hänen ihonsa oli kalvettunut, piirteensä jännitetyt
ja yhteen kuristuneet alituisesta ärsyttämisestä, hänen voimakkuutensa
kutistunut kokoon jonkunlaiseksi hermostuneeksi vihaksi, hänen kaunis,
sointuva naurunsa kaikui nyt särkyneeltä ja tämä teki hänet vallan
toiseksi ihmiseksi. Hän oli liian ylpeä tunnustaaksensa tehneensä
erehdyksen, eikä hän valittanut. Mutta ne vanhat ystävät, joille
hän jälleen avasi kotinsa, tulivat heti vakuutetuksi hänen tehneen
tyhmimmän naimiskaupan mitä ajatella voi ja että hänen elämänsä tämän
perästä oli hunningolla. Rouva Heurtebise näytti kahden aviovuoden
jälkeen samallaiselta kuin hääpäivänä sakaristossa. Sama tehty, tyyni
naama, samat puotimamsellin koristusmerkit, mutta hän oli tullut
varmemmaksi. Hän puhui nykyjään. Keskusteluissa taiteesta, mihin
Heurtebise kärsien otti osaa arvostellen, ankarasti halveksien tahi
rajattomasti innostuen, keskeytti hänet aina vaimonsa hunajan-imelä,
epäpuhdas ääni, joka pakotti hänet kuulemaan ylenpalttista lörpötystä
jostakin tyhmästä jutusta, joka ei ollenkaan kuulunut asiaan. Mies tuli
silloin hämilleen, neuvottomaksi, katsoi meihin ikäänkuin anteeksi
pyytäen ja koetti jälleen ottaa esille keskeytetyn puheen-aineen. Mutta
kaikkien tyhmyyksien ja itsepäisyyden, liukkaan vastaväittelemisen
tähden, jota tuo pieni linnunpää, tyhjä ja ontto kuin pökkelö, toi
esille, täytyi hänen lopuksi vaieta ja antaa hänen jatkaa niin kauvan
kun tahtoi. Miehen kestävä vaiteliaisuus sai rouvan pois suunniltaan
ja saattoi hänet vielä enemmän vastenmieliseksi ja hyljeksittäväksi
kuin muuten. Hänen maikaileva äänensä kävi karmakaksi, kohosi ylös
diskanttiin, leikkasi ja särisi ärsyttävästi kuin kärpänen siksi kunnes
mies puolestaan tuli mielettömäksi ja otti julkean ja uhkaavan äänen.
Noiden alituisten riitaisuuksien jälkeen, jotka aina loppuivat
kyynelillä, oli hän levännyt ja virkistynyt kuin ruohomatto
kastelemisen jälkeen. Mies sitävastoin tuli kuluneeksi,
kuumeentapaiseksi ja kelpaamattomaksi työhön. Niin hän vähitellen
lamaantui samoin kuin hänen kiivautensakin. — Eräänä iltana jouduin
näkemään muutaman tuollaisista kiusallista kohtauksista, ja kun rouva
Heurtebise riemuiten nousi pöydästä, huomasin hänen miehensä kasvoista,
jotka hän riidan aikana oli pitänyt alas luotuna ja nyt nosti ylös,
hehkuvan vihaa ja ylenkatsetta, joka ei voinut enää sanoiksi sopia.
Tulipunaisena kasvoiltaan, silmät kyynelissä ja suu vedettynä
ivalliseen ja sydäntäviiltävään hymyyn, odotti hän kunnes rouva meni
tiehensä lyöden ankarasti oven perässään kiinni, mutta sitte teki
virnistyksen hänen jälkeensä, mielettömän virnistyksen raivosta ja
tuskasta aivankuin koulupoika opettajansa selän takana. Hetken perästä
kuulin hänen mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä murisevan: "Oh,
kyllä itseni hänestä ravistaisin jos lasta ei olisi!"
Sillä heillä oli lapsi, kaunis, pikku raukka, mutta jotenkin epäsiisti,
joka ryömi joka loukon ympäri, leikki isompien koirien, ja hiekan ja
hämähäkkien kanssa puutarhassa. Niin pian kun äiti hänet näki selitti
hän pojan olevan "ilettävän" ja valitteli, ettei hän ollut antanut
häntä jollekin imettäjälle täysihoitoon. Muuten oli hän pitänyt
puotityttötottumuksensa ja heidän järjestyksetön kotinsa, missä hän
aamusella käveli ympäri koristettuine leninkineen ja kummastusta
herättävine kampauksineen, muistuttaen hänen rakkaita puotikamareitaan
— hökkeleitä, mustia liasta ja puuttuen ilmaa, minne ahtaudutaan
kauppiaselämän väliajoiksi kiireesti syömään huonosti laitetun ruokansa
liinattomalta pöydältä, korvat koko ajan teroitettuna kuulemaan
ovikellon soittoa. Tässä maailmassa on ainoastaan katu, mikä luetaan
— kaduksi, missä ostajat ja kävelijät kiitävät eteenpäin ja siellä ja
täällä myllertää joutilas väkijoukko, jotka sunnuntaisin täyttävät
käytävät ja ajotien. Rouva Heurtebiseila oli myöskin kauhean ikävä
maalla. Oh, kuinka hän kaipasi Pariisiansa! Hänen miehensä sitävastoin
kaipasi maaelämää pysyäkseen raittiina mieleltään. Pariisi pyörrytti
häntä kuin maalaista tilapäisellä kaupunkimatkallansa. Huvittaaksensa
itseänsä kutsui rouva entisiä ystävättäriänsä luoksensa. Kun mies
ei ollut kotona, huviteltiin näissä tilaisuuksissa repimällä hänen
papereitaan, hänen muistiinpanojaan tekeillä olevia töitä varten.
"Katsos, rakas ystäväni — kyllä se on hyvin naurettavaa! Hän sulkeutuu
sisään näitä kirjoittaaksensa, kävelee edestakaisin ja puhuu
itseksensä. Minulla puolestani ei ole aavistustakaan mitä merkitystä
kaikella tuolla roskalla on."
Ja sitte tuli myötäänsä valituksia, katsauksia entisaikoihin.
"Oh, jospa olisin tietänyt...! Kun ajattelen, että olisin voinut mennä
naimisiin Allbertot & Fajan kanssa, valkoisen tavaran kauppiaat...!"
Hän nimitti aina molemmat liiketoverit ikäänkuin hän olisi molempien
kanssa mennyt naimisiin. Melkeinpä yhtä vähän ujosteltiin, vaikkapa
Heurtebise oli kotonakin. Hän häiritsi häntä ja esti tekemästä työtä,
täytti huoneen, jossa hän työskenteli, jonninjoutavalla kevytlajisten
naisten lörpöttelyllä, jotka ääneen puhuivat ylenkatseella
kiijailija-ammatista, joka niin vähän tuottaa ja jonka työteliäimmät
hetket arveluttavasti muistuttavat joutilaisuutta.
Kaiken tämän aikana koetti Heurtebise olla syrjässä tästä elämästä,
kun hän jokaisen päivän tunsi tuottavan itsellensä onnettomuutta. Hän
muutti Pariisiin, otti huoneen eräässä hotellissa kuvitellen olevansa
nuori mies. Mutta sitten tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi poikaansa ja
kääntyi samana iltana takaisin maalle ja tunsi rajattoman halun sulkea
hänet syliinsä. Päästäksensä kotiin tultuansa joutavista kohtauksista,
otti hän aina sellaisissa tapauksiss jonkun ystävän mukaansa ja pidätti
häntä niin kauvan kuin voi. Niinä hetkinä kun ei hän ollut kahden
vaimonsa kanssa, heräsi hänen suurellinen kykynsä ja keskeytyneet
työsuunnitelmansa palasivat uudestaan hänen aivoihinsa. Mutta mikä
epäilys, kun vieraat olivat poistuneet! Hän olisi tahtonut heitä
pidättää, kiinnittää itsensä heihin niin lujasti kuin voimat kestivät.
Kuinka alakuloinen hän oli saattaessaan meitä asemalle, missä meidän
piti odottaa esikaupungin omnibusvaunua, joka toi meidät takaisin
Pariisiin! Ja kun me olimme lähteneet, kuinka hitaasti hän kääntyi
kotiinsa tomuista tietä myöten selkä köyryssä ja kädet riippuvina,
kuunnellen vaunujen häipyvää kolinata!
Yhdyselämä kahden kesken oli nimittäin tullut sietämättömäksi.
Välttääksensä sitä, piti hän huoneen täydeltä vieraita luonansa.
Kiitos hyväsydämisyytensä, väsymyksensä ja välinpitämättömyytensä,
että hän pian oli koko kirjallisen köyhälistön ympäröimänä. Kokonainen
joukko kirjallisuuden renkejä, laiskoja, puolihassuja kuvittelijoita
piintyivät hänen taloonsa ja kotiutuivat siellä paremmin kuin hän
itse. Ja kun rouva Heurtebise oli tietysti tyhmä ja arvostelukyvytön,
oli se hänestä "hurmaavaa" ja piti heitä miestään etevämpänä, kun
nämä kirkuivat kovemmasti kuin hän. Yhdessä olo kului hyödyttömässä
suun pieksämisessä. Se oli oikeata tyhjien sanojen ja puheenparsien
sekamelskaa, joka parhaiten muistutti irtonaista ruutia ja Heurtebise
parka, joka istui hiljaa ja liikkumatta keskellä kaikkea tuota hälinää,
tyydytti itseänsä hymyillen ja kohautellen olkapäitänsä. Joskus, kun
nämä vieraat loppumattoman ruoka-ajan jälkeen istuivat kyynäspäät
pöytäliinalla konjakkipullon ympärillä ja alkoivat pitkäpiimäisen
lörpötyksensä, ikävän kuin piipunsavun usva, yllätti hänet syvä inho.
Ja kun hänellä ei ollut voimia ajaa pois noita kurjia raukkoja, pakeni
hän itse ulos eikä tullut kahdeksaan päivään.
"Minun huoneeni on täynnä tyhmeliinejä", sanoi hän kerran minulle. "En
uskalla mennä kotiini." Se elämä sai aikaan sen, ettei hän koskaan
voinut mitään kirjoittaa. Hänen nimeään näkyi harvoin ja hänen
omaisuutensa, joka suli kokoon sellaista elämää talossa vietettäessä,
hävisi niihin käsiin, joita hänelle ojennettiin.
Emme olleet tavanneet pitkään aikaan kun eräänä aamuna sain hänen
käsialallaan kirjoitetun kortin — ennen niin selvää, nyt huolimatonta
ja vapisevaa. — "Me olemme Pariisissa. Tule tervehtimään. Minä ikävöin
kauheasti." — Tapasin hänet vaimoineen, lapsineen ja koirineen pienessä
synkässä asunnossaan Batignollessa. Epäsäännöllisyys, jolle ei täällä
ollut tilaa oikein levitelläitä, näytti vielä kurjemmalta kuin maalla.
Vaikka poika ja koirat kieriskelivät ja pyöriskelivät ympäriinsä
karsinata muistuttavan huoneen lattialla, makasi Heurtebise sairaana
kasvot seinään päin, täydellisessä voimattomuuden tilassa. Vaimo,
koristeltuna ja välinpitämättömänä, ei huolehtinut hänestä rahtuakaan.
"En tiedä mikä häneen on mennyt", sanoi hän samantekevästi olkapäitään
kohottaen. Kun Heurtebise sai nähdä minut, tuli hän muutamiksi hetkiksi
iloiseksi kuten ennenkin, vieläpä kuulin pari kertaa hänen vanhan,
hyväntahtoisen naurunsakin, joka kuitenkin sammui pian. Hän oli
Pariisisissakin pitänyt maalla saamansa tottumukset ja vaikkapa huone
oli rappiolla rahapulan ja sairauden tähden, tuli tuossa kahdentoista
aikaan joku kuokkavieras, eräs pieni kaljupäinen| nukkavieru, jäykkä
ja ärtyinen herra, jota nimitettiin "Proudhon lukijaksi". Ainakin
minulle esitti Heurtebise hänet tällä nimellä. Kun kysyin: "Kuka hän
on?" vastasi hän totisesti: "Hän on eräs hyvin lahjakas mies, joka
on perinpohjin tutkinut Proudhonnea." Siltä hän ei kuitenkaan paljo
muuten näyttänyt, sillä tämä syvämielinen ajattelija ei puhunut koskaan
sanaakaan paitsi pöydässä moitti paistin olevan liian sitkeätä tahi
kastikkeen olevan epäonnistunutta. Sinä päivänä sanoi "Proudhonnin
lukija" aamiaisen olevan kaiken arvostelun alapuolella, joka ei
kuitenkaan estänyt häntä ahmimasta puolet kaikesta mitä tarjolla oli.
Miten tämä ruoka-aika sairaan sängyn vieressä tuntui minusta
tuskalliselta! Vaimo lörpötteli kuten tavallisesti ja antoi
pienokaiselle silloin tällöin pienen muksun, koirille luun ja
filosoofille pikkuhymyn. Ei ainoatakaan kertaa Heurtebise kääntynyt
meihin päin, eikä hän kuitenkaan nukkunut. En ollenkaan tiedä
ajatteliko hän. Minun rakas, kelpo ystäväni! Näissä alituisissa
kurjissa taisteluissa olivat hänen voimakkaan luonteensa sulat
karisseet pois ja hän alkoi tehdä kuolemaa. Hänen hiljainen
kuolintaistelunsa, joka pikemmin oli elämän hylkäämistä, kesti
muutamia kuukausia ja niin tuli rouva Heurtebisesta leski. Ja kun
kyyneleet eivät olleet hänen silmiänsä sumentaneet ja kun hän
edelleenkin suki hiuksensa yhtä huolellisesti ja Allbertot & Fajon
vielä olivat à prendre, meni hän naimisiin Allbertot & Fajonin kanssa
— kenties molempien kanssa. Kaikissa tapauksissa pääsi hän nyt siihen
elämään, johon hän oli luotu: puotimamsellin tyhjään lörpöttelyyn ja
ijankaikkiseen hymyilemiseen.