s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856),
Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877),
Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja
yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland
(1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892),
Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi
viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän
kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.
Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen
ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu»,
kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka
ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.
Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa
varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään,
jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen»
kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen
sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan
keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen
piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.
Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä,
kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut
hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka
Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö
Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä
ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka
voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa.
Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman
aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja
maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään
ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää.
Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan
mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen,
takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan
kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista.
Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten
kynäniekkain keskuudessa.
Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja
vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo
missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään.
Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on
jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki
tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat
tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo
ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille
pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty»
sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen
aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien
elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja
kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan
dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä,
jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa
itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen
maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on
niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda
aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka
_Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla.
Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle
ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880
julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys
maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle
tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta
syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen
vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä
esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen
ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä
käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther,
vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme
Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi.
»Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon
piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen
mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain
särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta
lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen,
jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien
Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista
uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan
vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa
ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla
logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen
ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa
jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella
suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.
Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu
ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa
politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa.
Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen
isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin
aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet,
kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen
jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta».
Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin
inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka
»lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki,
joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka
»seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman
raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että
»varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut
raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin
tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä
sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa».
Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon
uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että
kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen
esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan
keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on.
Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja
suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti
valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen
senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan
kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja
neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän
valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.
Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten»
eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies,
kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon
sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän
kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien
»tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse
myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa
»hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta.
Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_
suinkin levisivät.
Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä,
aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän
aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin.
Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin
nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten
käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa
vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta
kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia
raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä
alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten
aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli
suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka
työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta
silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä
nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.
Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän
kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo
tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena
miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet
maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.