s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907):
Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867),
Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska
dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.
Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole
unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä
jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä
sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi
siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.
Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi
kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on
seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä
vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot,
Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa
aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus,
tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat
tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia
ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen
ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka
ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti
tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen
pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti
merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle,
kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä
sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun
muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen
intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien
ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme
sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_,
ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä
kirjallisuudessa.
Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain
kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia
kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät:
oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona,
Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä
Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja
tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei
arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville
kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten
näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen,
puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_
kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin
mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan»
perikuvaa.
Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja
mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän
joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön
seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä
läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan
sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on
se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen
ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu:
jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa
(»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa,
joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor
»pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka
mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä
tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä,
»käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä
ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan
franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä
runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen
luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain
ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset
sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff»,
»ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen
upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa
planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen
tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää
siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda
Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan
veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen
kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on
valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa
päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa
kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä
ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen
muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja
jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa
taisteluun ainakin edellistä vastaan?
Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole
vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda
Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi
nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota
hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin
luona!
On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on
itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja
vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun
laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten
talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta
levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta»
j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan
alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan
kuningattaren näköinen».
Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli
_Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on
painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus
romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka
lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten
»sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita
viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön
hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa,
muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja
kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset,
jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan
eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni
Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa
sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan
vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin
Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa,
on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä
entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole
alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti
kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja
hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja
lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä
itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita
oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen
runoiluun».
_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin
taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen
ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi.
Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen»
asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely,
huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä,
sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat
tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä
tunnusmerkilliset.