s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852),
Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt
ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära
(1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika
Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan
historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur
l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan
historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen
itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta
(1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus
maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.
Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera
toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se
yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa
1870-luvun kynnyksellä.
Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä
mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa
auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden
miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa
suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja
sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden
kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen
toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.
Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin
mainittava.
Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen
kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle.
Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä
hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A.
Oksasen kanssa muodostavat.
Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö
Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen
verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat
sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen
novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa
ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden.
Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa
historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä
hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen
läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen
historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren
kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen
kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava
yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.
Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan
enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran
suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka
muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen
ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin
suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan
»yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_
inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja,
toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.
Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin
oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa
ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä
muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee
syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän
ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden
velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä,
joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai
kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat.
Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman
mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen
rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän
maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin
kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä
syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä
suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä
niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.
Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen
lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen
aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut
mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen
äärimmäinen johtopäätös.
Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja
yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta
hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen
tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli
Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas
ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen
kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti
onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle
välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään
ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi
siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita
sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m.
Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän
kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin
siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä
germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt
todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi
tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä
siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi
eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?
Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa.
»Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä
koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria
maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan
ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan
suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä
milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat
miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina
vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten
korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v.
1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja
koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin
Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo:
»Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_
kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä
suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en
gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin
voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään
nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava
nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen
kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä
latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä
vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_.
Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta,
ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista
kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat
sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin
kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi
hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät
näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää
Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla
pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On
tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä
varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin
alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan
erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden
muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin
erottaneet.
Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei
ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka
ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä:
»tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän
ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei
voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin
sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja
»vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan»
(Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen
Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma
aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen
täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen
johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin
takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin
dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:
»Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
honkain humina ja luonto ja muu...»