s. 17/11 1866.--Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889),
Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée
(1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko
Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m.
kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen
ympäristönsä (1908) y.m.
Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden
aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova
henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja
lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties
näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja
kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän
ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten
realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa
myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen
sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren
taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme
maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen
maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja
1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen
säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä
vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät,
kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.
Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa
määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon
houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin
edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että
realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin
varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon
vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen
sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko
Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa,
yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja
aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei
suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta
vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen
kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa
sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan
kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi
maailmankultuuriksi nimittää.
Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen
laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin
henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.
Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan:
_Runokokeista_ ja _Emmalan Ellistä_, harvinaisen luonnontuoreesta ja
kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia
aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa,
mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä
älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen
kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon _Lukijalle_, jolla hän
_Runokokeensa_ alottaa:
»Luonnon kaiken tutkijalle
ain' on yhden arvoinen,
onko vuokko, onko kielo
vaiko ruusu kaunoinen.»
Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja
tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on
suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on
ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii
ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:
»ei se etsi lauleluja
mainemiesten yksistään».
Siis jo näin varhain _psykologisen estetiikan_ henki, joka ei tutki
taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä
pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita
sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina,
inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista
_luonnontieteellistä_ arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen
toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut
olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri
hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin
ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.
Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään,
saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on
sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on _Elämästä_, kokoelma
realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. _Härmänmäkeläisten
markkinareissu_, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin.
Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja
maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa,
kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä
»lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet,
siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen
pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.
Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä.
Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun
useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja
Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden
maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta
kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat
viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi,
alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään,
raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten,
deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle
kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo
vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan
ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa
nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä
ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka
silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn
kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä
todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.
Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut
tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää
ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen
taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä
taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten
äänenkannattajassa _Uudessa Suomettaressa_, sittemmin vuoden 1890-n
jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa _Päivälehdessä_,
ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena
kriitikkona ja poleemikkona.
Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille
suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti,
sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka
seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta
näkökannalta valaisemaan. _Periaatteellinen_ voitto jäi tässä
mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven
puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän
enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana,
ikinuorena alkulähteenä. Mutta _käytännössä_ juuri silloinen nuori polvi
itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan,
jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät,
seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen
moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin
muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, _tyylittelevä_ pyrkimys,
joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena
seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten
realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä
menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan
täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi,
klassilliseksi.--_Sen_ taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja
sitten loppuun suoritettuna.
Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten
taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan
peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven
puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin
vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy
Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen
olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi
siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin
silmätikku. _Panun_ jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan
romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa
»lantakirjailijaksi», kuten ennen.--Nämäkin taistelut voi siis jo
hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.
Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen
nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset
törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden
alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden
kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi
Jänneksen runoa _Inhuuden ihantelijalle_, jonka hän Minna Canthin
kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas
_Päivälehden_ ja _Uuden Suomettaren_ leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun
alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen
kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa
kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti,
vastakkain.--Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat
myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät,
aatteelliset alkutekijät.
Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä
maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin
käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan _Ristiaallokossa_,
jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon _Yksin_-kirjan,
Järnefeltin _Isänmaan_ ja Ivalon _Aikansa lapsipuolen_ kanssa se on
silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
Sen erikoisuus on siinä, että se on--lyyrillinen.
Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa
kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään.
Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan
ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella,
sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen
häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi,
käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli
realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä
laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen
jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.
Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon
ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia
selaillessa Maupassant.
Jo _Runokokeissa_ oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana
esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa _Sunnuntaina_ hän jo oli ylpeästi
tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon
kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan.
Runossa _Kaksi vaalia_ hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden
etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden
jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa _Totuutta huudat_
antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii
»totuutta toimeen, elämään,
totuutta uskoon, rakkauteen,
totuutta käytökseen»,
sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole
niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti:
meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei
suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan
kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu
sitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä
uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen
siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli
asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota
valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen
siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että
»oli ennen sortaja yksi vaan,
nyt joukkiot suuret, tuhannet
lyö vangiksi aattehet».
Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn
yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.--Siis melkein Björnsonin oppi
»toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä
ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä
höystettynä.
Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän
aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.
_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka
ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen
kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin
oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras
ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin
realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä,
koskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi
johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_
suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi
elämän-sisällykseksi sulatettuna.
Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen
maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat
hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:
»Nimiä vain on jumala ja luonto,
olemus yksi, eri silmin nähty,
ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi,
ihmisten lailla harhateitä käypi,
ikuista vaan on maailmoiden mahti,
ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»
Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä
myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä
pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden
joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina,
sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo
Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä
vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi
soinnahtaa.--Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon
tunnusmerkilliset ominaisuudet!
Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä
ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet,
ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan
välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen
puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että
omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja
riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima
koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.
Aatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden
ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja
aina--epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen,
dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani
ei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni
mun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen
mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee
ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden
eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa
_Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille
maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua
niihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties
koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus.
Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin
säkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen
kauneimmista antimista hänelle:
»Miksi annoit hengen hellän,
vapautta vaativaisen?» j.n.e.
Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia,
kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt
»tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä
»mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».--Muuten hän ei
yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten,
itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion
syöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa
»_Kunnon mies_» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen,
satiirin kanssa »_Kallihin kansan vuoksi_!» pitäisi sen tänäkin-päivänä
seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen
sydämessä.
Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon
ääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen
runosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir
Leinon seuraavaan runokokoelmaan.
_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut
liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle
taika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman
kehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen
ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä
romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen
kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim.
tunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen
mieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m.
todistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän
tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden
myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja
yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma
olen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta
povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä
jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen
maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien
kanssa.
Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen
miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi
uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä
kauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla
ruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat.
Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen
suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_.
Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid
Järnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen
suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi
kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen
taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen
saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset
sellaisinaan.
Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä
suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän
asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen,
totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten
lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon
hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden
ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.