Vankka usko on huomattava osa todellisuutta.
John uskoi, että Jill pitäisi lupauksensa, niin kummalta kuin se
tuntuikin. Vielä sittenkin, kun pikku miehet Plazalla alkoivat lyödä
kahtatoista tuona perjantaiaamuna, ja hän tutki silmillään jokaisen
näköpiiriin tulevan gondolin, tutki ne polttavin silmin ja laajentunein
silmäterin, saamatta vielä Jilliä näkyviinsä, vielä sittenkin usko
riemuitsi ja tukahdutti vastaväitteiden ja epäilyksen äänet.
Suuren kellon viimeinen kilahdus oli jättänyt kuminan hänen korviinsa;
kirkkojen pienet kellot soittivat Angelukseen. Toivon kynttilän liekki
Johnin sydämessä alkoi juuri lepattaa, kun Rio San Lucan kulman ympäri
pujahti nopeasti Grand Canalelle gondoli, jossa istui nainen yksinään.
Jokin gondolierin osoittamassa uutteruudessa ja naisen odottavassa
asennossa toi hänelle heti varmuuden, että siinä oli Jill.
Kun gondoli tuli lähemmäksi, nainen liikahti, sillä hän oli huomannut
Johnin odottamassa. John varjosti silmiään nähdäkseen paremmin, sillä
leiskuvan veden heijastukset kipinöitsivät hänen silmissään. Sitten
pieni nenäliina liehahti, ja Johnin sydän totesi Jillin saapumisen
villillä hypähdyksellä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän piteli Jillin käsiä ja lausui hänelle
aivan tavallisia tervetuliaissanoja, mutta äänen sävy ilmaisi hänen
sydämensä suuren ilon. Gondolieri seisoi ääressä hymyillen, odottaen
maksua. Hän oli työskennellyt signoran pyynnöstä aivan kuin olisi
oltu hautajaisiin menossa. Oli melkein tarpeeksi maksua nähdä heidän
kohtauksensa. Ei sentään aivan, sillä kun he lähtivät liikkeelle
onnellisessa hämmennyksessään muistamatta lainkaan mitä olivat velkaa,
hän astui esiin ja kosketti kohteliaasti Johnin kättä.
»Doue lire, signor», hän sanoi ja näytti loistavasti hymyillessään
kauniit hampaansa.
Maksettuaan John kääntyi takaisin Jilliin.
»No etkö tahtoisi nyt selittää kaikki?» hän kysyi. »Ei ole mitään
selittämistä», virkkoi Jill naurahtaen.
»Minä olen täällä — eikö se riitä?»
»Mutta miehesi?»
»Emme ole vielä naimisissa. Minä vaadin pitkää kihlausaikaa.»
»Mutta vanhempasi?»
»Eikö sinua tyydytä se, että minä olen täällä? Mitä sillä on väliä,
kuinka minä tulin. Miksi sinua se huolettaisi?»
»Mrs. Crossthwaite on varmaankin taas pelissä?»
Jill nyökkäsi ja nauroi.
»Onko hän mukana?»
»Ei — hän on maatilallaan Devonshiressä.»
»Mutta tämä ei voi pysyä salassa.»
»Kyllä, jos matkustan huomenna takaisin.»
»Ja sinä matkustat takaisin?»
»Kyllä.»
»Sinä tulit koko tämän pitkän matkan — —?»
»Kyllä — tässä minä olen — Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa taas.»
»Pieni valkohapsinen lady oli sittenkin oikeassa», John huudahti.
»Missä asiassa?»
»Hän sanoi, että sinä tulisit minne tahansa ja tekisit mitä hyvänsä
minun vuokseni.»
Jill koetti kohdata hänen katseensa.
»Milloin hän sanoi sen?»
»Viime vuonna — sinun lähtösi jälkeen.»
John tarkkasi häntä odottaessaan vastausta, mutta hän vaikeni. Nyt
ei ollut hetki, jolloin hän olisi uskaltanut puhua; sitäpaitsi, muut
seikat olivat odottamassa.
He menivät San Marcon kirkkoon, Pyhän Antonion alttarin ääreen tekemään
suunnitelmiaan. Siellähän he olivat kohdanneet edellisenä vuonnakin.
Paikka tulee meille usein kalliiksi sen romaanin vuoksi, jonka olemme
siellä eläneet.
»Sinä kai ymmärsit täydellisesti kirjeeni sisällyksen?» sanoi John.
»Mitä tämä kaikki tarkoittaa?»
»Kyllä, joka sanan.»
»Miksi sinä siis tulit?»
»En voinut kestää ajatusta, että hän kuolisi —» hän epäröi, vai
punnitsiko hän sanojaan? — »näkemättä sinun — sinun vaimoasi, niinkuin
hän toivoi. Oi, John! Miksi sinä sanoit sen? Se ei ollut oikein, sinun
ei olisi pitänyt tehdä sitä!»
Jill oli siis suuttunut! Hänen suloiset järjettömyytensä olivat
loukanneet Jilliä! Olisihan hänen pitänyt se oikeastaan tietää.
Mikäpä nainen olisikaan voinut ymmärtää ja anteeksiantaa hänen tyhmää
kujettaan?
»Jos se pahoittti sinua», hän sanoi, »niin miksi sitten tulit? Totta
kai minä tiedän sen olevan anteeksiantamatonta, mutta minä luulin,
ettet sinä koskaan saisi tietää sitä. Ymmärsin hulluuteni vasta
sitten, kun kuulin hänen olevan kuolemaisillaan ja haluavan nähdä
sinut ennen loppua. Olin oman menestykseni huumaama. Vasta saatuani
lääkärin kirjeen huomasin olevani myyty mies. En saattanut tulla
hänen kuolinvuoteelleen valheita keksien ja tuoden terveisiä, joita
et ollut koskaan lähettänyt. Minä olin myyty. Ja minä toivoin, että
sinä ymmärtäisit. Olin hullu, luullakseni, kun uskoin, ettet sinä
loukkaantuisi.»
»Mutta minä en ole loukkaantunut.»
John tuijotti häneen. Pyhä Antonio tuijotti myöskin, sillä hänkään ei
tunne niin paljon naisia, kuin voisi olettaa. Hän tuntee täysin heidän
erikoisen tapansa arvioida pikkuasioita, mutta tällaisissa tärkeissä
kysymyksissä hän ei tiedä heistä enempää kuin me muutkaan.
»Etkö sinä ole loukkaantunut?» toisti John.
»En.»
»Miksi sitten sanoit minun olleen väärässä? Miksi minun ei olisi
pitänyt tehdä sitä?»
»Koska se ei ollut kaunista heitä kohtaan. He olisivat saattaneet
keksiä sen. Pieni valkohapsinen lady saattaa huomata sen nytkin.»
»Sinä et siis ajattele, että se oli rumasti tehty sinua kohtaan?»
»Arveletko että minun pitäisi?»
John nyökkäsi pontevasti pari kertaa.
»Tuo taitaa olla yleensä teidän tapanne tuomita naisia. Siksi ovatkin
heidän toimenpiteensä teille niin käsittämättömiä. Te muodostatte
heistä mielipiteen, ja tietysti kaikki, mitä he tekevät, tuntuu teistä
salaperäiseltä, koska ette halua vaihtaa mielipidettänne. Eivät ne
ole ollenkaan salaperäisiä. Mystillisyys on vain siinä, ettei heidän
toimintansa vastaa teidän ennalta määrättyjä mielipiteitänne.» Hän
sammalteli hiukan sanoessaan viimeiset suuret sanat. Hän tunsi olevansa
hiukan epävarma sellaisia käytellessään.
»No hyvä», sanoi John, »meidän täytyy mennä nyt. En ole tietenkään
ollut siellä, vaikka tulin jo viime yönä. Luotin siihen, että sinä
tulet.»
»Kyllä —» Jill kuiskasi. »Sinulla on eräs ihana ominaisuus — sinä
uskot.»
Hän ajatteli isäänsä — hän ajatteli miestä, jolla oli ruskea parta
niinkuin Pyhällä Josefilla. He eivät uskoneet muuta kuin minkä näkivät.
Naisesta on suloista, kun häneen luotetaan; ja hän kyllä kuitenkin
aikoo tehdä mitä sanoo. Väliin — Juoja tietäköön — tekeekin sen.