s. 15/8 1848.--Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881),
Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887),
Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka
(1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.
Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien
rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa
hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus
keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa
tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi
kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen
romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon,
niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan
kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin
maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien
ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti
varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin
Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle
koulupoika-muistelmalle, kuten _Tulipalo_, jolla hänkin on hiukan
muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa
tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi
sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä
tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin
antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki)
y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta
kajastuksestaan.
Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan.
Saara Vacklinin _Satanen muistelmia Pohjanmaalta_ lienee ainoa
muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa
meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta
pikkukaupunki-kultuurista.
Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin
maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote.
Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on
ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa
jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen
hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli
S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä,
samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen
kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta
ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan
mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen
mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin
oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.
Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä
sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä
hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että
tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle
taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on
hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle
kultuuripiirilleen. Robert Kiljander _rakastaa_ nimittäin sitä
rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet
virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella
huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä
reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset
viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään
elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen
inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon
hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.--Hänen suhteensa
pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde
kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu
yläpuolelle sitä.
Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se _ympäristön
eheys_, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi
synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen
suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio
valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on
maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään
arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen
tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri
yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota
suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken
tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori
kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen
postimestari vähintään--pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta--pari
kolme poliisia--merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin
piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat
yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja
teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä
hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan
koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin,
toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän
parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun
niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus
aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa
edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin
hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei
elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.
Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä
kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat
ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä
siihen _Mestarin nuuskarasia_, milloin _Amalia ystävämme_, milloin
_Pukkisen pidot_, milloin rettelöt _Postikonttorissa_. Ja tuonkin
yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan,
kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu
siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä,
nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka
aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole
tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien
sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten
tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni
tohvelisankari olla peijakkaan _Pahassa pulassa_, kuten Kiljanderin ehkä
kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki
koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he
siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä
tarkoituksessa kuin _Kumarrusmatka Helsinkiin_. Parempi sitten, että he
pysyvät vaikka _Sanni Kortmanin koulun_ henkisessä ilmakehässä, niin
ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.
Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä
aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä,
rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä
keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän
ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi,
joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää
yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa
ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan
kuin on kysymys _perhepiirien_ sisällisistä ja keskinäisistä
ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian
kuin uusi _julkinen elämä_ niissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen.
Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen
ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten
alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä
lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin
rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset
pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvan
_yksilöllisen_ herätyksen asiaksi.
Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman,
mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt
suomenkieliselle kirjallisuudelle.
Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin
huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa
hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko
hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä
tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on
ikäänkuin pari _rococon_ puuderihiukkasta muistona menneiltä
gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert
Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka
edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen,
hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtävä _seurakoomikko_, jonka
sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka
kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle
realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin
romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän
romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän
säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon
näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja
levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri
noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen
jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on
suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen _seuranäytelmän_,
samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen
juttuamisen.
Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho
Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.