s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine
(1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä
runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832),
Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen
talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan
sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita
suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki
(1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska språket
(1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen
jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi
(1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén,
(1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan
muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.
Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa
kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä
edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen
vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen
muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen
harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen
koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja
Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa
johtotähdeksi.
Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_,
vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana
oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.
Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo
kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo
koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker
_Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä
katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin
elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli
syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.
Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen
Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan
Topelius vanhemmalta.
Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko
heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen
voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin
kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen
kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain
uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan
kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse
kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta
muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren,
maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon
koko kultuuri oli rakentuva.
Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se
sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan
kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen
mielikuvituksen kirkastamana.
Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat
erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri
Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti
ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu
omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin
enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa
voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa
omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa,
jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota
voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista».
Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.
Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite,
joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon
korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista
sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä
kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo
tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla
ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla
historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa
valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla
tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta
ja--nykyisyyttä.
Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa.
Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa
ja valtiollinen elämänsä.
Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri
uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen
aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita
samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen
yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja
joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on
ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla
kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne
eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja
itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla.
Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen
perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan
vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa
jälkisukua».
Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!
Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi
uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman
tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää
sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa
ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli
elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!
On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan
kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka
personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen
elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin
miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan
Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin
yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä
olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa
myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko
suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää
suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.
»Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,
Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.»
Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta
personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman
suurta kirjailijapersonallisuutta.
Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään
omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä
hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä,
keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa
vaivaa puhuakaan?
Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on
tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset
voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä
kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee
vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti
itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.
Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen
suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein
aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen
ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin.
Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat
monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään
suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita
ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka
sommitellut.
No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen
mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän
itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?
Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien
itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään,
loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita
heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta
kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan
täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat
ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat
lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli
heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin
vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme
emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain
helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen
siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa
ja kansansa sielun keralla.
Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai
babylonialaisessa taiteessa.
Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia
hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän
seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita
tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen
erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja
edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin,
tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli
hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain
sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi
mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä
muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.
Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle
menneisyyden.
Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.
Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä,
että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että
hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen
kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista.
Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:
_cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me
tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi
takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.
Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille
kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee
siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä:
luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus
vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja
missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri
kansanrunoudessa.
Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia
kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian
muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa
kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä
ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä
hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä
suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme
nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_.
Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken
hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen
ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda
sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis
romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei
aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja
oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei
tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä
vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin
harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja
esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos,
suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin
johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain
heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.
Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen
kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen
taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia
siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin
tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi
ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta
sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin
realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa
merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina
eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä
»tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda
olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä,
että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä
realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain
runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.
Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen
kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli
vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta,
läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan
loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta
suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma
mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen
ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla
korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja
ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia
kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin
viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme
lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä
esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.
Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,
puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei
kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä
itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen
makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan
outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää
luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan,
painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava
kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.
Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän
humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt
kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä
korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä
kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille
taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn
saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun
elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää,
kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen
kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.
Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin
kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan
Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko
kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen
enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri
painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman
kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.
Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että
siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys,
koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.
Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen
luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin,
yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se
siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa!
Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa
korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen
ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.
Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden
aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka
oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen
kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka
suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat
ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen.
Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli
oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen
tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen.
Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen
suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta
herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri,
suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen
viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä
jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen
siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen
itsetietoon tullut kansallishenki.
Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen
ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan
ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.
Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta
parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että
elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia
voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta
jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli
oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan
maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä
voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka
kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi
kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta
kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka
oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen,
piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.
Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen
kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton
tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa
korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan
vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen
asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli
niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin
pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin.
Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen
mahtui koko kansakunta.
Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä
samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen
liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen,
kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle
herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä
vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle,
isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota
ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen
oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi
tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut
opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin
suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi
hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen,
osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen
alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden
Pantheonissa.
Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen
Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna.
Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja
suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi,
puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan
myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli
palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja
kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa
kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen
viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.
»Siitäpä nyt tie menevi.»