s. 16/11 1861.--Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja
(1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897),
Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899),
Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903),
Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.
Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani
Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä
elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen
vaikutus, nimittäin venäläinen.
Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä
ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsa
_Isänmaan_ kirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä
yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin
eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata
käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin
erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat
saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen
sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee
kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana,
salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen
hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee
näytettävänä.
Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka
ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus
pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.
_Isänmaan_ ilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka
vertaista meillä ei ole ollut Aleksis Kiven _Seitsemän veljeksen_
ilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään
ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote
meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa
merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja
1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma,
yksinseisova ja vallitseva asemansa.
Sanalla sanoen: se on todellisen _pääkaupunkilaisen_ kultuurin
ensimmäinen suuri voitto meillä.
On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe
suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta
kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita
suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti
meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me
olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin
elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja
edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin
tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset
sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja,
kihisevää työtä ja toimintaa. _Pääkaupungista_ yksin on suomenkielisellä
kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on
Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä
aikaa tapahtunut?
Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin
aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli
tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut
suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama
aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo
vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa,
kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa
kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään
nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti sen
_ruotsinkielisen_ kokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen
sitä oli muodostanut.
Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet
sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan,
paitsi Oksasta, koko _Kirjallisen kuukauslehden_ mainehikkaan miehistön,
Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta
vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä
suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin
syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä
syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin
pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen.
Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo
suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä
vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he
ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin
elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle
suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti
suomen kotikielekseen. Niin _teoreettiselta_ pohjalta siis kohosi aluksi
pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niin _akateemiset_ olivat sen
syntysanat, niin _käsitteellinen_ se kansallishenki, jonka lippua maan
pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat,
innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet
virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa,
haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.
Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista
maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset
sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän
kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt
myös _Isänmaansa_ päähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen,
akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen
ympäristöön.
Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja
hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta
talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen,
oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen
päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta
pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa
tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka
sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita
suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin
välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja
realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin
toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin
talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen,
hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin
sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen,
hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja
uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus,
kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi
linnunlaulu-puuksi.
Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos
sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos,
varmaviivainen, kaunis-kajasteinen.
Mutta se yksin ei vielä riittäisi _Isänmaata_ niin korkeaan asemaan
suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on
yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin _Yksin_ ja _Papin rouva_
käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita.
Mestarillinen _ympäristökuvaus_ on vasta Arvid Järnefeltin kirjan
erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön,
kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan
ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä
kirjallisuudessa.
Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta
kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän
huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa
kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana.
Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen
suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme
vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen
vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen,
sanalla sanoen sen _realistisemman_ katsantokannan tarvetta, jota m.m.
Juhani Aho ennen _Panuaan_ suomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki
virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen,
kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa
suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen
ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme
nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää
osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin
hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei
kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa. _Koko_ maan,
_koko_ aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille
yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä
kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja
yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin
ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei
kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.
Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä
kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen
mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.
Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin
hän itse sitä nimittää: _Heräämiseni_. Häneenkin, kuten koko hänen
aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta,
hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun
mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen
ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin
vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa
tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim.
Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa
rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin
kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta
hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen,
hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili
itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän
puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee
hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman
älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja
omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi»
katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan
ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen
ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin,
samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy
sen _moraalin_, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin
halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen
ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha
sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä
korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin
sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy
nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä
ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa
kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä
nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen,
kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä
vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tulee _tolstoisti_.
Pitkässä sarjassa teoksiaan, kuten _Ateisti_, _Ihmiskohtaloita_,
_Puhtauden ihanne_, _Maria_, _Samuel Cröell_, _Orjan oppi_, _Veljekset_,
_Helena_, _Elämän meri_, _Maaemon lapsia_ j.n.e. hän nyt näitä uusia
sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä
Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan
yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna
vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen
tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi.
Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan,
joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät
suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti
mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa
kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus
pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin
hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa
harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla
pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä
täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin
paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämää _ijäisyyden heijastelua_,
niin paljon läpikuultoista, merenkultaista _pohjattomuuden päilyntää_,
ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä
tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.
Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen
aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin
kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.
Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen
kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian
realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta
spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin
elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime
aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta
naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki
tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle,
omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille,
aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja
itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.
Minna Canthin _Anna Liisa_, Juhani Ahon _Heränneitä_, Arvid Järnefeltin
_Heräämiseni_, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne
uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.
Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä
uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää
Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka
edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen
realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin
niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen
kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä
alkaneeksi.
Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja
vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle
sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin
tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen:
maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen
moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen
taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää
myös Arvid Järnefeltin _Heräämistä_.
Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien
alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä
tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin
juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?
Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekä _Ateistia_ että
_Ihmiskohtaloita_.
Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien
erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita
elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina
syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun
harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää
eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja
opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat,
profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin
nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen,
ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä
saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin
ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka
sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä
höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen
ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin
on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä
olemukseltaan?
Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myös _Maria_, tuo pieni, siro kirja,
joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme
me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään,
näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.
Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava: _Samuel
Cröell_. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat: _Puhtauden ihanne_.
Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde: _Helena_, _Veljekset_. Maa kuuluu
kaikille: _Maa-emon lapsia_, _Veneh'-ojalaiset_. Järnefelt seuraa
uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala
palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen
maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan
suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä
kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid
Järnefelt.
Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa
hengen-elämässä.
Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme
ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen
individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet,
sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin
henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen
piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista
ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen
perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen
resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin
järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista
sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita
muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä,
että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä
uudistuksesta lähdettävä.
Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä
mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta
aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.