s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän
havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882),
Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja
muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä
(1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen
seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia
(1903) y.m.
Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä
syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä
kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi
luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo
sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään
kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan
kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari
Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja
jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan.
Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi
lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin
sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme
kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut
maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen
psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta,
rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin,
ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta
suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä,
henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava
suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu
ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.
Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut
kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin
ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen
lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on
hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja
kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa
pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin,
joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti.
Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on
jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen
talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_
lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden
kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän
käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa
julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina
sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta.
Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen
sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta
nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi
voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita
maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari
Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan
kirjallisuushistoriassa.
Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei
niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta
ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse
noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon
kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että
talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen
ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen,
suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus»
hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää
olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että
etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle
kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä
läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin
menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja
eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen
kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja
opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa
kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja.
Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin
moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä
puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja
järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen
hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari
Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti
tavoittelee.
Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee
meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka
vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään
henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu,
tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita
luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat
Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli
luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien
ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko
kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,
terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät.
Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä
vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia
nävertämään.
Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran
suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan
tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen
tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se
juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin
laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja,
miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja
sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän
itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon
jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan
juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin
ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.
Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat
metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon
kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa,
saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään
raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten
siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen,
palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan
moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan
_Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa
Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti
oman kirjallisen uskontunnustuksensa.
Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin
pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen
jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi.
Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi
kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan
taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli
taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan,
niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan
suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla
mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle
kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo,
miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia
muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä
seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri
kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä
hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten
johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken
kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle
myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen
historian selvittämistä!
Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut
eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien
käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää:
_kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä,
jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia
haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin
myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.
Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa
oikeutuksen.
Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan.
Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa
ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo
Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen
mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti
vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se
kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja
hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin
elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon
toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä
ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin
päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate
kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa,
vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän
evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret
Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen
idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä
kirjallista toimintaa on perustettu.
Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen
tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän
jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_
suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven
Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita
Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja
selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen
kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman,
kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_
kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu
kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen
kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain,
että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan,
suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen
kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu
miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän
runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein
sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin
lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt
luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari
Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen
talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja
Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.
Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan
sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon
käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja
yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa
ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän
tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle
lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä»,
valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään
nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle
_opettanut_.
Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari
Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa
lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli
olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät
polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti
tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat
talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen
»nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli
niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä
odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta,
»että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan
ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun
viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä
valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_,
sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten
ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia
luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja
terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa
vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.
Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin
sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä
aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen
_Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon
tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan
pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista,
kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten
_Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla
tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee.
Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta
lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii
Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on
hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni
mennyt pois aineestani».
Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen
erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti
tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa
todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton
taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten
_Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta
lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita,
elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.
Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan
merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän
kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen
romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on
luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari
Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen
alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista
kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven
tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta
ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin
täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii
itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.
Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus
saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa
heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista
kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen
suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan
ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen
hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään.
Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen
Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle
seuraavan erinomaisen esirukouksen:
»Mik' on riista, tavara?
Lika, multa katoova.
Rikas pian köyhtyy kyll',
murhe myöt' on molemmill'.»
Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja
toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo
eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan,
silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen
arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut
sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut
_väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta
kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin
erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä
elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten
ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana
ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä
ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa,
alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua
luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja
yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana,
nääntyvänä elämän raskaan painon alla.»
Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta
kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta
tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo
vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka
siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen
yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja
sen tekopyhiin palvelijoihin.