s. 11/9 1861.--Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä
lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884),
Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin
vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890),
Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman
murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897),
Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies
(1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m.
Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli Minna
Canthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan.
Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset
kansanomaiset kertomuksensa, _Kievarin pihalla_, _Hellmanin herra_,
_Esimerkin vuoksi_, _Kun isä lampun osti_, ovat tyypillisen kansallisen
realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt
yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista
aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan
vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa _Muuan markkinamies_.
Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina
kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi.
Tämän kehityskauden huippu on _Rautatie_, joka samalla lienee koko
suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei
suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin
yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine
rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon
sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja
sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan
vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa
välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt
sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen
siveltimen-käyttelyyn.
Toinen kehityskausi alkaa _Papin tyttärestä_.
Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin
norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin
ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa.
Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen
vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja
voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen
liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan
arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei
rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli
on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi.
Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon
hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen
sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.
Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä
vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä,
joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on
siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden
kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja
syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa
hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen.
Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen
päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen
kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan
Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän
yhteiskunnallista. Hän on _individualisti_ syntymästään ja sellaisena
oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat
henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen
pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin
rajoihin alistua.
Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki
traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu
mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen
_resignatsioni_, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä
luonteenomaisuuksia.
Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä _Rautatie_ että
tuo pieni, klassillinen tarina _Kun isä lampun osti_ kuvaavat kumpikin
kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen
lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen
välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa
jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole
pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta
agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän
elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.
Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei
niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka _taide taiteen vuoksi_
nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy _katsoa_,
voidakseen _kuvata_, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin
terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta,
nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava
määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä
helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa
mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen
todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan.
Hänestä tulee itsetietoinen, _objektivinen_ taiteilija.
Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla
yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä
kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen
ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja
loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen
sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija.
Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten
mestarien kerällä puhumaan _naturalismista_, jota voi pitää sen
viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan
on hänen seuraava kirjansa _Helsinkiin_.
Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta.
Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja,
huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti
vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin
mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa.
Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta
»Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on
kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle,
_kuinka_ tuo aihe esitetään.
Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän
vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten
kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava
kirjansa _Yksin_, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen
ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on
meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.
Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin
edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka
tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi
pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan _Helsinkiin_, jossa se
esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä
ei ollutkaan niin paljon tekijän, _tapa_ kuvata kuin _aihe_, kuin eräs
sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja
suuttumus ei siis myöskään ollut _taiteellinen_, vaan _moraalinen_
syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Yksin_ merkitsee,
paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista
taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta
todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä
on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana
_tyylittely_, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt
oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä,
runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin
pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle,
rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä
psykologisessa kirjallisuudessamme.
Huomaa kaikesta, että puhdas _kauneus_ on jo tulemassa Juhani Ahon
taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden
kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan
tiedon puusta keveästi putoaa.
Vielä enemmän on näin asianlaita _Papin rouvassa_. Juhani Ahon teokset
seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella
välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken
ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen
korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen
kehitys-astetta.--Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuin _Papin
tyttäressä_. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut
lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus.
Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet,
luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet
yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella
ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen
jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa
kanssa. _Papin rouva_ on Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri
loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen
klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö
on sama, joka _Papin tyttäressä_ pistäytyy Ellin kotona, vaeltava,
valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää
(Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän
on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi
»Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen
suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi
eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme
kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin
tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää
resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa,
joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin
suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän
rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen
arvoiseksi.
Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiota
_Papin rouvassa_ sen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä
säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja
täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen,
tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen
luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva
luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.
Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla.
Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja
päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän
ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo
jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.
Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista
kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaa
_Maailman murjoman_, ikäänkuin muistona entisiltä _Rautatien_ ajoiltaan.
Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro,
muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa,
kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys
uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.--Monet muutkin muistot
entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy
kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän
lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka
jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaa _Heränneitä_,
lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin
enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta
vaikuttavia.
On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä
alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se
uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa
lukkoon menneet ovet hänelle.
Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan: _Lastuja_ on se uusi
taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.
Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on
vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä
selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle
kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen
uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessa _Teatterista
tultua_, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia
lainaamatta.
Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmää _Elämä on
unelma_ ja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien
itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät
olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt
ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani
romantiikalle?--koskapa tuo pilven takainen draama on minua
liikuttanut?--koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä
seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?»
Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule
sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän
jatkaa:
»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina
kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on
virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun
menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää
näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta,
kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen
mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat
askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset
piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.»
Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä
oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri
katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten
näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman,
hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo
realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden
esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän
tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo
tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään
nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että
hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on
myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen,
tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja
toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen
muihinkin pakotetuksi.»
Juhani Ahosta tulee _klassillinen_ kirjailija.
Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän
pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen
ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden
hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta
yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi
nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet»
hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän
tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on
hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin
oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän
ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta
estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja
häikäilemättömästi heijastella.
Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö.
Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suuren _runoilijan_
itsestään.
Tarkemmin sanoen: _tunnelmarunoilijan_. Sillä tunnelma tulee nyt hänen
tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen,
dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen,
eepillinen, sanalla sanoen: _apollooninen_, tätä Nietzschen erinomaista
taidesanaa käyttääksemme.
Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta
tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes
taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo
sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia
yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan
yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho
kaikkein viimeksi olla. _Koko_ elämän, koko runsaan, äärettömän elämän
hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan
yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen
valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä»
mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään
osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo
ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein
vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat
kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja
viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun
maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen
raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.
Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen
epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseen _kauneudenpalvelukseen_,
suomalaispakanalliseen _kauneudenuskontoon_.
Taikka kenties paremmin sanoen: _luonnon_-palvelukseen,
_luonnon_-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani
Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat
ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.
Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta,
lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta, _miten_ hän on tätä luontoa
kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista
pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt,
sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa,
syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt
siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan
korvissaan. Hänen _Lastunsa_ ovat oikea, todellinen _Luonnon kirja_,
oikea, todellinen _Maamme-kirja_ kaikille Suomen kansalaisille. Kuka on
kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut
tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolun _sillä_ tavoin
kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin
kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä»,
kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei
kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko
maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle
luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä
suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi
romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius
vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden,
nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on
suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuri
_Lastuissaan_, ikuistanut.
On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin
esimerkkejä. _Kosteikko_, _kukkula_, _saariko_ mieliimme kangastuisi vai
_Isien puunko_ juurelle istuisimme? _Kaksinko_ kalpeassa kuutamo-yössä
ajelisimme vai _Korven kostonko_ lappalaisia maisemia ihailisimme?
Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki
tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan
koskaan väsähtymättömällä taituruudella.
Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät
ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat
metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää
suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa
tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon
sitten kysymys _Mullikasta_ tai _Pienestä jäniksenpojasta_, _Hulasta_
tai _Hektor II:sta_, _Variksista_ tai kettu-repolaisesta, aina pysyy
Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen
eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on
kenties _Hyveen palkka_, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu
kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin
kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan
hymyilevää maailmankatsomusta.
Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä
ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka
1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa. _Hätä_,
lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä
suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana
tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin
tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi
ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä
suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa
hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä
kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse
kansallisuus-aatteen ajajiin: _Nuori sielu_ on siitä todistuksena.
Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi,
tulkoon sitten puhe yhteiskunnan _Mallikelpoisista_ taikka _Liian
suurista miehistä_, _Yhdistysten aikakaudesta_ tai _Yrjö Antmanista ja
kumpp:ista._ Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy
Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin
suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle
luonnonlaadulleen.
Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja
kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin
herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan.
_Alakuloisuuden ylistyksen_ rinnalla saattaa _Uudisasukas_ erinomaisesti
viihtyä hänen mielikuvituksessaan, _Metsänneitojen_ rinnalla
_Vilhelmiina Wäisänen_, taikka _Sasu Punainen_.--Mutta sehän on jo sitä,
mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.
Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen
vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin
aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen
paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi. _Maan sydämeen_ hän
pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelle
_Katajaisen kansallisuutemme_ syntysanat, jotka hän kahdessa
isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen
mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja
vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo
yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteos _Sammuta sinä, minä sytytän!_
Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko
suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä
syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän
samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle
resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan
korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa
joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen
intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän
rajan hänelle.
Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen
isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten
puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on _Panu_, hänen suuri
romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla,
jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon
kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen
laajaan, lämpimään syleilyyn.
Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin
ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli
tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa
hengen-elämässä tapahtunut.
Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus, _aktsiota reaktsio_. Kehitys-opin,
jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen
aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla
maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen,
uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen
toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä
selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan,
kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on
ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa
sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.
Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut
liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin
päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu
jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi
sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin
niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä,
iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy
nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja
tyylittömänä.
_Ihminen oli onnellisempi ennen_: tämä pelottava epäily astuu äkkiä
koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.
Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä
surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset
käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi. _Fin de sièclen_ aika on tullut,
vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta
olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.
Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja
uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten
aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän.
Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen
tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen.
Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg
Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän
mielestään on omiaan johtamaan suoraan _obskurantismiin_. Se tulee kuin
tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.
Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että
realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimys _tyylittelyyn_,
entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien
sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden
sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan, _monumentaliseen_. Sitä
ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten
taiteilijain luvatuksi maaksi.
Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta.
Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin,
Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän
suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöi _Teatterista
tultuaan_. Tekotavan _koristeellisuus_ tulee kaiken tyylittelyn
korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi,
salaperäiseksi, symbolistiseksi.
Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on
hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut
kääntynyt taaksepäin. _Vanhat valkamat_ ovat olleet aina lähempänä hänen
sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken
kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen
raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta. _Hänen_ ei
ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän
suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen
romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvälle _kalevalaisiin_
kauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminen
_Panussa_ hänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut
nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta
Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä
kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit
Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta,
kalevalaista,--Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa
vanhan Väinämöisen, _Panun_ kansallinen romantiikka sangen läheistä
sukua sille, joka oli itse _Kalevalan_ tekijän aikoinaan työhön
innostanut.
»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut
virkkaa Aholle, jos hän _Panun_ ilmestyessä olisi elänyt vielä.
Puhtaasti taiteellisessa suhteessa _Panu_ merkitsee Juhani Aholle pitkää
askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista
tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton
suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on
saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain
maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä
on teoksen juoni: _kuvaaja_ pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa
_kertojalle_, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen
kokonaisvaikutuksen kustannuksella.
Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa
_Kevät ja takatalvi_.
Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän
ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hän
_Heränneissä_ oli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen
tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan
yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin
toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken
oli _Panussa_ ihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden
vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemme
_talonpoikais-realistisien_ elämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat,
hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat.
Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla,
johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa,
pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus,
jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria
korkeammalle.--Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen
kauttaan välillisesti _Panun_ kristilliselle papille, joka hänen
edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen
taiteellisesta mielenkiinnostaan.
Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on
sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella
tapahtunut.
Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina
yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat
aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen
naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan,
uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän
kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina
epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin
ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä
kehityskauttaan, jota _Kevät ja takatalvi_ edustaa, syvimmän epäilyn
tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka
epäilee omaa oikeuttaan--Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun
suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken
järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa
uskonnollinen tunne-elämä.
Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen
kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen
jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan
jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti
enimmän hän on kenties vaikuttanut siihen _Lastuillaan_, sisällisesti
enimmän _Yksin_-kirjallaan ja _Papin rouvallaan_. Mutta kaikella, mitä
hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä,
joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin
kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen
vaikuttamaan.