s. 27/4 1855.--Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia
(1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä
(1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900)
y.m.
Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen
ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita
kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen
_kuvaamisen_ kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet
vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset
olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös
osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin.
Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän
aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota
vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se
on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain
yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää
Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten
körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme,
kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä
kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina
ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon _mielikuvitustaan_, kun voi käyttää
suoranaista _havaintokykyään_? Miksi vetää _viivoja_ tietymättömään,
epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä
_maalata_ kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat
voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa.
Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo
ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he
kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia,
_realisteja_.
Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on
ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua,
yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi,
joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen
leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista
kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut
vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi:
kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian
sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen.
Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella
kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia,
että hänellä on hyvä _silmä_. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen,
ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä
väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle.
Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen
suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta
yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä,
rattoisasta _tekotavastaan_, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä
ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina
kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis
käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis
luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle
iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?
Kielen _luusto_ peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä
taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael
Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen,
Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet
tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen,
kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja
niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen
kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana,
kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden
alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin
runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä
rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys
vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi
runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän
suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on
mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin
alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä
eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.
Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.
Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah
(K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka _Kirjavia
kuvia pölkkyjen historiasta_ viehättää pirteällä, tuoreella
esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen),
jonka _Novelleissa_ niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan
herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä
useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla
helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen
kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen
tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari
varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka _Hatanpään
Heikki ja hänen morsiamensa_ vielä tänäkin päivänä on mitä
miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta
Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan _Nevalaiset_. Edustavin
heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä
kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä
huomautimme.
Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä
merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin
_kertoo_ oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän _kuvaa_, tekijän oma
personallisuus astuu hänen _Kertoelmissaan_ vielä usein hänen
henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos
tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen
usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen
siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman
äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat.
Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän
katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan
kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka
tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä
pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten
_Jumalaisesta näytelmästä_, esittää romantisen juonen tuiki
realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä
tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään,
sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen
käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on
vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne
lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän
tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.--Kaikki
nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta
johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan
_taiteellisen dilettantin_, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus,
vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen
paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon _taiteenharrastaja_ kuin
todellinen _taiteilija_, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen
aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se
on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.
Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on
»silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on
itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja
itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen
klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa
_Koskelan ukko_ samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän,
pirteän ja sattuvan kuvauksensa _Vaihdokas_. Hän voi pyöräyttää
tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin _Ensimäiset ystäväni_ yhtä
havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan _Maisteriko
vai kirkkoherra?_, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän
maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi
joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten
tuossa pienessä mestarinäytteessä _Kaaperin kosinta_, jossa suomalainen
kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja
avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan
huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena
epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa
usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin
rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas,
runollinen kertoelma _Lautta-Jussin tyttö_, samoin kuin _Muistelma
Savosta_, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa
ansaitsee historiallinen kertomus _Tuulivaaralaiset_, jonka läpi
pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle
aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.
Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin
ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen
häntä--ja hänen aikalaisiaan--suorasanaista suomenkielistä
kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta.
Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja
K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen
toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen _Kyläkirjaston_ ja
_Kyläkirjaston Kuvalehden_ piiristä etsittävä, samoin Theodolinda
Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut _Kotikuusen kuiskehia_ y.m. kuitenkin
vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia,
lähinnä Suonion _Kuun tarinoita_ muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on
jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.
Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä
on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla
samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu
yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo
täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset
sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä
_koetaakin_ pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein
kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös
maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika
harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme
»sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti
yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän
silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja
Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti
kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.--Kielen kehityksestä samaan
suuntaan on jo yllä ollut puhe.
Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja
valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme
ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.