Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, pikkuinen vanha rouva seisoi
pää painuksissa kuunnellen poistuvien askelten kaikua. Sitten hiipien
korkean ikkunan luo, joka avautui Rio Marinille — saman ikkunan, josta
käsin hän oli lähes vuosi sitten yhdessä miehensä kanssa seurannut
Jillin lähtöä — hän painoi kasvonsa ruutua vasten jännittäen katsettaan
nähdäkseen heidät mahdollisimman kauan.
Oli hyvin pimeä. Silloin kun John auttoi Jillin gondoliin, hän saattoi
erottaa heidät erikseen; mutta sitten syvä varjo telttakatoksen alla
häivytti heidät hänen silmistään. Yhä vielä hän seisoi siinä tuijottaen
airon jättämiin vesirenkaisiin, gondolin jo kadottua varjojen
helmaan. Hän tarkkasi kauan, niinkuin ne tarkkaavat, jotka ovat kauan
sitten lakanneet näkemästä. Ja kauan aikaa senjälkeen, kun he olivat
hävinneet näkyvistä, hänen valkoiset kasvonsa ja vielä valkoisemmat
hiuksensa olivat painuneet korkeata ikkunaa vasten, aivan kuin hän
olisi unohtanut, miksi hän siinä seisoi, ja odottelisi nyt muistinsa
palaamista.
Sellaisen vaikutelman olisi voinut saada hänestä, niin kutistuneelta ja
hennolta hän näytti tuossa avarassa huoneessa. Mutta hänen sielussaan
ei ollut muiston puutetta. Hän tajusi kaiken.
Eivät ne ole ainoastaan filosofit, jotka kääntävät parhaaksi elämän
murheellisimmat hetket. Naisetkin voivat olla filosofisia; vanha
valkohapsinen lady oli siis filosofinen tuijottaessaan illan tyhjään
pimeyteen. Ja kuitenkaan ei nainen ole todellisuudessa filosofi.
Ensiksikin, filosofiassa ei ole mukana ollenkaan sydäntä; se on
katkeruuden kuivettunutta viisautta, josta järjen polttava aurinko on
imenyt kaiken veren ja ravinnon; ja se, missä ei ole sydäntä, ei ole
oikeata ravintoa naiselle. Naiselle on kaikki sydäntä, tai hän ei ole
mitään. Jos hän osaa laskea yhteen kaksi ja kaksi ja kertoa sen, niin
antakaa hänen tehdä se, mutta ei elämänne kirjan sivuille, jos pidätte
arvossa paperia, jolle elämää kirjoitetaan. Sillä kun hän huomaa
osaavansa laskea oikein, niin hän vie kynänsä muualle. Hallitsemisen
toivo naiselle on sairaus, kun hän on kerran saanut maistaa sitä.
Mutta pikkuisen vanhan rouvan sielussa liikkui aivan muuta kuin
filosofisia laskelmia tänä hänen elämänsä surullisimpana ja
yksinäisimpänä hetkenä.
Kun hän nojautui ikkunaan tuijottaen mustaan veteen joka ympäröi taloa,
oli hänen mielessään melkein riemua. Hän oli menettänyt kaiken, mutta
hän oli tehnytkin kaiken. Hän oli äärimmäisen yksin; mutta vain siksi,
että hän oli elänyt oman maailmansa ohitse. Ja vihdoin hänellä oli
riemua sydämessään siksi, että hänen maailmansa oli täydellinen. Hän
ei osannut pyytää siltä enää mitään. Hänen romaaninsa oli syttynyt
uudelleen, hän oli nähnyt sen jo kukoistamassa. Hän oli nähnyt sen
ainoan käden, jolla oli valta siunata, siunaavan tuon liekin. Mitä
muuta hän voisi enää toivoa?
Hän muisti, kuinka hän laski aikaa epäilyksen ja pelon päivinä, jotta
riittäisikö se, kunnes John ottaisi puolison. Hän muisti epäilleensä,
etteivät he eläisi kyllin kauan nähdäkseen niin suuren onnen
toteutumisen.
He olivat vanhoja. Ja kun todellakin se päivä oli koittanut, ei
Johnin avioliitto ollut tullut hetkeäkään liian aikaisin. Jos se
olisi joutunut liian myöhään; jolleivät he olisi saaneet vastaanottaa
siunausta, jota samoin kuin harakanlennolle ja kuunkääntymiselle
hänen yksinkertainen sielunsa piti taikauskoisessa arvossa, hän olisi
todellakin nyt suruissaan tuijottanut ison huoneen ikkunasta.
Mutta ei — se onnettomuus ei ollut tapahtunut. Täydellistymisen elävä
tunne täytti hänen sydämensä ja sai sen hetkeksi vilkastumaan.
Ja tässä on naisen filosofia ja stoalaisuus, että hän tahtoo kohdata
elämän peloittavan yksinäisyyden sydän tyytyväisenä ja lämpimänä.
Kuka olisi voinut aavistaa tällaista alistuvaisuutta, kulkiessaan
alhaalla ohitse pitkin mustaa vettä ja nähdessään nuo kalpeat kasvot
häämöittävän korkeasta ikkunasta? Kuka olisi voinut loihtia mieleensä
kuvan koko hetkestä? Vanha herra makaamassa pienessä huoneessaan kädet
ristissä rinnalla ja lamppu palaen vielä alttarilla — viimeisessä
unessaan; ulkona laguunilla ajelehtimassa kaksi rakastavaa, nuorta,
täynnä elämänhalua, huumautuneina onnen äkillisestä toteutumisesta,
ja pieni valkohapsinen lady yksinään isossa, raskaassa huoneessa,
sydämessään kohottava kiitollisuus keskellä kaikkea lohduttomuutta.
Kiitollisuutta siitä, että hänen elämänsä oli täyttynyt, että hänen
suurin työnsä oli tehty ja korkein toivomuksensa saavutettu. Kukapa
olisi voinut loihtia mieleensä kaiken tämän, nähdessään kalpeat,
hauraat kasvot ruutua vasten painettuina?
Ja kuitenkin, nämä yksinkertaiset asiat ovat elämää. Ikkunasta
tuijottavat kasvot, käden vavahtaminen kosketuksesta, äkillinen nauru,
äkillinen hiljaisuus — ne voivat kertoa suuria asioita, jos kellä on
silmät lukea.
Hän seisoi siinä enemmän kuin puoli tuntia melkein liikahtamatta,
paitsi silloin, kun hän painoi kysyvästi käden sydämelleen tunteakseen
sen sykinnän. Äkkiä hän värisi, ikäänkuin olisi nyt vasta huomannut
ison huoneen autiuden takanaan, ja lähti liikkeelle.
Vielä olivat hänen askelensa vakavat, ja pää oli pystyssä hänen
mennessään pieneen huoneeseen, jossa he olivat istuneet miehensä kanssa
ilta illan ja vuosi vuoden perästä jutellen, kunnes heidän täytyi mennä
vuoteeseen.
Huone oli epäjärjestyksessä; sillä sairauden aika on samanlainen kuin
piirityksenkin. Ei ole aikaa järjestellä tavaroita, kun kuolema alkaa
piirittää taloa.
Toisessa tilaisuudessa häntä olisi suututtanut tämä näky. Maailma
sisältyy usein vanhan ladyn ompelukoriin, ja sen sotkeminen on
samalla hänen maailmansa ylösalaisin kääntämistä. Mutta nyt pikkuinen
valkohapsinen lady vain huokasi nähdessään sekasorron. Hän istuutui
tavalliseen tuoliinsa ja katsoi vastapäiseen tyhjään tuoliin, jolla
vanha herra oli vielä istunut samana aamuna, jolloin hän oli aikoessaan
mennä puutarhaan Titoa haastattelemaan kaatunut isossa salissa, mistä
hänet oli kannettu suoraan vuoteeseen.
Nyt se oli tyhjä. Koko huone oli tyhjä. Hän kuuli ääniä, joita
ei koskaan ennen ollut huomannut. Hän kuuli kellon tikutuksen ja
ihmetteli, miksi ei ollut kuullut sitä ennen. Hän kuuli Claudinan
liikkuvan keittiössä. Hän kuuli gondolierin laulun kanavalta.
Äkkiä hän nousi ja käveli hitaasti laatikolle, joka oli kauan
ollut suljettuna. Avaten sen hän otti esille vanhan keskentekoisen
pitsivaipan, joka oli maannut laatikossa siitä päivin, kun Luoja oli
sallinut hänen käsiensä kuihtua, ja ne tulivat voimattomiksi työhön.
Ottaen sen mukaansa hän istuutui taas tuoliinsa ja piteli sitä
sylissään. Tämä oli ainoa päättämätön työ hänen elämässään. Muistot
kirkastuivat, kun hän katseli sitä. Hän melkein muisti — ainakin
uskotteli muistavansa — viimeisen piston, kun hänen oli täytynyt se
jättää.
Ja siitä Claudina löysi hänet tullessaan toimittamaan välttämättömiä
juhlamenoja.
Pieni valkoinen pää liikahti vilkkaasti, silmät kirkastuivat
äkillisestä helpotuksen tunteesta.
»Kello on varmaankin yli kymmenen, Claudina?» hän sanoi.
Ja Claudina pudisti vakavasti päätään.
»Ei, signora. Muutamia minuutteja vaille. Mutta minä ajattelin, että
jos Giovanino on mennyt, niin teidän pitäisi käydä vuoteeseen.»
Hänelle oli laitettu kuntoon toinen pieni huone makuuhuoneeksi; mutta
ensin hän tahtoi käydä vielä kerran katsomassa miestään.
Alttarilampun valossa hän löysi tien vuoteen ääreen. Itkemättä ja
epäröimättä, niinkuin tekevät ne, jotka on äkkiä tuotu kuoleman
läheisyyteen, hän nosti lakanan hänen kasvoiltaan. Oli melkein kuin hän
olisi odottanut näkevänsä hänet nukkuvana.
Hetken hän seisoi siinä, katsellen tyynesti rauhallista näkyä, sitten
hän kumartui alas, ja Claudina näki hänen kuiskaavan jotakin miehensä
korvaan. Lopuksi hän teki vapisevilla sormillaan ristinmerkin, painoi
taas lakanan paikoilleen ja kääntyi pois ääntä päästämättä.
Hän oli kuin pieni lapsi Claudinan käsissä. Hänet riisuttiin kuin
lapsi, pantiin vuoteeseen kuin lapsi, peitettiin lämpimästi, annettiin
rukousnauha käteen.
Pitäen kynttilää päänsä yläpuolella Claudina jäi hetkeksi seisomaan
ovelle. Lämpimät kyynelet valuivat hänen poskilleen, kun hän näki
valkoisen pään yksinään tyynyllä ja ajatteli äänetöntä olentoa, jonka
he olivat juuri jättäneet toiseen huoneeseen.
»_Buona notte, signora_», hän sanoi niin uljaasti kuin saattoi.
»_Buona notte_», vastasi pikkuinen valkohapsinen lady.
Claudina tuli aamulla tavalliseen aikaan pieneen huoneeseen.
Tunnustellen tiensä ikkunan luo hän avasi verhot. Valovirta tulvahti
huoneeseen ja muutti kaiken huikaisevan valkoiseksi. Claudina tunsi
olevansa siitä kiitollinen. Oli uusi päivä. Oli ihana päivä.
Hän kääntyi vuoteeseen. Valkoinen pää oli siellä vielä yksin tyynyllä,
voimaton käsi näkyi peitteellä pidellen vielä kiinteästi rukousnauhaa.
»_Buon giorno, signora_», hän sanoi, koettaen saada kaiken tuntemansa
hellyyden mahtumaan ääneensä.
Mutta siihen ei tullut vastausta.
Kauempaa kuului kaupungilta gondolierin huuto. »Ohee —» — ja ikkunasta
liihotteli sisään valkoinen perhonen, joka oli tarttunut siivistään
verhoon ikkunan ulkopuolella. Se lensi huoneeseen keinuen ja tanssien
juuri syntyneen päivän kirkkaudessa.