s. 1/7 1848.--Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79),
Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen
(1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän
Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II,
17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3),
Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille
(1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita
(1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen
nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen,
lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.
Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen
herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin
luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina
muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme
ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi
ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja
ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa.
Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen
tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen
huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen
kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.
Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä
voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan
alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin
säkeihin _Arvon mekin ansaitsemme_ ja Kallio laulaa ihanan elegiansa
_Oma maa_, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden
rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan.
Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse
kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen.
Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä
esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin _Maamme_-laulussa, vaikka ne
ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina
isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet
kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi
voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.
»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä,
suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden
vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa
_Suomen valta_, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan
tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen
vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva
kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka
purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten
toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä
ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä,
mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on
yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle.
Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan
sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta
kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen
Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja
1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen
vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin,
hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja
toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.
Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on _K.P.T:n marssi_ (»Jos
sydän sulla puhdas on on...»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen
imponeeraavaa yövartio-huutoa _Herää Suomi_ pidettävä.
Sen sukulaisuus Oksasen _Suomen vallan_ kera on helposti havaittavissa:
sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi.
Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö»
jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on
tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä
maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia
ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen
vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen
vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan
sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi
Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja
ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän _voi_ pukea
runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen
jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä
ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.
Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä _kansallisen
suuttumuksen_, suomalaisen _pyhän vihan_ syvemmän kaikupohjan. Säkeet
sellaiset kuin:
»Poikas myös, moni kunnoton, oi,
pöyhkänä päätäsi tallaa...»
ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle
säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen
johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä
Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä
ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn
vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan
esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:
»Kun kuka kansoa halveksuu,
sortuvi niinkuni juureton puu,
silloin on Suomessa huomen»,
kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen
kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi
suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva--ja varsin
helposti poistuva--samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella
_tahtoo_ sen poistuvaksi.
Myös Arvi Jänneksen _Väinölän lapset_, tuo kaunis, sointuva,
suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa
Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen
itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme»
Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin
»ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä
olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen
vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin
hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä
sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa _Meidän
vieraissa käynnit_ todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli
mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.
Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi
suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä
voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen
Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa
melkoinen laajennus _suursuomalaisuuden_ houkuttelevien haaveiden
maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon
keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä
liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan
tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei
ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti
ymmärrettävään itsepetokseen!
Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen
»kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847
lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin,
paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta,
joiden kaikkien kaivattu sulho on _vapaus_. Kuitenkin osoittaa Oksasen
myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi
Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla
suomenkielisessä runoudessa.
Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on _Karjala_,
jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen
taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti
mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa
muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen»
suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman
kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi
elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun
luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa
yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa
_Inhuuden ihantelijalle_, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman
aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.
Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi
ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H.
Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan
puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen
karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme
kirjallisuushistoriassa.
Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa
nykyaikaiselle lukijalle.