Saako taiteilijat mennä avioliittoon?
Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessä
päivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsa
ja juttelivat.
Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille.
Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaan
heikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkuttelee
tuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinille
taidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille ja
tauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.
Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaa
kun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmät
ja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuin
hän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaa
narreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaan
kuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaa
siitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli ja
matolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassa
myöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennyt
lapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen,
missä lapsi piti asettaa sänkyyn.
Kaikki tässä taiteilijakodissa todisti hiljaista ja rauhallista
perheonnea. Runoilija oli kerrassaan hurmaantunut ja antoi tämän
tunteensa purkautua sanoiksi.
"Sinä olet niinmuodoin menetellyt oikein", sanoi hän kääntyen
ystäväänsä. "Löytyy vaan yksi laji totista ja oikeata onnea. Yksi
luulee sen saavuttavansa yhdellä, toinen toisella tavalla, mutta onni
on toki yksin ja ainoastaan avioliitossa. Sinun pitää toimittaa minut
naimisiin!"
_Maalari_: En, en ikinä! Siihen minä en suostu. Ole hyvä ja mene
naimisiin omin neuvoinesi jos sinua huvittaa. Minä en sekoita itseäni
sellaisiin tekoihin.
_Runoilija_: Ja miksi et?
_Maalari_: Siksi — siksi että taiteilijoiden, niinmuodoin myöskin
runoilijoiden, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.
_Runoilija_: No, sepä on todellakin liian ankarata! ja sen sinä
uskallat sanoa! Sinä! Eikö lamppu sammu ja muurit muserru yhteen sinun
syntisen pääsi ylitse? Ajattelehan toki, onnettomuuden ihminen, että
olet minun suonut katsella tässä aivan häiritsemätöntä avio-onnea! Olet
herättänyt sielussani melkein kateuden tunnetta ja nyt kiellät minua
halaamasta samaa onnea? Oletko ehkä sydämettömän rikkaan kaltainen,
joka kaksin kerroin nauttii omasta hyvinvoinnistaan kun näkee toisten
kärsimyksiä ja hätää, ja vasta perinpohjin tuntee mielihyvää istuessaan
oman lämpimän ja loistavan lietensä ääressä ajatellen, että sade ulkona
rankasti syöksee alas ja että niin monta kurjaa rääsyläistä on ilman
kattoa päänsä päällä.
_Maalari_: Ajattele minusta mitä tahdot. Tunnen liijan suurta
ystävyyttä sinua kohtaan tahtoakseni auttaa sinua tekemään tyhmyyttä —
tyhmyyttä, jota ei koskaan elämässä voi hyväksi tehdä.
_Runoilija_: Keskustelkaamme asiasta. Kuinka sinulle on käynyt? Etkö
ole täysin tyytyväinen? Ja kuitenkin olin vähintäänkin saanut sen
käsityksen kuin onni totisesti olisi sinun luoksesi kotiutunut.
_Maalari_: Ja siinä olet oikeassa. Minä olen onnellinen. Täydellisesti
onnellinen. Rakastan vaimoani koko sydämestäni ja kun minä ajattelen
lastani, tahtoisin ääneen riemuita. Avioliitto on tullut minulle
rauhalliseksi satamaksi, missä tunnen saavani suojaa monesta myrskystä
ja vaarasta. Ei semmoiseksi, mihin lyöttäytyy rauhassa loikomaan,
piintyy ja tulee kelpaamattomaksi merelle, vaan lahdelmaksi, johon
heittäytyy ankkuriin korjatakseen purjeita ja mastoa ja lepää ennen
uusia matkoja tuntemattomiin maihin. En koskaan ole työskennellyt
mieluummin kuin jouduttuani naimisiin ja parhaimmat tauluni olen
maalannut sen jälkeen.
_Runoilija_: No — mutta —?
_Maalari_: Rakas ystäväni! Vaarassa tulla sinulle naurettavaksi,
täytyy minun yhtäkaikki sanoa, että katselen onneani ihmeenä, joka on
eriskummallinen ja tavaton. Niin, käsitänhän hyvin mitä avioliitto
oikeastaan on ja enemmän kummastuttaa minua se onnellinen arpa, jonka
olen voittanut. Ja niin ollen olen aivan samallainen kuin ne, joilla
ei ole mitään tietoa vaarasta ja urhoollisesti käyvät sitä kohti
huomaamatta ja sitte jälkeen päin ihmettelevät omaa rohkeuttaan.
_Runoilija_: Mutta mistä sitten aiheutuvat sen hirvittävät vaarat?
_Maalari_: Ensimäinen ja pahin on se että tultuaan siihen kadottaa
kykynsä, tahi vähintäänkin heikentyy se. Ja minä uskon sen olevan hyvin
tärkeän asian taiteilijalle. Pyydän sinun muistamaan, etten ajattele
tavallisimpia ja yksinkertaisempia oloja. Myönnänhän, että avioliitto
suuressa kokonaisuudessaan on kerrassaan mainio kasvatuslaitos ja
että usea meistä miehistä vasta siihen jouduttuaan oppii hoitamaan
taloutta ja itseänsä sitten kun on saanut perheen ja etenkin kun se
alkaa lisääntyä. Onhan tapauksia, joissa naiminen on tarpeellinen koko
olemassa ololle. Naimaton juristi esimerkiksi — semmoista tuskin voi
ajatella tässä maassa. Ei voi koskaan luottaa riittävään lepoon ja
rauhaan. Mutta meille maalareille, kirjailijoille, kuvanveistäjille ja
säveltäjille — jotka elämme vähän syrjässä elämän suuresta hyörinästä
ja jotka lakkaamatta olemme kiinni tutkimuksissamme muovailla ja
luoda taideteosta, me, joiden täytyy eroittautua suuresta joukosta,
samoinkuin täytyy ottaa pari askelta takaisin taulusta voidakseen
nähdä ja käsittää sen kokonaisuudessaan — meille kaikille, sanon
minä, ei pitäisi avioliiton olla sääntönä, vaan poikkeuksena. Kun me
taiteilijat nyt kerta olemme sellaisia hermostuneita, kevytluontoisia
ja vaihtelevia olentoja — sanotaanhan meitä usein myöskin suuriksi
lapsiksi — meille sopii ainoastaan erikoisilla lahjoilla varustettu
nainen — nainen, jota tuskin voi löytää tästä maailmasta ja sen
vuoksi tekee parhaiten ollessaan etsimättä. Suuri Delacroix —
ihailethan syvästi hänen teoksiansa — hän tiesi sen! Mitä suloista
taiteilijaelämää eikö hän viettänyt kuvaamonsa neljän seinän sisällä,
kun hän omisti kaikki ajatuksensa ja työnsä taiteellensa! Olin kerran
käymässä hänen pikku huoneessaan Champrosayssa ja pienessä pappilan
puutarhassa missä ruusut kukkivat niin suloisesti. Tässä paikassa
vietti tuo suuri taiteilija kaksikymmentä vuotta yksinäisyydessä. Mikä
rauha, kuinka erillään maailman hälinästä! Voitko ajatella Delacroix'ia
naineena ja perheen-isänä kaikkine huolinensa, niinkuin lastenkasvatus,
sairaudet, kaikellaiset tarpeet, joita lisääntyneet tulot täytyy
seurata? Luuletko, että hän siinä tapauksessa olisi onnistunut luomaan
niin täydellisiä teoksia kuin hän nyt on tehnyt?
_Runoilija_: Puhut Delacroix'ista, mutta ajatteleppas Viktor Hugo'a!
Voitko väittää avioliiton vaikuttaneen häneen siten, että teoksensa sen
kautta olisivat tulleet vähemmän mainioita?
_Maalari_: En, häneen en luule avioliitolla siinä katsannossa olleen
vaikutusta. Mutta kaikilla taiteilijoilla ei olle niin suuria lahjoja,
että heille sen vuoksi voisi anteeksi antaa heidän tyhmyyksiänsä.
Heidän kunniansa aurinko ei sädehti kylliksi kirkkaasti voidakseen
kuivata kaikki ne kyyneleet, jotka heidän tähtensä vuodatetaan. Niin,
sanotaanhan aina, että on hauska olla taiteilijan vaimo — mutta onko
hän onnellinen? Ei! Sanon sinulle, että ratavartijan vaimo on paljo
onnellisempi kuin taiteilijan vaimo.
_Runoilija_: On se kuitenkin lievemmin sanoen omituista kuulla noin
räikeätä saarnaa avioliittoa vastaan mieheltä, joka itse on naimisissa
ja lisäksi onnellisissa naimisissa.
_Maalari_: Sanon sinulle vielä kerran, etten puhu itsestäni.
Näkökantani asiassa olen saanut niistä lukuisista valitettavista
tapauksista, joita olen nähnyt toisista — niistä loppumattomista
väärinkäsityksistä, joita alituisesti esiintyy taiteilijamaailman
avioliitoissa ja jotka muodostavat omituisen elämänkatsomuksemme.
Ajattelehan itse! Täällä on meillä eräs kuvanveistäjä, joka täysissä ja
parhaissa nuoruudenvoimissaan ja ollen korkeammassa määrässä kyvykäs,
on siirtynyt pois hyläten vaimonsa ja lapsensa. Koko maailma tuomitsee
häntä, enkä minä tahdo suinkaan ottaa häntä puolustaakseni. Mutta
kuinka se kaikki on käynyt, sen voin ihan hyvin käsittää. Katsokaa
— tuo nuori mies eli ensin ainoastaan taiteellensa välittämättä
laisinkaan maailmasta ja sen hälinästä. Ja hänen muuten rakastettava
ja ymmärtäväinen vaimonsa on nyt kymmenen vuoden ajalla — sen sijaan,
että olisi poistanut hänen luotansa kaikki mikä hänelle on kiusaksi —
tuominnut hänet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin velvollisuuksiin
seuraelämässä. Hän sai koko joukon niin sanottuja "virallisia"
toimituksia — hän sai inhoittavien samettikalottisten kunnianmiesten
ja mauttomasti puettujen rouvien muotokuvia rintataskuunsa. Sitten
häiritsi hän häntä ehkä kymmenenkin kertaa päivässä välttämättömän
tarpeellisilla vierailuilla ja iltaisin pakoitti hänet pukeutumaan
hännystakkiin ja valkoisiin hansikkaisiin ja vei kerallansa yhdestä
salongista toiseen. Sinä voit sanoa: "Hänen ei olisi pitänyt
siihen tyytyä, vaan sanoa yksinkertaisesti ja varmasti 'ei' rouvan
vaatimuksiin." Mutta tiedäthän myöskin kuinka juuri me taiteilijat,
paikallaan pysyessämme, kotiin sidottuine elämäntapoinemme, enemmän
kuin muut ihmiset olemme riippuvat ympäristöstämme. Kotielämän ilma
ympäröi meitä ja jos emme ole aivan korkeiden aatteiden kiihoittamia,
tulemme tämän ilman vaikutuksesta aivan liian pian veltoiksi,
lamautuneiksi ja väsyneiksi. Muutoin antaahan taiteilija kaiken
tarmonsa, voimansa ja elämänkuntonsa tulla teoksensa hyväksi ja
tämä tekee hänet siksi voipuneeksi, ettei hänellä ole silmää nähdä
jokapäiväisen elämän pikkumaisuuksia ja niinmuodoin ei viitsi itseään
niillä rasittaa. Sen kautta saa naistyranni paljon helpommin vallan
hänen ylitsensä. Kukaan ei voi silloin pikemmin kuin taiteilija olla
selvillä, että hänet on voitettu ja pakoitettu ikeen alle. Mutta
usko minua — hän ei kärsi sitä liian kauvan. Jos eräänä päivänä nuo
näkymättömät kahleet, jotka häntä sitovat, ilmeisesti tulevat esteeksi
hänen taiteellisille pyrkimyksilleiisä, heittää hän päältään ikeen,
kainostuu entistä heikkouttansa, nousee ja menee omaa tietänsä,
kuten ystävämme kuvanveistäjä. Sinä tiedät, että hänen vaimonsa oli
menehtyä tämän johdosta. "Mitä maailman päivinä minä sitten olen
hänelle tehnyt?" kysyi tuo säälittävä olento kerta kerran perästä. Ja
hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän vaan ei ollut ymmärtänyt
häntä. Ollaksensa taiteilijalle kelvollinen vaimo ei yksin riitä
olla kaunis, viisas ja hyvä — hänen pitää omata sanomaton määrä
hienotunteisuutta ja itsekkyydetön uhrautumiskyky, jota harvoin löytää
tässä elämässä. Ja kuinka nämä ominaisuudet voi löytyä naisessa,
joka ei tiedä mitään elämästä, vaan palaa uteliaisuudesta oppia sitä
tuntemaan kaikissa vivahduksissansa? Hän on nuori, hän on naimisissa
kuuluisan miehen kanssa, jolle kaikki ovet ovat avoinna. Laupias
taivas! Onko ihmeellistä, että hän tahtoo vähän näyttäytyä hänen
käsivarressaan? Sehän ainoastaan on aivan luonnollista. Mutta kun
miehellä on mielessä joku suurteko, pitää hän itsensä jotenkin etäällä
ihmisistä? Hän on tullut tietoisuuteen, että aika rientää nopeasti ja
että työ on vaivaloista ja sen vuoksi ei hän tahdo taipua ottamaan osaa
julkiseen elämään. Sillä tavalla syntyy eripuraisuutta ja kireät välit
puolisoiden kesken. Molemmat puolet tuntevat itsensä onnettomiksi,
ja jos nyt mies pysyy lujasti kiinni aikeessaan tahi osoittautuu
myöntyväiseksi, on joka tapauksessa tasapaino häiriintynyt, rauha on
poissa. Ah, minä olen tuntenut monta sellaista onnetonta paria, jossa
vaimo on ollut pyövelinä tahi uhrina — ehkä useammasti edellisenä kuin
viimeisenä — ja useimmasti hänellä ei ole aavistustakaan, että hän on
itse, joka syyn kantaa. Esimerkiksi eräänä iltana olin minä säveltäjä
Dargentyn luona. Siellä oli hyvin suuri seura ja häntä pyydettiin
soittamaan. Tuskin oli hän alkanut erästä hurmaavata masurkkaansa,
millä säveltäjä on osoittautunut olevansa Chopinin arvokas jälkeläinen,
kun hänen vaimonsa alkoi jutella — ensin aivan hiljaa, mutta sitten yhä
kovemmasti. Keskustelu kävi vähitellen yhä vilkkaammaksi ja lopuksi
olin minä ainoa, joka kuuntelin soittoa. Silloin sulki Dargenty pianon,
kääntyi puoleeni ja sanoi hymyillen, mutta katkeran surullisella
äänellä: "Niin se käy aina. Vaimoni ei pidä musiikista." Voitko
ajatella jotain kauheampaa? Olla naimisissa naisen kanssa, joka ei
anna arvoa miehensä taiteelle! Ei, ystäväni! Seuraa minun neuvoani ja
ole naimatta. Sinä olet yksin, olet vapaa. Säilytä yksinäisyytesi ja
vapautesi!
_Runoilija_: Niin, sinä voit kernaasti saarnata! Sinä voit puhua
yksinäisyydestä. Jos sinä minun mentyäni saat jonkun hyvän aatteen,
niin voit kaikessa mukavuudessa hautoa sitä täällä kodin lämmössä,
tuntematta sitä autiutta ja epämiellyttävää tyhjyyttä, joka tukehuttaa
ja kuolettaa jokaisen innostuksen oraan.
Olla yksin työskennellessään — niin, se kyllä käy päinsä. Mutta
tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä väsyneeksi ja voimattomaksi,
jolloin epäilee kelvollisuuttaan, epäilee omaa taidettansa. Kuinka
onnellinen eikö silloin ole, jos hänellä aina on joku luonansa, joka
uskollisesti on hänen sivullansa — rakastava sydän, jolle voi ilmaista
huolensa pelkäämättä, että luottamus vahingoittaa kykyämme tahi usko
siihen murtuu. Ja sitten lapsi! Tuo hymyilevä pikku olento, joka
ilman mitään syytä siihen, on aina iloinen ja tyytyväinen — eikö tämä
ole paras nuorentamiskeino, mitä ihmisellä voi olla? Ah, niin monta
kertaa olen ajatellut sitä asiaa. Meille taiteilijoille, jotka olemme
turhamaisia kuten kaikki, meille, joille edistyminen on elämän-ehto —
niin vieläpä pintapuolinen, helposti vaihteleva arvostelu siitä, mikä
on muodinmukaista, voi meille olla hyvin tärkeätä — juuri meille ovat
lapset korvaamaton aarre. Heistä voi saada lohdutusta vanhentumiselle.
Kaiken minkä me kadotamme, voittaa lapsi ajan kanssa. Voi lohduttaa
itseään sillä, että saavutuksen, jota ei meille ollut suotu, voivat
he taistella itsellensä, ja kun hiukset tulevat harmaiksi, niin onhan
ilahuttavaa nähdä vierellään kultakiharainen, pienoinen pää.
_Maalari_: Oh, rakas runoilijani! Oletko myöskin ajatellut kuinka
ahkerasti täytyy askarrella kynällä ja siveltimellä voidakseen ravita
ja kasvattaa rakastettavia jälkeläisiänsä?
_Runoilija_: Lopuksi voit kuitenkin sanoa suoraan, että taiteilija
kaikissa tapauksissa on luotu elämään perheessä. Ja se on totta, että
ne meistä, jotka eivät mene naimisiin, tulevat epäsäännöllisen elämänsä
kautta heikoiksi ja luonteettomiksi. He muistuttavat matkustajaa,
joka väsyneenä ainaiseen kodittomuuteen lopuksi sijoittuu johonkin
hotelliin, jonka otsikossa on: "Huoneita matkustajille kuukausittain
tahi päivittäin", ja siinä he sitten viettävät koko elämänsä.
_Maalari_: Siinä he tekevät kerrassaan väärin. He omaavat itsellensä
käsityksen avioliiton ikävistä puolista tuntematta sen hauskuuksia.
_Runoilija_: Sinä myönnät siis avioliitossa olevan hauskuuksiakin?
Vastaamatta nousi maalari ja etsi luonnostensa joukosta jotakin
ja lopuksi löysi erään jotenkin rypistyneen ja huonosti pidellyn
käsikirjoituksen ja kääntyi sen kanssa ystävänsä puoleen.
"Me voisimme kauvankin pohtia tätä kysymystä onnistumatta vakuuttamaan
toisiamme", sanoi hän. "Sinä nyt tahdot esitysteni uhallakin pysyä
lujana päätöksessäsi mennä naimisiin. Mutta ensin pyydän sinun lukemaan
tämän käsikirjoituksen. Huomaa, että sen on kirjoittanut nainut mies —
mies, joka paljo rakastaa vaimoansa ja tuntee itsensä kotielämässään
hyvin onnelliseksi. Hän on ollut hyvin paljon taiteilijoiden kanssa
ja huvittanut itseänsä erittelemällä osan sellaisia avioliittoja,
joista olen sinua varoitellut. Kaikki tässä kirjoituksessa on
todellista alusta loppuun — niin tarkasti jäljennetty, ettei kirjailija
ole uskaltanut painattaa teostansa. Lue se ja sano sitten minulle
ajatuksesi. Luulen sinun jälkeenpäin saavan järkevämmän katsantokannan."
Runoilija otti käsikirjoituksen ja vei kotiinsa. Mutta hän ei kätkenyt
sitä niin huolellisesti kuin mahdollisesti olisi toivonut, sillä minun
onnistui reväistä siitä muutamia lehtiä ja niiden sisällön jätän tämän
ohessa julkisuuteen.