s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876),
Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878),
Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881,
1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887),
Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan
varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900),
Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja
(1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.
Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen
ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus.
Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin
Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen
säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista
runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu
vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia
ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen»
että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen
huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät
toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael
Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat
Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m.,
toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman
kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari
Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen
kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen
laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene»
valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla
asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri,
yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen
taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä
kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan
ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän
kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden
ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden
aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen
kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko
suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous
vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla
objektivisemmilla taidekeinoillaan.
Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa,
suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä
jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin
merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä,
Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset
suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa
synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu,
raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset
yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja
kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten
aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan
aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan
tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla
aloilla suoritettava.
Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut
jättiläis-askeleen eteenpäin.
Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen
laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei
koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton
sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen
vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta
uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin
niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja
yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä
sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän
valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen
alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin
täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä
1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen
aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät
hänessä kättä toisilleen.
J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen
runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille
aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_
ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin
Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen
_Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen:
jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä
tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään.
Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta
ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä
aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus
»pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana
taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.
Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla
julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen
luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen
mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten
mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun
alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset
alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin
pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen
laulurunoilijan otsalle. _Havaittuani_, vihko runoja ja virsiä,
_Tietäjä_, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja
suorasanainen kuvaus _Uskovainen_ seuraavat toisiaan. Epäily,
ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää
tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei
tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään
ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen _Uudet runoelmansa_
kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin
aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä
seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja
voimakkaamman selvyyden sielulleen.
Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena
kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä
iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon,
usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän
luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin
koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei
olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija.
Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi
toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä
rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.
Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä
hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma
_Kuplia_ tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä,
liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen.
J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä
syvimmälle pyyteelle, _täytyy_ saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti
ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta
siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen
tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan
saakka, tavaten sen _Aino_-tarusta sopivat puitteet sisällisille
mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi
sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän
voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän
seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän
voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman
elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen
tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa
kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt
mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa,
nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä
resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset
syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»
_Aino_ on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle
romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden
ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä
hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista
mietiskelyistään.
_Kullervossa_ hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan
traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia
valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on
syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt
tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on
J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen
tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti,
taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen
yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain
sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan
ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo,
ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi
kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:
»Minut myrkytti elämä,
minä myrkytän elämän»,
huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan
katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin
elämässä, kuten Joukahainen _Ainossa_, joiden murtuminen on
välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle
kehittymiselle. Hänestä olisi _voinut_ tulla »suurin sankareista», mutta
orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut
vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan
»voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei
ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:
»Yhteisistä tee eduista
työväksi osalliseksi,
teetpä sen vapaaksi kohta»,
lausuu Tiera, ja _vapaat_ miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen
yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on:
_itsehillitseminen_.
Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta.
Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä
kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän
kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä _saa_ menestyä, ellei hän
opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken
kansan yhteisen hyvän palvelukseen.
Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan
sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: _Rex regi rebellis_. Se osa
nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa
asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon
mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo
kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan
onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat
etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.
_Hyvä_ voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan»
Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä
maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se,
joka _yhdistää_, pahaa se, joka _erottaa_, yhteishyvä voittaa jo tässä
maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan.
Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän
vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan
tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on
sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta
haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen
johtopäätös.--Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin
päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.
Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa
varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä
lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan
vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan
vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa
edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain
orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia
yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä
vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta
vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten
sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain
vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö
vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta,
s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.
Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava
ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: _Ajan varrelta,
Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja_. Hän seisoo nyt
keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan
kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta
kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin
konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin
konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi
kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen
Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään
uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset
löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne
ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti
sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti.
Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn
kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa
runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta
pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat
_hengen_ kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä
puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata
jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa
sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan _koko_ suomalaista isänmaata
kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen
suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan
taistelusta vasten kansaa, vaan erään _ihmisyyden_ osan taistelusta
vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole
laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen,
edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen
kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan
Lönnrot oli ollut omassaan.
Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen
maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen _Hämäläisen
laulunsa_, hänen _Kansalaislaulunsa_, ja niin monta säveltäjien
siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina
omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen
kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä»,
nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja
ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä
ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim.
raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja
Bakkos-vastainen purkauksensa _En viinoja juo, en rypäleverta_! on
dityrambisessa hurmauksessaan todellakin--dionysolainen. Tältä pohjalta
hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen
työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla,
kirjoittaa _Työkansan marssin_ ja runoelmassa _Käsitysten_ (lausuttu
»Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset
mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:
»Suomi on tehtävä Amerikaksi,
vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.»
Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien
merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat
vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin
levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta,
jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden
ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet,
saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää»,
ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä
hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan
ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa
Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote
suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla
hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään
todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä
paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä
sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle,
haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus,
että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen
tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia
elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa
esineiksi. _Hän_ ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat
jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan
parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.
Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden
ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti
Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän,
intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta
se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi,
jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on
ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta
viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti
»epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen
kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen
vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta,
sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan
kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun
poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden
suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä
kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan
juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen,
suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m.
esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin
määrin käynyt selville edellisestä.
Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja
Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä
virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen
vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli,
mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen
klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä
kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa
määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi
suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta
pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen
kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas
nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.
J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä
joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen
kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo
kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy
kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:
»kesken hankien ja jään
kantaa henki tähkäpään.»