s. 24/12 1846.--Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880),
Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889),
Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.
Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen
ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi
ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen,
Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja
klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa _Vapautettu
kuningatar_.
Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä
toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on
Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan
valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse
vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja
murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren
laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias
Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen
herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on
Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa
kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet
soi», on _Vänrikki Stoolin tarinat_. Niiden aikaansaaman isänmaallisen
innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:
»Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»
Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei
kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan
murheet yksinäisen.
Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä
välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»:
Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää
sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit,
hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän
kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen
korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren
riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin
»laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua
on se, yö on iäks mennyt pois».
Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella
kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen
pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu
kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle
sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto
ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan--aina
»vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka,
joka »katsovi laaksohon»--samoin kuin hänen
toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaan
_Runolaulaja_. Siinäkin on kysymys linnasta,
vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita
pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen
heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa
aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken
hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin
on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen.
Suomi _on_ herännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa,
yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi
Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa
vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen
toivosta haltioitua.
Huomattava on yksityisten vertausten--eikä
siis vain yleisten vertauskuvien--klassillinen
käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä
Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa.
Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa
ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka
metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään
visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa
syntyy silloin tenho
»kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa
ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.»
Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on
siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu
sammaltunut on».
Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty
täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritoten
_Vänrikki Stoolin tarinain_ vaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin
niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä
merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen
luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on
tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma _Scipio Africanus_, jonka
runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin
juhlallisimman »vänrikin» _Döbeln Juuttaalla_. Kuvaelman ulkonaiset
puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa
loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen,
miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee
tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin
yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin
suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän
oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman,
eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä,
Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen
tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin
sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen
pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea,
yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi
kaiken katoavaisuudesta.
Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja
isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen
runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien,
saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua
arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti
personallisista runoistaan--nekin yhtä niukat kuin on koko hänen
kirjallinen tuotantonsa--henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että
hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi
ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland:
hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu
siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota
pientä, liikuttavaa runoa _Kuva_, tekijän äidin muistolle omistettu.
Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo
Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä--ei
kyynelherkkä--surumielisyys.
Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo
uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runo _Oi, jos oisi_ todistaa.
Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno,
kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä
luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissä _Salomaa_ (vrt.
Kallion _Oma maa_) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta
kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne
liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala
sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä
muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim.
tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen»
kuin salon immen
»kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»
Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta
hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen
sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut
laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun
kaukaa kaikuen soi».--Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala on
_Leena_-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.
Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on
Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri
tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja
hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi
lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan
edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen
sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän
umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa
entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden
suomalaisessa laulurunoudessa.
Taitavana suomentajana, _Shakespearen draamojen_, _Daniel Hjortin_,
_Hannan_, _Vänrikki Stoolin tarinain_ y.m. kääntäjänä on Paavo Cajander,
samoin kuin Arvi Jännes _Hirvenhiihtäjien_ tulkinnallaan, suuresti
edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen
runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista,
yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat
aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat
omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin
runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin
kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma
taiturillinen säkeensä runosta _A. Oksaselle_ (tämän 60 vuotta
täyttäessä):
»käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.»