s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.--Runoelmia (1878, 1887).
Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen
runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu
ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen,
hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä
traagillinen. Hänen tuotantonsa--vain ohut runovihkonen, jonka hän
sitten laajentaa--ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän
tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina
muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia
ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.
Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö
Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku
tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden
kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä
myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma
puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua
riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole
suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole
huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää,
karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain.
Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse
Kullervon tarina Kalevalassa--muuten Suomen kirjallisuuden
traagillisin--vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja
värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme, _tyhjän_
tragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien
rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä,
niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen
kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta
muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakin _kaarne_-siipinen
runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta
hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes
joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas
mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo
sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa
elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole
edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä
vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä.
Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo
sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen
säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään
»runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan,
mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden
sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä
tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.
Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään
kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.
Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen
kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista
tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta
tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu
tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaan _Ensimäinen
leivo_, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään
ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen
saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä
tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei
muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla
kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin
hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole
kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen
oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustus
_Onneton_ puhkeaa hänen povestaan:
»Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
mut synkempi vielä on eloni tie...»
Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan
taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä
lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa
tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole
tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:
»ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä»,
niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman
mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse
vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella
pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää
luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän
voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa
siihen. Ei: se johtuu runon _rytmistä_, kuten aina Kramsun lyriikassa.
Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma
syntyy kuin itsestään.
Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoa _Jag
midnattens barn_, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa
avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se
vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä
elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva
pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto,
joka ei _tahdo_ kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu
hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole
mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan
yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin
toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole
syytä juuri _nyt_ huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina
ollut yhtä toivotonta.
Runo _Onnensa etsijä_ soinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on
etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä,
polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä
suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti
onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa
kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.--Joku toinen runoilija
lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä
kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä
»ken lepohon itsensä heittää,
on kuollut jo eläissään.»
Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy
elää, täytyy ainakin _koettaa_ elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan
löydä sitä.--Tässä on runon _Onneton_ subjektivisesti traagillinen
tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.
Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä
voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen
taiteilijaluonteeltaan. _Jos_ hän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä
jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinen _ajatteleminen_ on jo
keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinen _tunteminen_, siksi
että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen
ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin
maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille
jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin:
hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta
tunnelmapohjastaan.
Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että
se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä
tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä
syvimmästä pohjavirrasta. Runossaan _Haihtumaton muisto_ hän sanoo
nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai
suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän
ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos
päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos
murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se
on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva
hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä
mitään eikä saa tietää mitään, sillä--tekijä ei runon lopussakaan sano
sitä.
Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä,
sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä
tarkoitimme.
Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle
kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan
_Lohdutus_, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo,
vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini
sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä
elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla».
Jos Oksanen runoilee _Kerran viinikellarissa_, niin heiluu hänellä toki
»unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole
Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin _Juomalaulussaan_ dityrambista
säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka
väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä
tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi--sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää
jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava
pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja
kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee
selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei
hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin
tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä
hiuksissaan», _Hedda Gablerin_ sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle
vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa
häntä.
Sentään hänkin _Hetken onnea_ (erään kolmannen juomalaulun nimi)
ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan,
sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo
_Koditon vapaus_ todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään,
ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää,
vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy
tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää!
»Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut,
vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan
koditon maailmassa.--Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen
järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän
nautintoa.
Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa,
kuten runoissa _Hyljätty_, _Jos ois_, _Sua lemmin_, _Rauhaton_,
_Sydämeni_ ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla
menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei
laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan
onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys:
_Sanassaan pysyvä_. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu
kaskesmaalla.
Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta,
elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä
näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan».
Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei
Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten
esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.
Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla
kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo
Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa _Aatteet_
kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä
aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä
paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain
täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan,
joka on hänelle ominaisin, sillä: _myöskin kansallisuus-aate esiintyy
Kaarlo Kramsulle traagillisena_. Se juuri on sielullisesti
mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu
sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista.
Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan
Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja
valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen
sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen
suunsa kautta.
Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen
mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla
käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate--niinkuin
pullo on pullo--ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen
tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä
tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää
kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti,
_kansan_ aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja
»talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana
valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.
Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa _Ilkka_,
toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen
suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla _Vänrikki
Stoolin tarinat_ kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. _Tässä_
ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput
liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä
karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt»
itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee
tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei
kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan _hirsipuussa_. Kaameinta
kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä
tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:
»Hän eli niinkuin Suomen mies
ja kuoli--hirsipuussa.»
Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen
talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan
lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan
veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin
nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana
voittajille. Runossaan _Santavuori_ hän sanoo sen vielä selvemmin julki
kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja
kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan _Jaakkima Berends_, sekin
muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää
mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä
vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti»
yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:
»Se on talonpojan työksi
aina tullut Suomenmaass':
minkä herra maahan syöksi,
rakens' talonpoika taas.»
Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se
asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun
tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan
yhteiskunnallis-_vallankumouksellisen_ sävelen niistä
raikahtavan.--_Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_ ovat jo paljon
kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta
kohtauksilta Topeliuksen _Välskärin kertomuksista_.
Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin
ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. Jo _Kuoleva
soturi_ näyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin
saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja
vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. Ja _Tarinassaan_ hän
sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen
talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan. _Huokaavat kentät_, _Nukkuva
Suomi_, _Esi-isäin ääni_, _Unelma_, _Väinämöisen kantele_, kaikki
vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset
alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-Koskisen _Nuijasodasta_ ja _Suomen
historiasta_ etsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden
välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys
seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö
olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?»
Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! Runossaan _Uusi aika_ hän
sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot
uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy
esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni
henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu
hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama
kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman,
hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin,
musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? Ainoastaan _Mustalaisen_ kohtalon
koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi
siitä, että:
»Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
linnunlaulu lakastuu.
Niin käy elävitten.»
Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin
personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka
on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä
askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan
sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan
henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään,
eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään
traagillisen kauneuden uskonnolla.
Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on
hetkeksi kohonnut siitä.