»Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
taideniekan taulull' on ihana»,
hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn
ihailemasta vain
»Italian ikiselvää päivää,
Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,
olemattomia onnenmaita.»
ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot,
jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli
niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.
Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena,
itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja
jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea
piilevän povessansa.
Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen
sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta
kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun,
köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös
Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut:
Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat,
Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas
urhoparvi.
»Liha on ne meidän lihastamme,
veri juuri meidän verestämme»,
todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman
käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä
oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg
oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta
puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja
siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan
oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset
ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan,
silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän
itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on
tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin
ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks'
runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen
kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että
Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.
Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta
voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa
samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat
ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain
kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa
omalla alallaan.
Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän
tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa.
Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen
suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää
lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:
»Yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa.»
Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa
marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan
puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen
ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty.
Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä
ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen
värityksensä.
Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut
kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota
hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan
temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä
oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin
joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten
johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin
rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin
rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.
Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin
helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan
morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_
uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä
poljennolta:
»Syksyn kolkko, synkkä ilta
kattaa kaupungin ja maan...»
Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle
viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen
aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas
tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.