s. 9/4 1862.--Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886),
Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899),
Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).
Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia,
jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden
ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua
siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku
aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun
tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat
suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta
sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.
Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe,
Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir
Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa
1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on
voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja
tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti
kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei
suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän
muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti
kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja
kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.
Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen
maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen
havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen
kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen
lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin
pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen
aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni
lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei
mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa
aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen
kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa
edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin
huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen
yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä
kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin,
jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä
alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.
Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa
_Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan,
suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella
sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä
erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi,
kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä
itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto
tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen
maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun
erämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen
puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella
impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun
työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman
kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.
_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen
hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina,
kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan
todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta
runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän
valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän
on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan
kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään
totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi
tarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän,
lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut
meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.
Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden
vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista
mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas
Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen
ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon
taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja
kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_,
_Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet
hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja
kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_,
sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta
useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä
maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole
Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista
aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen
tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.
Tunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin
yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu
oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle
maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua
soutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka
näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo
paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen
hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen
ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen
härkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena
kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä
pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo
Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.
Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän
kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen
siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran
korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta
päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä
sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella
kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on,
että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama
monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa
(_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset
romaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_)
havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä
impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko
teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja
monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle
esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan
kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.
Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi
sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan
merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella
maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään
toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa
raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän
rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri
suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä
antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme,
mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme
itsenäisimmin suoritettuja haarautumia.