s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska
spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855),
Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i
Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858
(1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä
(1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen
Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863),
Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia
taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan
sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär
(1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe
Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus,
vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der
Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan
karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.
Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.
Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven
povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine
virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä
harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja
unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon
muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa
myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä
synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen
suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli
kullankirkkaana rakentuva.
Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan,
mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden
ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen
keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita
siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.
»Ja korkeamman kaiun saa
sun laulus, synnyinmaa!»
oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat
karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille
runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui
Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.
_Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja
leimuava: _isänmaa_.
Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka
oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki
tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen
vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.
Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka
suuntaan äärettömät näköalat.
Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen
kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan.
Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa
kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven
asiaksi.
Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut
miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä
ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella
ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että
isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt,
miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja
keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan?
Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen
keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen
laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat
oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama
suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja
kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja
joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka
taholle houkutteli?
Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta
korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi,
kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta
niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi
ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet
niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_,
tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä
johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen,
kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme
ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme
»epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus.
Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi
mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin
ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota
taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden
välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen
kirjailijain sydämissä.
Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan
kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta
Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään
ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että
jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen
oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan
yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut
objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset
sellaiseksi.
Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä
ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina
etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä
tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s.
objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä
todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.
Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan
on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen
taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma
minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän
kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut
suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin
niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän
juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei
aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa
sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka
hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties
voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli
aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan
syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä
kerrostumia.
Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä
kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden
ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi,
kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug.
Ahlqvist!
Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa
mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä
ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_,
merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin
varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa
vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen
mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.
Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa
ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin.
Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus,
kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut
miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä
runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä
kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy
valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.
Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain
porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä
isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen
ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän
tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen
asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa
ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja
kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta,
suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille,
sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja
hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von
Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan
ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin
vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla
sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala
olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka
suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa
pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se
auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman
herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi
vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_,
eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.
Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs
sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista
luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren
esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa
syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla
tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä
hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista
muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta,
tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän
_objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin
vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla
siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä
inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo
syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.
»Mull' onkin puu rosopintaa,
myös lienevät höyläni tylsät»,
saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu,
se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän
yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee
ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen
nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se
on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin
sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun
kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.
Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee
jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa
toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka
kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa:
»Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6
p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen
uskontunnustuksensa.
Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen
maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia.
Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä
ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien
povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen
kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli
m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen
paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip
Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä
suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli
vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta
samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien
kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi
maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain
sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.
Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin
kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä
korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla
kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,
----»paimenet ja paimenettaretpa,
laitumella lammaskarjojansa
säännellen vain sävelillä huilun
tahi talutellen punapauloin,
simoa ja suudelmia söivät.»