s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.--Novelleja ja Kertomuksia (1878),
Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885),
Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia
(1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita
aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi
(1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois
(1895), Anna Liisa (1895).
Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren
yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja
siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut
sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten
erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli
vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja
kirjallisella perinnöllä.
Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin
suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut
kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa
kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan.
Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän
sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon
yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava
sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa
talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman
_entusiasmia_. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen,
vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata
mukaansa suuret kansanjoukot. _Romantinen hurmaus_ oli kulkenut kautta
Suomen niemen.
Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja
samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen
toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan
romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja
puutteita niissä. Ajan henki käy _kriitilliseksi_, aletaan arvostella ja
irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää
suomalaisuuden tienraivaajille. _Totuus_ tulee kaiken kirjallisen
toiminnan tunnussanaksi, _vapaa ajatus_ ja _vapaa sana_ niiksi
välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia
elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään.
Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi
omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.
Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei
tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka
se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä
ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on
käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia,
elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii
laajentumaan _kansainväliseksi_.
Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden
ensimmäistä suurta alkupistettä.
Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut
olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja
kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään
ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen
ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö
Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut
ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita,
ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt
kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä
ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka
muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim.
kansalliseksi realismiksi.
Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka
suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden
taidesuunnan--toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen--kultaista
keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta.
Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman
taiteilijaluonteen asiaksi.
Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein
hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen
aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona,
suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin
suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle
kultuurille?
Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista
_pyrkimystä luontoon_ oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon
_tieteelliseen selittelyyn_. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen
oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten
leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet
ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli
ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa,
kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli
vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon,
taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä
_kehitys-oppi_, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen
jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta
ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon
viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa
tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen
_luoja_, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan
avaruudessa. Samalla se oli ainoa _laki_, ainoa todellinen lainsäätäjä
ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se
»teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman
personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se
oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä
paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se
ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen
lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat
jumalalliset ominaisuudet.
Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa
äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan
kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden,
äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen
kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi
ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja
synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut
oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän
ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle
olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin _tällä_
tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran
hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa
nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka,
verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien
kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi
_humaniteetin_ aika oli koittanut maailmassa.
Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen
arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa
myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei
piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä
iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista
ollenkaan, vaan ainoastaan _tämä_ elämä ja _tämä_ maailma, jossa oli
tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli
tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis
iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti
kuin mahdollista. Uusi _elämän-ilon_, uusi työn, terveyden ja
toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.
Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet
varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen.
Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli
vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei
hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen
suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä
olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä
maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi
kuin mahdollista. _Ateismin_, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi
siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten
reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen
_käytännöllisen elämän_, aineen ja hyödyn materialistiseen ja
utilitaristiseen aikakauteen.
Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista.
Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan
vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän
juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä
niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta,
joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt
ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous,
uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan
ihmis-oikeuksiaan. _Työväenliike_, kaikista tähän-astisista
yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa
polttavimpana päiväjärjestykseen.
Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin
_nais-vapautumisen_. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla
yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli
ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen
etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna
Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan
ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava
esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen
varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen
nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka
ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään
julkisen elämän aloille astumaan.
Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin
Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme
muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla
suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.
Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty _eristystila_,
seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi,
joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian
tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin
ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta,
ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta,
jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo
Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta
Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan
vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli
ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää
katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat
oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet
muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis
Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon
paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen
huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään
juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen
kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka
jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen:
suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata
_nuorsuomalaisuuden_.
Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen
hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen
yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron
singahuttama salama, etenkin _Noora_ y.m. hänen yhteiskunnalliset
näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen
sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin
hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan.
Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille
sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt _ajatella_, mitä hän ennen on vain
hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki
ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on
siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän
kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja
asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.
Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on
suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa
kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää
todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse
personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin
kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on
tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei
ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä
ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen _valistuskauden_ kirjailija.
Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin
kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen
tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään _Murtovarkaus_ ja _Roinilan
talossa_, kumpikin Kiven _Kihlauksen_ ja _Nummisuutarien_ keralla,
joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman
kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä
pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä
maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada
tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen.
Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan.
Täällä oli jo maaperä suomalaisen _yhteiskunta-näytelmän_ syntymiselle.
Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe
Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä
Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari
Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten
tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä
vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo
parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan
koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja
yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan
hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon
reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja
yksilöllistä vapauden-vaatimusta.
Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä
langennut tien oheen.
Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka
tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja
nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos
työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin
valitettavampi. Kirjoittaessaan _Työmiehen vaimon_, Minna Canth taittaa
peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi
sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän
lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo
ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on
muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja
uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen
mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa,
mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.
Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis
Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle
rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli
hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä
julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin
tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat
kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään,
täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli
ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat
sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat
opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän
asiaansa isänmaassa ja maailmassa?
Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat
pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet
kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen
itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin
olivat vielä terveet, niiden _täytyi_ olla terveitä, niin totta kuin
luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua
avuksi _vaistomainen ihminen_ vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa.
Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista
runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen
yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti
hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, _luonnollisempaa_ ihmisyyttä, joka
niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana.
Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen
ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen
valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.
Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen,
olivat mahdollisia vasta sitten kuin _auktoriteetti-usko_ kaikessa
laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle
asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää
yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti,
joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä
esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään?
Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen _perheen_ auktoriteetissa, jolle
sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa
mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä
vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth
kirjoittaa _Papin perheen_. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen,
isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen
yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth
kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan
myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän
on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen
vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat,
heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät
tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä
elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa
on pappi ja yhteiskunnan mahtimies.
Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma
auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä,
joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä
kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki _todistaa_,
kun tunne _myöntää_ ja vaisto _vaatii_ pastori Valtarin olevan väärässä,
niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se
menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois
sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja
itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.
Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei _tahdo_
sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä
huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä
siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja
Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään
yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään
puoleen, hänen isän-_vaistoonsa_, murtaa hänet sen pohjalta
lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle
samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei
auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja--rakkaudessa.
Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän
rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.
Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille
perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja
naisen _rakkaus-elämään_, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja
paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä
pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori,
sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka
nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on
voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa
_Sylvin_. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen
hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta.
Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi,
keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin
nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän
kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää.
Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä
yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia
avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne
ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat _luonnon-vastaisia_.
Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun
hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi.
Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.
_Anna-Liisa_ on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen
uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä
seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin
vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka _Pimeyden valta_ tässä
esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei
tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään
enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän
ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.--Yhteiskunnan muuttamista
tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön
itseensä, vaatimuksena hänen _siveellisestä_ vapaudestaan, jota ei
mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.
Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan
näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen _Novellinsa_, hänen
suorasanaiset kertomuksensa _Köyhää kansaa_, _Salakari_ y.m.
käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä
voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne
eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan
samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi»
niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku,
jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista
yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. _Salakari_ ja
poloinen _Kauppa-Lopo_ herättivätkään aikoinaan!
Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön
tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän
ajoi--_Vapaita aatteita_ oli hänen kirkollisvastainen, liian
lyhyt-aikainen julkaisunsa--ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä
Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.