Tämä oli vaikeampi jumalantuomio kuin mitä he tiesivätkään; sillä
kuolema, vaikka hän onkin aina meidän keskuudessamme, peittää aina
kasvonsa, emmekä me koskaan tunne hänen piirteitään ennenkuin viime
hetkessä. Silloin hän avaa pukunsa laskokset kutsuvalla liikkeellä ja
ilmoittaa rauhallisella äänellä, niin hiljaa, varovasti: »taistelu on
päättynyt».
Pienen oven aukeamassa he näkivät rakkaan valkohapsisen ladyn. Hänen
kätensä syleilivät heitä molempia ja koettivat, puristaa heitä
avuttomalla tavallaan itseään vasten. Se ei ollut järjettömän naisen
hysteeristä itkua, joka tahtoo purkautua apua etsien jokaiseen
olkapäähän suojautuen. Mutta nämä kaksi olivat nyt ainoat mitä hänelle
oli jäänyt jäljelle.
»Kuinka hän voi?» John kysyi kun äiti johti heidät pienen makuuhuoneen
ovelle.
»Tulette juuri parahiksi», hän vastasi. »Pappi on hänen luonaan. Loppu
on käsissä.»
Hänen äänessään soi uskollinen ja vakava alistuminen.
Hän tiesi ja oli ottanut vastaan välttämättömän sillä hiljaisella
rohkeudella, jonka hyvät naiset omaavat. Hän oli oppinut rauhallisesti
katsomaan kasvoista kasvoihin puolisonsa poislähtöä viimeisten päivien
aikana. Ensimmäinen vuolas kyynelvirta oli itketty kuiviin Claudinan
avaralla povella. Kun puuska oli ohitse, hän nosti taas päänsä ja
kuivasi pois kyynelet. Claudina hautoi hänen silmiään lämpimällä
vedellä, ja sitten, urhoollinen hymyily vapisevilla huulillaan, hän oli
astunut miehensä vuoteen ääreen valvomaan.
Nyt hän avasi hiljaa oven ja laski heidät sisään, sulkien taas heidän
jälkeensä. Verhot olivat alaslasketut. Aurinko varastautui huoneeseen
hentoina valojuovina ja valaisi sen heikosti kuin ambranväristen
kirkonikkunoiden läpi.
Pienen alttarin yläpuolella paloi ohut punainen liekki. Sen edessä
polvistui pappi, joka luki mumisten rukouksia, lausuen vain viimeiset
äänteet selvästi. Kaikki oli niin rauhallista, yksitoikkoista,
viihdyttävää — ikäänkuin lempeästi vaivuttaakseen hengen viimeiseen
uneensa.
Huoneen pimeimmässä nurkassa, erillään muista, oli Claudina polvillaan,
pää rinnalle painuneena ja olkapäät nousten ja laskien nyyhkytyksistä,
jotka kuuluivat epäselvästi hiljaisuudessa. Hän ei huomannut heidän
sisääntuloaan. Pappikaan ei liikauttanut päätään. Kaikki jatkui
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tyynyillä makasi hiljaa,
melkein hukkuneena isoon vuoteeseen, valkotukkaisen gentlemannin
hiljainen olemus, liikahtamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin papin
mumina olisi jo vaivuttanut hänet lopulliseen uneen.
He polvistuivat kaikki vuoteen viereen, peittivät kasvonsa ja
laulaminen jatkui.
Mitä ajatuksia risteili silloin noiden kahden polvistuvan sieluissa,
heidän näytellessään osiaan, leikkiessään elämää, jonka toteutumisen
he tiesivät mahdottomaksi, sitä ei voi sanoa. Kuoleman kasvojen edessä
sielulla on tuntemuksia, joita sanat tuskin voivat kosketella, vielä
vähemmin ilmaista. Heitä saattoi ruoskia katumus; ehkäpä he tunsivat
tehneensä parhaan mahdollisen, nähdessään hänen rauhallisen hengen
lähtönsä; tai ehkäpä he syvimmällä sydämissään toivoivat, että se
olisikin ollut totta.
Äkkiä papin ääni vaikeni. Kaikkien päät painuivat syvemmälle, kun
viimeinen voitelu annettiin. Jumala ilmestyy maan päälle hiljaisina
hetkinä. Silloin vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Viinin hiljainen
solina kalkkiin, pienen käsiliinan aukikehittäminen, vanhan herran
viimeinen urhoollinen ponnistus rippileipää niellessään, olivat ainoat
äänet, jotka värisivät ja soivat hiljaisuudessa.
Sitten oli kaikki ohitse, synninpäästö annettu; pappi kokosi laukkuunsa
pyhät esineet ja livahti ulos huoneesta. Muutamia hetkiä kului
vielä syvimmässä hiljaisuudessa. Vihdoin Claudina nousi. Hän teki
ristinmerkin sivuuttaessaan pienen alttarin, hiipi ovelle ja katosi.
Nyt oli hiljaisuus vieläkin keskitetympi, ikäänkuin nuo kaksi olisivat
vieneet mukanaan verevän elämän häiritsevät ainekset tästä huoneesta,
jossa elämän liekki lepatti niin hentona ja ohuena.
Ja kolme jäljellejäänyttä olivat edelleen liikkumattomina polvillaan
— liikkumattomina siksi kunnes hiljaisuuden katkaisi väsyneen
äänen kuiskaus — äänen, joka lausui sanomattomalla vaivalla yhden
yksinkertaisen sanan:
»John — John.»
John suoristautui nopeasti. Hän ojensi käden ja tapasi toisen käden,
joka ei jaksanut puristaa enää, lepäsi vain hellällä alistuvaisuudella
hänen kädessään.
»Isä», hän sanoi; ja sehän on lopultakin ainoa sana, jonka poika
voi sanoa — isä tai äiti — ne ovat viimeiset sanat miehen sydämen
syvimmästä pohjukasta, kun liikutus uhkaa tukahduttaa puheen.
»Missä on Jill?» kuiskasi ääni taas.
Jill tuli hänen viereensä, ja John tarttui toisella kädellään hänen
käsiinsä pimeässä. Ne avautuivat ja sulkeutuivat, kun nyyhkytykset
uhkasivat murtaa patonsa.
Vanhan herran silmiin syttyi valo hänen nähdessään heidät vuoteensa
vieressä. Suurella ponnistuksella hän yritti kohoutua toiselle
kyynärpäälleen vuoteessa, ja laskien toisen kätensä heidän päittensä
päälle, hän kuiskasi siunauksen, joka on ollut isän vallassa antaa
ikimuistoisista ajoista:
»Jumala siunatkoon teitä! Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä
olen elänyt omani. Syntykööt lapsenne rakkaudessa, niinkuin minun
lapseni on syntynyt. Tehkää työnne rakkaudella, niinkuin minä olen
tehnyt työni.»
Hänen äänensä hehkui heikosti, mutta se hehkui vielä. Liekki oli siinä
jäljellä. Se poltti heidän sydämiään. Jillin sormet lepäsivät Johnin
kädessä kuin nääntymäisillään oleva lintu. Hänen poskensa olivat
kalvenneet, hänen silmänsä tuijottivat villisti eteensä korupeitteelle,
ja kyynelet vuotivat taukoamatta.
Hetket kuluivat taas, kun vanha herra oli painunut takaisin
tyynyilleen. Lopulta hän liikahti taas. Hänen kätensä ojentui kerran
vielä ja tunnusteli Johnin kättä.
»Jumala siunatkoon sinua, poikani», hän sanoi, kun John oli kumartunut
hänen ylitseen. »Sinä olet tehnyt meidät hyvin onnellisiksi. Sinä olet
ohjannut elämäsi juuri niinkuin me olemme toivoneet. Nyt tee työsi.
Toivon saavani kuulla vastaisuudessa, kuinka sinä menestyt. Sitä ne
eivät voi minulta kieltää. Nyt suutele minua — muistatko sinä — silloin
kerran — muistatko?»
John suuteli häntä, niinkuin pyhiinvaeltaja suutelee jumalan jalkoja.
»Ja sano minulle —» kuiski vanha herra. Hän keskeytti vetääkseen henkeä
ja muistaakseen hämärän ajatuksensa lopun. »Sano minulle — miksi sinä
suutelit minua — otsalle — tuona iltana — vuosi sitten?»
»Minä olin nähnyt teidät Aarreaitassa, sir — ja minä —» sanat
kangertelivat hänen kurkussaan. »Minusta te olitte hienoin mies, mitä
koskaan olen tuntenut.»
Vanha herra painui takaisin tyynyilleen. Hänen silmiinsä oli syttynyt
ylväs valo. Hänen poikansa oli sanonut hänelle — sir. Se merkitsi
kaikkea. Tällä hetkellä hän tunsi olevansa kuin muinainen viikinki,
joka on kannettu palavalle laivalleen saamaan uljaan hautauksen
merellä. Hänen poikansa oli sanonut hänelle sir. Hän makasi hiljaa,
kuunnellen voittolaulua, joka pauhasi hänen korvissaan. Hänen poikansa,
josta oli tuleva paljon suurempi kuin mitä hän oli koskaan ollut, jonka
työt olivat paljon hänen töittensä yläpuolella — oli nimittänyt häntä
kunnianimellä — sir.
Sitten oli kaikki taas hiljaista jonkin aikaa. Päät painautuivat taas
käsiin. Viimein vanha valkohapsinen lady, niinkuin kuningatar kaikessa
loistossaan, nousi hitaasti ylös.
Ennenkuin hän oli ehtinyt miehensä sivulle, tämä kutsui murtuvalla
äänellä: —
»Marie! Marie!» Ja hänen äänessään oli lähestyvää tuskaa.
Kuihtuneet kädet ojentuivat sanattomasti vedoten hänen puoleensa.
»Marie», vanha herra kuiskasi, »se on tulossa, rakkaani. Minä tunnen
sen — kurkussani. Siunaa minua — —».
Vanha rouva teki nopein, vapisevin sormin ristinmerkin hänen otsalleen
ja rinnalleen — sitten hän viimeisellä ponnistuksella yritti tehdä
ristinmerkin vaimonsa otsalle — niinkuin he olivat tehneet joka ilta
koko yhteisen elämänsä ajan.
»Jumala siunatkoon sinua — rakkaani — ainoani», hän mutisi, ja sitten
hän painui hitaasti takaisin, vetäen vaimonsa mukanaan.
Ja näin hän oli siirtynyt suureen hiljaisuuteen.