s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun
tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana
(1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869),
Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880),
Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869),
Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872),
Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen
kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880),
Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882),
Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia
tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan
toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle
Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897)
y.m. y.m.
Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo
Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille
niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään
Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.
Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen
syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta
hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän
voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi.
Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja
sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa
suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei
luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan
oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen
paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis
Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän
oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä
ylempänä.
Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio
kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena
yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.
Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi
aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava,
vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.
Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä.
Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut
Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa
hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia
maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli
ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu,
miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen
edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen
inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa
suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen
laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen
ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka
tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas
säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.
Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa,
heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta
laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen,
vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja
yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he
ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita,
kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun
tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa
Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä
isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä
luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten
taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta.
Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei
koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa.
Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta.
Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He
tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.
Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka
on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.
Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän
tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin
suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_
runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei
samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo
ennen häntä ovat olemassa.
Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun
hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä
puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän
tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään
houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla.
Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka
säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten
päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät
palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta.
Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa
kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka
juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta
on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää,
huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen
kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_
y.m.
ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin
suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä
kansan sydämiin.
Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista
toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä,
mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman
kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen
kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan
aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan
kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne
sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen
poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi
viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan
kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.
Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista
työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa
toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän
hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna
anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen
mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.
Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio
omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan,
myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita
ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt.
Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi
kultainen ja paljon painava neuvo:
»Pää pystyyn vaan!
Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e.
Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion
runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä,
helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös
helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota
toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä
sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota.
Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän
tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien
laululintujen saapuessa.
Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion
laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi,
josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään
vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se
romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen
tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille,
että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena
ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille
voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan
nimitti jumalaksi.