s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864),
Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867),
Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).
Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä,
suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös
hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei
kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse
hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella
ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille
maistereille:
»Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin»,
hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli
saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen
oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko
suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei
suinkaan ole vähäksi arvattava.
Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen
rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen
kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja,
mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon»
Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis
Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi.
Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi
ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se,
jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A.
Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?
Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen
heimon sivistyshistoriaan.
Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli
_ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon
kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi
olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana
huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa,
eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen
liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä
lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan
Lönnrotilla.
Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli
luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei
monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen
kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä
talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli
jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka
yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja
jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän
Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee
puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan
mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän
päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme
ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven
paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.
Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän
päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut
yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän
suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä
nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia,
jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa
sivistys-elämässä.
Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän
oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän
nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan,
mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa
suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes
tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin
yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei
silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen
asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s.
»suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon
tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru
kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan
ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi
mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen
jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä
väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien,
Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon
kyntävää kynää pyörittäneet.
Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän
Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus,
eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa
suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä
huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja
romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja
monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa
todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun
aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta
Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen,
yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että
oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa,
vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan
kirjallisuudessa?
Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen
oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen
esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa
kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen,
miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen
aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.
Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn
kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja
isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta
muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään.
Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista
keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti»
romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna,
juhlavaatteissaan.
Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla.
Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin
Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi
suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli
kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän
oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka
nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille
mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m.
_Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis
Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka
harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja
entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_
mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka
paikoin lyyrillisistäkin aineksista.
Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus
perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme
perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän
tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_
rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee
lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja
päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen
kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden
huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden,
jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee.
Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas
korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa,
raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi
hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja
ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen,
shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_
esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän
veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri
kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa.
Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon
hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan,
todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla
anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat
ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin
hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron
prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman
haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.
Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella
rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden
kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa
henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja
kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi
asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin
hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan
runouden kauneudet täysin tajuavansa.
Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä
ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös
kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta
Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan
lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka
tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla
työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava
takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka
ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan,
mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun
yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli
kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan
täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa
maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden
kirjallisen tunnustuksen.
Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin
kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden
piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä
Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.
Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut
suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen
oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten
jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja
sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille
alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja
Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä
syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen
mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään
vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon
opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei
tullut--professoria.
Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen
kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia
ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan
jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien
entisten arvojen uudesta-arvioimista.
Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän
kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin
saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.
Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän
oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen
maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut
kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden
harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen
maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman
että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä
viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää,
joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.
_Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä
ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on
laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen
pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan
_Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_,
joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan.
Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän
yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset,
eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen
kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen»
realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen,
plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja
vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs,
muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen
maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.
Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo
parhaiten--sankareita.
Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat
Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen
taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi
inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla
täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri
_Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä
silmiinpistävimmin.
Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan
vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja
täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se
saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen
käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään
kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän
todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän
uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän
sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä
vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan,
etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin
Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille
arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin
kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan
suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla
ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti
tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista
ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin
niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä
tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on
niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa
suomalaisen kansallishengen mukaisesti.
Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki,
jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman
täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi,
luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää,
niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan
keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain
sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo
asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien
kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon
vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen
kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen,
lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine
koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine
lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme,
kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi
herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä
autuaitten asuinsijoille.
Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään,
leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään,
tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen
ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin,
lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa
tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti
kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka
seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä,
josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu
vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki
hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat
yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei
ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa
elämäntarkoitustaan.
Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä
keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä»
sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se
on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia
piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.
Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee
hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on
jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee
kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä
pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille.
Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja»
samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan
luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä
hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää
hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman
ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden
kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen
tyydytyksensä.
Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa
kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä
hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista,
siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi
ihmiseksi.
_Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan
luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut
tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon
alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä
hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen,
alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.
Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi
realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata
mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään,
yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun
uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina,
joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin
Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen
kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen
herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi,
itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on
Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan
täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita
yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja
omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä.
Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta,
katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin
monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi,
omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa
töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit
rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli
kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta
ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää
vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän
kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain
Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi
puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla
sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren
taiteen oikea kotisija.
»Tässä istun,
teen ihmisiä,
kuvani mukaan.»
Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen
suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin
personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa
ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis
Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan:
_Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin
kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli
lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä,
omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut
kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan
suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään
luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa
kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen
omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:
»kuunnella kehrääjälintuu».
Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha
virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa»
tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin
kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta
mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven
runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja
katoavaisuudesta.
Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle
suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen
väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.