Kun he olivat tulleet takaisin hotellin rappujen luo, ja John sanoi
hyvää yötä Jillille, oli heidän mielissään enää vain yksi pahoittelu,
että siunaus, jonka he olivat vastaanottaneet vanhan herran kädestä,
oli tullut liian aikaisin. Että he olivat olleet sen saadessaan
pettäjiä, arvottomia niin läheiseen kosketukseen iäisyyden kanssa.
Rehelliselle mielelle ei löydy mitään tuskallisempaa, ja sitä täytyy
koettaa jollakin tavoin hyvittää ja korjata jälkeenpäin omantunnon
rauhoitukseksi.
»Meillä on vain yksi seikka tehtävänä», sanoi John, ja jos hyvät
aikomukset painavat edes vähäisenkään oikeuden herkässä vaakakupissa,
niin merkittäköön nyt yksi hänen hyväkseen.
»Minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa», vastasi Jill.
Tietysti hän tiesi. He olivat jo alkaneet ajatella samalla tavalla.
»Meidän täytyy kertoa hänelle.»
Jill nyökkäsi.
»Me emme voi pettää häntä», John jatkoi, »oli jo kylliksi ilkeää, kun
petimme isää. Ja nyt — nythän asiat ovat aivan toisin. Hänen täytyy
ymmärtää. Etkö luulisi hänen käsittävän?»
Jill myönsi puristamalla hiljaa hänen kättään.
Kumpikin kuvitteli hänen tulevan iloiseksi tästä tiedosta, koska he
molemmat olivat niin iloisia voidessaan sen kertoa. Tällä tavoin
rehellisinkin pettää itseään, kuvittelemalla toiselle tunnelman, joka
vallitsee hänen omassa mielessään. Viattomuudessaan ja ihmisluonnon
tuntemattomuudessaan hekin kuvittelivat äidin ilostuvan kuullessaan
jutun päättyneen näin onnellisesti.
»Milloin me kerromme hänelle?» kysyi Jill.
»Jaa — ei aivan heti; parin päivän kuluttua. Ehkä silloin kun sinä
lähdet.»
»Ja luuletko hänen antavan minulle anteeksi?»
John hymyili hellästi hänen kysymykselleen.
»Luuletko sinä tietäväsi mitään vanhasta valkohapsisesta ladystä,
kun kysyt tuolla tavalla? Minä kerron sinulle erään esimerkin. Hän
inhoaa juopottelua — vihaa sitä — ja teoriassa hän ei löydä sille
minkäänlaista anteeksiantoa. No niin, heillä oli kerran parempina
päivinään puutarhuri. Venetsiassa ei ole siihen ammattiin koulua,
niinkuin hyvin voit kuvitella. Tito ei osannut kerrassaan mitään; hän
oli aivan arvoton. Hän saattoi hyvin repiä ylös parhaat taimet luullen
niitä rikkaruohoiksi. Mutta siellä hän vain sai oleskella. Eräänä
päivänä Claudina ilmoitti hänen olevan juovuksissa! Tito juovuksissa!
Heidän puutarhassaan! Oo — tämähän oli hirveää — inhoittavaa! Sitä oli
vaikea uskoakin. Mutta Claudinan sanaan täytyi luottaa ja Tito sai
lähteä. Äiti ei voinut sietää ajatusta, että hän olisi vielä talossa.
»'Tito, minä olen kuullut niin ja niin — onko se totta?' äiti tutkisteli.
»No hyvä — Tito jutteli, ettei hän voi oikein hyvin ja etteivät hänen
asiansa olleet hyvällä kannalla ja niin edespäin. Lopulta hän tunnusti.
»'Sitten teidän täytyy lähteä', sanoi äiti — 'saatte viikon palkan.'
»Mutta Titon kasvoille tuli säälittävä ilme, ja hän painoi päänsä
nöyrästi alas ja pyysi — 'Voi, älkää lähettäkö minua pois, _egregia
signora!_ Ja hänen itkunsa koski niin äitini sydämeen, että hän painoi
Titon pörröpään olkapäätään vasten pelkästä säälistä. Ja sinä kysyt,
antaako hän sinulle anteeksi? Hänen kykynsä antaa anteeksi on loputon!
Minä ajattelen usein häntä, kun puhutaan synneistä, joita Jumala ei voi
armahtaa.»
Jill katsahti ylös ja hymyili.
»Kerrotko sinä aina pienen kertomuksen, kun tahdot selittää jotakin?»
hän kysyi.
»Aina — pienille lapsille.»
Jill sulki silmänsä nauttiakseen sanoissa piilevästä hyväilystä.
Sitten hän avasi ne taas. »No hyvä — me kerromme sen hänelle
ylihuomenna.»
»Onko se sinun lähtöpäiväsi?»
»Kyllä — minun täytyy lähteä silloin. Ja saanko minä sanoa erään asian?»
»Saatko sanoa? Saat sanoa kaikki muut paitsi yhtä!»
»Mikä se on?»
»Että minä olen nähnyt unta koko illan.»
»Ei, sinä et ole nähnyt unta. Kaikki on totta.»
»Mitä sinä siis aioit sanoa?»
»Ettei pientä valkohapsista ladya jätetä elämään yksin. Minä tulen
asumaan hänen luonansa niin suuren osan vuodesta kuin sinä sallit —
vaikka kokonaan, jos sinä tahdot.»
John vaikeni hetkeksi; tyydytyksestä, ei epäröinnistä.
»Luoja tuntuu antaneen minulle niin paljon tänä viimeisenä tuntina,
ettei mikään minun tarjoukseni voisi enää tuntua anteliaalta sellaisen
lahjan jälkeen. Jos sinä toivot, niin saat olla hänen luonaan koko
vuoden. Minä olen hänelle velkaa tämän ja enemmänkin.»
Hän otti Jillin käden ja painoi sen huulilleen.
»Hyvää yötä, armas. Ja ylihuomenna me sitten kerromme hänelle kaiken.»