Ilta oli huomaamatta pujahtanut esiin pilvien välistä. Yö oli jo
tulossa, kun he lopulta jättivät vanhan valkohapsisen ladyn yksin.
Useita kertoja oli John tarjoutunut jäämään hänen seurakseen.
»Sinä et nuku kuitenkaan, rakkakin», hän sanoi hellästi. »Jonkun olisi
jäätävä luoksesi.»
»Minulla on Claudina», äiti vastasi kiitollisella hymyllä. »Ja minusta
tuntuu niinkuin saisin unta. Olen tuskin ollut vuoteessa, sen jälkeen
kuin hän sairastui. Enköhän saattane nukkua nyt.» Ja hän pudisti
hymyillen väsynyttä, valkoista päätään.
Jill tarjoutui jäämään, auttamaan hänet vuoteeseen, istumaan vieressä,
kunnes hän nukkuisi. Mutta hän pudisti yhä päätään kärsivällisen
itsepintaisesti.
»Claudina tuntee minun pienet hermostuneet tapani», hän sanoi, »ja minä
selviydyn luultavasti helpommin hänen kanssaan.»
Hän tuli heidän kanssaan ison tyhjän salin ovelle saakka. Hänen päänsä
oli uljaasti pystyssä, mutta sydän sykki niin heikosti ja hiljaa, että
hänen täytyi väliin huomaamatta panna käsi rinnalleen tutkiakseen,
sykkikö se enää ollenkaan.
Ennenkuin raskaat verhot työnnettiin syrjään, hän pysähtyi ja otti
kummankin kädet omiinsa.
»Minun rakkaat, rakkaat lapseni», hän sanoi hiljaa, ja ensi kerran ääni
värisi. Jill vastasi nyyhkytyksellä. Hän koetti katsoa vanhan ladyn
melkein luonnottomasti loistaviin silmiin, mutta tuhannet sisäiset
nuhteet ryöstivät häneltä rohkeuden.
»Rakkaat, rakkaat lapseni», sanoi vanha rouva kerran vielä, ja tällä
kertaa hänen äänensä imi uutta voimaa itsestään. Hänen vartalonsa
tuntui suoristuvan, ja silmät vakiintuivat päättäväisesti.
»Minulla on teille hiukan puhuttavaa; isänne olisi sanonut teille
samaa, jos hänelle olisi jäänyt aikaa. Arvelin odottaa huomiseen, tai
ehkä siksi, kunnes hänet olisi saatettu hautaan. Mutta minä sanonkin
sen nyt, ennenkuin te ehditte puhua sen, mitä aiotte. Neuvottelin siitä
isäsi kanssa ennen teidän tuloanne, ja hän oli täydellisesti yhtä
mieltä kanssani.» Hän henkäsi syvään ikäänkuin maalari, joka tahtoo
karaista kättään.
»Kun isänne on saatettu hautaan», hän alkoi hitaasti, »aion jatkaa
elämääni täällä». Hän nosti nopeasti torjuen kätensä, ennenkuin John
ehti vastata. »Ei! Teidän täytyy antaa minun puhua loppuun. Minä jään
tänne asumaan. Nämä huoneet kuuluvat meille vielä kymmenen vuotta, ja
siinä on enemmän kuin mitä minä tarvitsen. Te pyydätte minua tietysti
luoksenne, mutta ei», — valkoinen pää heilahti ja kihara putosi
poskelle, mutta hän ei huomannut sitä. »Ei, minä tiedän, mikä on
parhaaksi. Vanhoilla ihmisillä on oma paikkansa. He eivät saa koskaan
asettua niiden tielle, jotka juuri ovat alkaneet. Jään odottamaan
tänne, kunnes seuraava vuosi tuo teidät taas minua katsomaan. Claudina
pitää kyllä hyvän huolen minusta. Te pidätte minusta paljon enemmän
kesällä. Minä olen hyvin väsynyt talven aikana. Minua palelee. Minua
täytyy alituisesti hoitaa. Väliin minä olen päiväkausia vuoteessa.
Ja Claudina osaa varmasti tehdä kaikki nuo pikkuseikat paremmin kuin
sinä», hän kääntyi hymyillen Jilliin. »Hän on niihin tottuneempi.»
Ja katsokaa minun käsiparkojani, hän olisi voinut lisätä, teillä olisi
liian paljon huolta minusta. Saisitte pukea minut, riisua minut, panna
vuoteeseen. Mutta hän piilotti kätensä.
Sellaisissa kuihtuneissa käsissä on liian paljon tunnetta hänelle
itselleenkin.
»Ajatelkaa nyt tätä, rakkaani, ja kertokaa sitten minulle huomenna tai
ylihuomenna. Tiedän, että olette aikoneet järjestää minulle kaiken
mukavaksi pienessä talossanne; mutta ajatelkaa asiaa vielä kerran minun
näkökannaltani.»
Eivätkä he voineet sanoa mitään. He olivat ääneti kuunnelleet, kuinka
suunnatonta voimaa vanha valkohapsinen lady osoitti, valmistuessaan
kohtaamaan suurta yksinäisyyttä puolison kuoleman jälkeen. Ääneti
Jill kumartui alas ja suuteli häntä. Tämä oli ollut viimeinen
ruoskansivallus hänelle. Hän ei voinut puhua. Mielenliikutus, jota
sanotaan sydämen murtumiseksi, oli tukahduttaa hänen hengityksensä.
Kokonainen mielenliikutusten armeija oli kolkuttanut hänen sydämensä
portteja koko tämän ajan. Hänen kuultuaan isän siunauksen olivat portit
avautuneet selko selälleen. Nyt olivat taas mielenliikutukset tallata
hänet jalkoihinsa. Eikä hän voinut edes itkulla lievittää tuntemaansa
katumusta ja tuskaa.
Johnille tämä hiljaisuus myöskin oli julmaa kidutusta. Pieni vanha lady
teki nyt uhrauksen, jota hänellä ei ollut oikeutta ottaa vastaan. Tämä
pakollinen vaikeneminen oli lopultakin ankaraa katumuksentekoa. Sitten
hän tuskissaan sulki vanhan ladyn syleilyynsä ja huudahti:
»Pikku äitini — asia ei voi jäädä tälleen — ei voi! Jotakin täytyy
tehdä. Minä koetan keksiä sen, mutta jotakin on tehtävä!»
Sitten hän suudeltuaan uudestaan ja uudestaan laski hänet pois
sylistään kuin pienen nuken kehtoonsa — pienen nuken, jota jokin
ajattelematon käsi on pidellyt pahoin.
Äänettöminä he astuivat rappuja alas ja gondoliin, joka oli jo
odottanut yli tunnin portaitten juurella.
John mainitsi gondolierille hotellin, jossa Jill asui, ja kohta gondoli
keinui mustaa vettä pitkin. Siellä täällä vilkutti tuli lämpimästi
vinnin ikkunoista.
»Ja huomenna», virkkoi John äkkiä, »on sinun lähdettävä? Se on melkein
kovinta kaikesta.»
»En minä lähde vielä muutamaan päivään», vastasi Jill rauhallisesti.
John katsahti hänen valkoisiin kasvoihinsa nopeasti. Vaistomaisesti
hänen kätensä etsi Jillin kättä. Jill oli kuin norsunluuveistos
mustalla pohjalla, siinä liikkumattomana eteensä tuijottaessaan.
»Siinä sinä teet kauniisti», John sanoi kiitollisena. »Sinä olet ollut
sanomattoman hyvä minulle.» Hän toisti sen, ja hänenkin silmänsä
upposivat samaan kaukaisuuteen kuin Jillin. »Mutta olisihan minun
pitänyt tietää se.»
Jill värisi. Johnin kiitos haavoitti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän
värisi aivankuin tuuli olisi jäätänyt häntä.
Pitkän vaitiolon jälkeen John virkkoi taas:
»Mutta kuinka se onnistuu? Mitä aiot tehdä?»
»Minä kirjoitan.»
»Kotiinko?»
»Ei — Mrs. Crossthwaitelle.»
»Onko se varmaa?»
»Luulisin.»
»Mutta sinä et saa joutua ilmi», sanoi John nopeasti. Omatunto
veti häntä ensin yhtäänne, sitten toisaanne. Vaisto kehoitti häntä
omaksumaan Jillin tarjouksen kysymyksittä. »Et saa antautua liian
suureen vaaraan. Miksi sen tekisitkään.»
Sanat putosivat hitaasti. Hän tunsi itsensä sekä iloiseksi että
surulliseksi, saatuaan ne sanotuksi. Elämän murhenäytelmä on
päättämättömyys. Itsemurhaajat haudataan tienristeyksiin, sillä niissä
vaanivat juuri murhenäytelmät — epäröinti, minkä tien valitsisi.
Vihdoin Jill käänsi päänsä ja katsoi häneen. Käsi, jota hän piteli, sai
eloa. Hän tunsi Jillin sormien jäykistyvän kädessään.
»Ajatteletko sinä minua?» Jill kysyi.
»Minun täytyy», hän vastasi.
»Sinä katsot sen velvollisuudeksesi, koska minä olen täällä yksin?»
John pudisti päätään.
»En tunne velvollisuutta. Sitä ei olekaan. Ihmiset tekevät mitä he
tekevät. Kun tehtävä on vastenmielinen, niin se saadaan tuntumaan
tekemisen arvoiselta nimittämällä sitä velvollisuudeksi. Mutta
kaikki on tehtävä rakkaudesta, rakkaudesta itseensä ja rakkaudesta
muihin ihmisiin. Velvollisuus on vain nimi, sen takana ei ole mitään
todellista eikä inhimillistä. Minä en tunne velvollisuudentunnetta,
niinkuin muut, ja siksi minä en koskaan koeta asioita, jotka ovat
minusta vastenmielisiä. Punnittu asia on minusta inhoittava. Juuri
nyt on kaikki hirmuisen ankaraa — nyt juuri minä en tiedä minkä tien
valitsisin. Vanha valkohapsinen lady sulkee minut syliinsä, ja minä
tunnen, etten voi antaa hänen mennä. Sinä pidät minua kädestä, ja
minä tunnen voivani panna taivaat ja maat liikkeelle pelastaakseni
sinut hetkenkin onnettomuudesta.» Epäröiden hän päästi Jillin käden ja
suoristautui. »Nyt olemme perillä; minä sanon tässä hyvää yötä. Sinun
täytyy tuumia, ennenkuin kirjoitat tuon kirjeen.»
Jill torjui kädellään.
»Käske hänen soutaa takaisin sinun asunnollesi. Minä saatan sinut vielä
takaisin. Minulla olisi paljon puhuttavaa sinulle.»
John hymyili vähäuskoisesti. Hän ei olisi voinut pyytää taivaalta
suurempaa lahjaa. Hänen sydämensä oli sairas. Edessäpäin ei näkynyt
muuta kuin haihtuneiden unelmien pirstaleita. Hänen oma pettymyksensä
oli jo tullut, mutta valkohapsisen ladyn pettymys tuli olemaan
raskaampi kantaa kuin hänen omansa. Hän tunsi jo edessään kauhunpäivän,
jolloin hänen pitäisi tulla Venetsiaan ilman Jilliä, ja hänen täytyy
selittää hänen poissaolonsa uusilla teeskentelyillä tai alastomalla
totuudella.
Saada pitää Jill luonaan vielä edes haihtuvan hetken, oli lievitys,
jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.
»Tarkoitatko sitä todellakin?» hän sanoi kiihkeästi.
»Kyllä.»
John antoi määräyksen. Gondolieri ei hymyillyt, vaan hoiteli ääneti
airoansa.
John istuutui takaisin Jillin viereen.
»Ah! Tekee oikein hyvää», hän sanoi puoliksi ääneen, puoliksi itselleen.
»Mikä tekee hyvää?» Jill kuiskasi.
»Saada olla hiukan kauemmin sinun läheisyydessäsi. Minä pelkään tänä
iltana ja minä pelkään monia tulevia öitä. Minä tulen näkemään isän
silmät ja kuulemaan hänen äänensä soinnun, kun hän kutsui sinua. Minä
tulen näkemään uljaan katseen äidin silmissä, ja koko hänen puheensa
uhrauksestaan äsken ovella seisoessamme. Hyvä Jumala! Mitä ihmeellisiä
olentoja naiset voivatkaan olla rakastaessaan!»
»Hän on niin suloinen ja niin uljas», virkkoi Jill.
»Uljas!» toisti John, mutta hän ei saanut siihen mahtumaan läheskään
kaikkea, mitä tunsi. »Suuri luoja! Ajattelehan häntä nyt, yksin. Kaikki
muu paitsi me hävinneenä hänen elämästään; äkillinen repeämä pilvissä
— salama vain, ja hän on tullut rutiköyhäksi. Vain me jäljellä. Ja
sitten hän hymyily silmissään luopuu siitäkin vähästä. Ja minun täytyy
ottaa se vastaan. Luoja! Mikä hullu minä olen ollut. Minä muistan tuon
päivän, kun Mrs. Morrellin kissa käveli laiskasti huoneeseen, juuri
kun minä olin saanut kirjeen, jossa hän sanoi lopettavansa sinusta
puhumisen. Minä otin tuon kirotun kissan uskotukseni. 'Pieni vanha lady
kaipaa rakkauskertomusta', minä sanoin. Ja silloin minä aloitin. Mikä
lapsi minä olin! Ei vaaleanharmainta aavistustakaan tulevaisuudesta!
Ei ajatusta seurauksista! En olisi koskaan osannut uskoa sen johtavan
tähän. Voi taivas! Isä oli lapsi, äiti on lapsi — minä olen myöskin
lapsi! Me olemme koko perhe lapsia, joilla ei ole mitään tietoa elämän
vastuunalaisuudesta!»
»Arveletko olevasi huonompi senvuoksi?» Jill kysyi hellästi.
»En tiedä.» John kohautti olkapäitään. »Sieluni kautta, se
tuntuu minusta nyt suurimmalta rikokselta, mitä mies voi tehdä.
Täysikasvuisten ihmisten maailmassa, jotka maksavat vuokransa ja
veronsa, suorittavat laskunsa ja kokoovat rahaa, on lapsena pysyminen
ääretön, häpeällinen rikos.»
»Vain niille, jotka eivät ymmärrä», Jill vastasi.
»No niin — ja kuka ymmärtää?»
»Minä.»
»Luuletko? Kyllä minäkin tiedän sen — mutta sinä et voi auttaa. Sinä
olet jo tehnyt enemmän kuin tuhat naista olisi tehnyt sinun sijassasi.
Sinä autoit minua tekemään hänen lähtönsä onnelliseksi; enempää sinä
et voi tehdä. Sinä jäät tänne useammaksi päiväksi, auttaakseen hänen
hullua lastaan vieläkin enemmän. Tämä todistaa, että sinä ymmärrät —
Jumala siunatkoon sinua.»
Hän vaipui itseensä toivottomana. Itsetuomitsemisen ankara kidutus
sai hänet painamaan kädet kasvoilleen. Äkkiä hän tunsi Jillin
liikahtavan. Hän otti kädet pois ja näki Jillin istuvan jaloissaan,
norsunluunvalkoiset kasvot ylöskäännettyinä ja silmät kyynelissä.
»Sanoisitko sitä ymmärtämiseksi, jos minä jättäisin sinut nyt, pikku
lapsukainen?» hän kuiskasi, ja hänen äänensä helisi kuin kauan
sitten uneksitun unen kaiku, joka aamulla oli unohtunut eikä ollut
sittemminkään palannut mieleen.
Hitaasti John otti kätensä kokonaan kasvoiltaan. Nyt hän tunsi jälleen
äänen. Koko uni tuli takaisin. Oli suvi — suvi Englannissa. He olivat
niityllä, jossa karja kävi laitumella isojen jalavien varjossa.
Sinikelloja kasvoi ruohossa kurotellen hoikkia varsiaan. Siellä täällä
kämmekkä pilkullisine lehtineen — kaikki olivat hiukan painuksissa
päivän kuumuudesta. Jill istui ommellen pieniä vaatteita, ja hän makasi
laiskasti selällään katsellen loputtomaan sineen, jossa valkoiset
hattarat purjehtivat kuin laivat matkalla kaukaiseen satamaan. Ja
ommellessaan Jill jutteli ihmeellisiä asioita — seikkoja, joita naiset
väliin ilmaisevat miehille elämänsä pyhimpinä hetkinä.
Tämä oli hänen unohtamansa uni. Nukkuessaan hän oli unohtanut sen
olevan unta; oli tuntenut, että tämä täytyi muistaa iät kaiket. Mutta
aamulla hän oli unohtanut uneksineensa mitään. Nyt nuo kaksi Jillin
sanomaa sanaa — pikkuinen lapsi — ja kesäpäivä, karjalauma, hentoisten
vaatekappaleiden valkoinen hulmuaminen, niittyjen tuoksu ja Jillin
äänen kaiku oli palannut välähdyksessä.
»Mitä sinä tarkoitat?» hän kysyi hitaasti — »jos sinä jättäisit
minut nyt, — mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä tarkoitat — pienellä
lapsukaisella?»
Jill ojensi molemmat kätensä ja upotti ne Johnin käsiin. Kyynelet
kuivuivat hänen silmistään. Jumalan edessä ja suurina hetkinä silmät
unohtavat kyynelensä; huulet eivät vapise; ääni on kirkas ja puhdas.
»Etkö muista, mitä hän sanoi? Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin
minä olen elänyt omani. Luuletko, että minä olisin voinut kuulla noita
sanoja häneltä tuntematta samaa, mitä sinä äsken juuri sanoit, ettei
ole olemassa velvollisuutta?»
John tuijotti häneen. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Hän ei uskaltanut
edes vastata hänen kysymykseensä peläten äänensä murtavan Jillin
ajatusten ketjun.
»Minä aion nyt käydä toteuttamaan hänen sanojaan; tähän saakka minä en
ollut ymmärtänyt niiden merkitystä.»
»Mitä sinä aiot sanoa?» John kysyi tohtien tuskin hengittää. »Mihin
tämä tähtää? Tämä kaikki johtaa johonkin. Mutta mihin?»
»Etten minä koskaan aio jättää sinua, pikku lapsi. Että jos yleensä
velvollisuutta on olemassa, niin hän näytti sen minulle.»
Gondoli törmäsi taas rappuja vasten. Gondolierin ääni ilmoitti, että
oli saavuttu määräpaikkaan.
John nousi vilkkaasti seisomaan.
»Menkää takaisin — samaan hotelliin.»
Lähdettiin taas liikkeelle, ja gondolieri katsoi tähtiä hitaasti
airoa liikuttaessaan ja hyräili vaimennettuja säveliä. John jäi
hetkiseksi seisomaan. Jill ei aikonut jättää häntä enää koskaan. Tämä
oli suuri, riemuitseva ajatus hänen sielussaan. Mutta tuhannet pienet
ajatukset tanssivat siellä kuin tomuhiukkaset auringossa; hän muisti
asuntonsa Fetter Lanella, Mrs. Morrellin kissan ja Mrs. Brownin, kun
tämä ilmestyi papiljotit päässään ja teki valittuja huomautuksia
naapureista, jollaisia voi tehdä vain tällä erikoisella tukkalaitteella
varustettuna.
Mutta nämä arvelut tekivät vain tuon suuren ajatuksen todellisemmaksi.
Hän voisi muuttaa asuntoa tai siirtyä vaikkapa maalle
todellisuudessakin. Hän voisi tehdä työtä kahta ahkerammin. Nämä
vaikeudet voittaisi kyllä kunnianhimo, kun Jill vain ei jättäisi häntä.
Hän tarttui Jillin käteen istuutuessaan.
»Luuletko todellakin kestäväsi kaiken?» hän kysyi; sillä kiitollisen
lahjansaajan ensimmäinen vaisto on lahjan palauttaminen. Ei ole
tarkoituksenakaan luopua siitä; mutta vaikeuksia tuottaa sen
vastaanottokin.
Jill nyökkäsi.
»Kaikki kurjat olosuhteeni? Köyhyytenikin?»
»Kaiken.»
»Ja vielä —?»
»Ja vielä», Jill vastasi. »Ei mikään muu kuin sinun pyyntösi voi
muuttaa mieltäni.»
John katsoi häneen tuijottaen, juuri ja juuri pidellen hänen käsiään.
Vain tosikertomuksissa ihmiset lankeavat toistensa kaulaan tällaisissa
tilaisuuksissa. Kun kaikki on täydellistä järjettömyyttä, silloin
ihmiset ovat erilaisia — ehkä he ovat hillitympiä — ehkäpä kaiken
ihmeellisyys on valtavampi silloin.
John istui vaieten hänen vieressään ja koetti ymmärtää. Se oli niin
odottamatonta. Hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan näin rohkeasti.
»Milloin sinä aloit ajatella näin?» hän kysyi äkkiä.
»Juuri — ennen hänen kuolemaansa.»
»Kun hän siunasi meitä?»
»Niin.»
»Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin?»
»En voinut. Minä en ole kyennyt puhumaan. Näin äkkiä asiat todellisina
—»
»Keskellä kaikkea järjettömyyttä — —»
»Niin; näiden muutamien tuntien kuluessa olen tullut tuntemaan kuoleman
ja rakkauden, enkä ymmärrä, mikä muutos minussa on tapahtunut, mutta
minä olen erilainen. Olen tullut aikaihmiseksi. Olen ymmärtänyt. Sanoit
minun ymmärtäneen jo ennenkin; mutta minä en ymmärtänyt mitään. Minä
en olisi koskaan tullut tänne viime vuonna, jos olisin ymmärtänyt.
En olisi koskaan jatkanut kohtauksiamme Kensington Gardensissa, jos
olisin ymmärtänyt. Tytöt eivät koskaan leikkisi rakkaudella, jos he
ymmärtäisivät. Minä tunsin äkkiä, että minä kuulun sinulle, ettei
minulla ole oikeutta mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Näiden
muutamien tuntien aikana olen tuntenut ulkopuolisten voimien määräävän
elämästäni, ja minua peloitti. En osannut sanoa mitään. Kun sinä sanoit
minua lapseksi, silloin löysin äkkiä kieleni taas. En ollut enää
peloissani. Minä tunsin sinun olevan lapsen minun pienen lapsukaiseni —
ei isäntäni.»
Äkkiä hän kiersi kätensä Johnin ympärille ja hautasi kasvonsa hänen
olkapäähänsä.
»En osaa selittää sitä enää», hän kuiskasi. »Minä en löydä enää sanoja
sille.»
Pidellessään Jilliä sylissään John ajatteli näkemäänsä unta, niittyjä
ja karjalaumaa, purjehtivia pilvenhattaroita — ja taas kuuli hän Jillin
äänessä saman helyn kuin hänen ilmaistessaan tuon ihmeellisimmän asian
koko maailmassa. Sitten hän huusi gondolierille:
»Tehdäänpä vielä kierros laguunilla, ennenkuin mennään takaisin.»