s. 9/6 1866.--Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta
vuosilta 1595--1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896),
Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon
matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894--95), Aikansa
lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898),
Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika
(1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.
Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän
kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina
voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen
kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut
suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin
yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa,
esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin
keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin
toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa
noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä
taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä.
Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustaman
_Päivälehden_ ympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen
mukaan voisi _Päivälehden piiriksi_ nimittää, erotukseksi niistä
myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan
sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisi _nuorsuomalaiset
kirjailijat_.
Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri
Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla
nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan
tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen
kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei
suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin
yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä
niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat
olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa,
joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet
asianomaisten äänenkannattajiensa, _Savon_, _Keski-Suomen_ ja _Viipurin
Sanomien_ ympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki,
suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta
myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.
Pääkaupungissa oli _Valvoja_, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut
ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt
vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta
vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä
pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa
sivistys-elämässä.
Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden
vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten
Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta
vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo
seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A.
Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja
se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu
elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden
jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä.
Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan
polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia
päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota
itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen
vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen,
epäilevä, arvosteleva ja--irvistelevä.
Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan
paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi
tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten
luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja
vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä
taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden
kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi
muodostui _Päivälehti_.
Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena,
väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on
kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa
laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.
Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellilla _Hellaassa_, jonka
vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät
huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella
kokoelmalla pieniä kertomuksia _Iltapuhteeksi_, joiden lisäksi tulevat
samaan keveään tyyliin kerrotut kuvaukset _Reservikasarmista_ ja
_Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_, viimemainitut kuitenkin sangen
vakaviakin sisällykseltään.--Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen
tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.
Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen
silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen
kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen.
Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen,
luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa,
jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman,
pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä
kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet,
sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle
tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen
täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.
Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksi _Juho Vesaisesta_, hänen
ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset
eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut
aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on
kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin
menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on
kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin,
kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten
kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan
erottavat. _Juho Vesainen_ elävöittää ne kaikki eteemme todellisella
karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella
ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin
realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja
kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaa
_klassillinen_.--Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani Aho
_Lastujensa_ ja _Panunsa_ päivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa
valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin»,
jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta
taiteesta erottavat.
Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänyt _monumentalisen_ taiteen
syntysanat.
Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä.
Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaanin _Aikansa
lapsipuoli_, Ahon _Yksin_-kirjan ja Järnefeltin _Isänmaan_ jälkeen koko
Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä
kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen
todellisuuden-tarkastelu.
Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan
kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa
kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli
kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota
heihin nähden tahtoisin _yhteiskunnalliseksi_ kirjailijaluonteeksi
nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen
silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten,
harrastusten, askareiden, sanalla sanoen _kansalaistoiminnan_ alalla.
Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin
kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa
hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja
lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinä
_kuvaa_ Ivalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun
läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänen _Aikansa
lapsipuolta_ meidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme
korkeimmaksi huipuksi katsottava.
Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna
Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää
asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän
aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan
luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä
tapahtumista, kasvaa _Aikansa lapsipuolessa_ esiin se kriitillinen
elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen
myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa
nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa
kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen
henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana,
saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja
käsitellä.
_Aikansa lapsipuoli_ kuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden
kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei
riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa
silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista
virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi
myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä
Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja
ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen.
Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä
mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi
siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin,
poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista
verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin
valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin
ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat,
jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman
purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan
jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan,
sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista
»aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut
kuvatakseen.
Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja
itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman
pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on
aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa,
kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu ja _miksi_ se sille puolen
kallistuu. Romantikko--Juuso on hänen nimensä--on kuitenkin kaunis
luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan,
Heikki--hänen vastakohtansa--vähemmän kaunis, siksi että hän on mies
ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen
itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juuri _näin_
nämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden
piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi
on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään.
Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat
kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan,
romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin
toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään
omituisella, salaperäisellä ikävällä.--Johtuvat jälleen mieleen Ahon
»vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon
suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja
voittava uusi aika.
Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden
kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa
siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide
luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee
julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna
Canthin hänen _Sylvissään_, on ollut eräs tunnettu tositapaus,
Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen
niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman
personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja
mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen
elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen.
Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän
kirjallisuudessamme.
_Juho Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ kuuluvat Ivalon klassilliseen
kehityskauteen.
Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen
aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka
oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen
realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen
romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsa
_Anna Fleming_, _Tuomas piispa_, _Margareta_, _Onnen aalloissa_ j.n.e.,
joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin
perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen
kokoelman _Saaristossa_, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin
henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin
on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties
juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään,
uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.
Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt,
esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoa _Juho Vesaisella_,
jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään
näyttämölläkään, sekä _Lahjoitusmailla_, huomattava etupäässä sen
väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä
eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain
kärsimykset.
Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa
rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kuten _Juho
Vesainen_ ja _Aikansa lapsipuoli_ olivat. Tämä tapahtuu kuitenkin
eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän
erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa
uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla.
Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me
katsoa myöskin _Margaretassa_ yhtyneen.
Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen
Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista
mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä.
Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan,
hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän
maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa
1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen
enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen
kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen
kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän
jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne
sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka
vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat
unohduksen helmaan vaipuneet.
Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi
historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-Koskisen _Pohjan piltin_ ja
Juho Reijosen _Tuulivaaralaisten_ jälkeen uudelleen korkeamman taiteen
kannalta mahdolliseksi.