Jospa vain asiat olisivat voineet jatkua tällä tavalla — mutta voi! ne
eivät voineet! Me puhaltelemme kuplia, joissa kaikki sateenkaaren värit
kimaltelevat, mutta me emme voi estää niitä haihtumasta ilmaan. Kun
yritämme koskettaa noita loistavia tähtiä, niin tavoitamme tyhjää, ja
kupla on kadonnut!
Tällä tavoin särkyi Johninkin kaunis ja järjetön saippuakupla. Niin
kauan kuin Jill oli siitä tietämätön, niin kauan kuin hän leikki
itsekseen tätä kaunista leikkiä, siinä oli kylliksi. Mutta elämän
arki, jossa kuolema on yhtenä kumoamattomana tekijänä, astui väliin.
Tuollaista ihmeellistä leikkiä ei voi jatkua kauan; ei voi mennä
naimisiin vain paperilla, mikä ehkä on vahinko. Elämä ei salli sitä.
Painovoiman laki on universaalinen. Te tulette takaisin maahan.
Kun John oli elänyt keskeytymättömän onnellisessa avioliitossa kaksi
kuukautta, tuli Fetter Lanelle samana päivänä kaksi kirjettä. Kumpaakin
hän katseli yhtä suurella hämmästyksellä. Toinen oli Venetsiasta, ja
päällekirjoitus oli vierasta käsialaa; toinen oli Jilliltä. Hän avasi
sen pelokkaasti — ei kai siinä ollut häihinkutsu? Ei tietenkään — mutta
mitä sitten?
»Onko mitään syytä, jonka vuoksi emme voisi tavata taas? Olen huomenna
11.30 Kensington Gardensissa.»
Hän pani sen pöydälle. Hetkeksi hän unohti toisen kirjeen olemassaolon.
Tämä Jillin sanoma oli vaikea ymmärtää — sitä ei ollut helppo sovittaa
mielikuviin, joiden parissa hän oli elänyt.
Naiset ovat sentään omituisia ja yllättäviä olentoja! Tiesivätköhän ne
koskaan, mitä oikeastaan halusivat!
Oliko Jill naimisissa? Tultuaan takaisin Venetsiasta ei John ollut
kuullut Jillistä sanaakaan — ja nyt tämä kirje! Kuin hävityksen vasama
siniseltä taivaalta se oli pudonnut hänen puutarhaansa murskaten
todellisuudentunnullaan hänen istuttamansa hennot kukkaset.
Jill tahtoi nähdä hänet taas. Pelkkä toivomus oli käsky; pelkkä
olettamus, että hän olisi Kensington Gardensissa, oli haaste. Koko
hänen uhrinsa ja luopumisensa Jillin Venetsiasta-lähdön jälkeen oli
tullut arvottomaksi silmänräpäyksessä. Saippuakuplassa oli ollut
todellisuutta kyllin ennen tämän kirjeen tuloa. Tähän hetkeen saakka
hän oli elänyt onnellisissa naimisissa maatalossaan Middlesexissä,
Richardson-ruusuineen ja omenapuineen ja ylipääsemättömine
puuaitoineen. Joka päivä hän oli tullut Fetter Lanelle työskentelemään
ja saamaan kirjeensä. Ja nyt, koska hänen täytyi totella ja mennä
Kensington Gardensiin puhumaan joutavista asioista, etteivät vain
joutuisi ajelehtimaan tärkeiden asioiden merelle, kaikki hänen kauniit
unelmansa olivat pirstautuneet. Ainoa todellisuus, mikä hänelle oli
jäänyt, oli yksinäisyys. Alistumisen syvällä huokauksella hän kääntyi
toiseen kirjeeseen ja avasi sen.
»Arvoisa Mr. Grey.
Kirjoitan tämän äitinne pyynnöstä, kertoakseni Teille ikävän uutisen,
että isänne on hyvin huonona. Hänellä oli ankara kohtaus, eikä hän
luultavasti voi kestää enää kuin muutamia päiviä. Mrs. Grey kehoitti
minua pyytämään Teitä ja puolisoanne matkustamaan tänne mitä pikimmin.
Hän tietää pahimman ja toivoo näkevänsä Teidät ennen kuolemaansa.»
Paperi riippui veltosti Johnin sormissa. Hän tuijotti sokeasti
vastapäiseen seinään. Jäinen käsi tuntui laskeutuvan hänen otsalleen;
toisen kylmät sormet puristivat hänen sydäntään.
Kuolema — kaiken loppu — välttämätön katoaminen läpitunkemattomaan
pimeyteen! Oli hyvä kylläkin uskoa kuolemanjälkeisiin seikkoihin,
mutta sen sovelluttaminen käytäntöön vaati enemmän voimaa kuin uskoa.
Vanha herra oli kuolemaisillaan. Pieni valkohapsinen lady jäisi yksin.
Kuinka hän saattaisi uskoa sen? — Vanhojen ihmisten täytyy kuolla. Hän
oli toistanut sitä usein itselleen heidän terveinä ollessaan, kun ei
ollut pelkoakaan kuoleman lähestymisestä. Hän oli sanonut sen, niinkuin
filosofi sanoo kaiken tapahtuman olevan parhaaksi. Nyt hänen piti panna
se koetteelle.
Hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Muutamien päivien kuluttua hänestä
olisi vain tomu jäljellä. Sitten kuvat ja kohtaukset isän elämästä
ilmestyivät kulkueena hänen sieluunsa. Viimeksi hän näki hänet, kädet
vavisten, silmät kirkkaina ja kiihtynyt ilme kasvoilla auttamassa
dresdeniläistä paimenta takaisin Aarreaittansa ikkunaan — samaa iloista
porsliiniveitikkaa, joka oli saapunut kumppaneineen onnittelemaan
Johnin kuviteltuna hääpäivänä.
Tämä kuva sai kyynelet tulvimaan hänen silmistään. Ja koko
ajan dresdeniläiset paimenet soittelivat iloisesti luutuillaan
uuninreunustalla.
Mielikuvituksen lennellessä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon
tätä petoksensa seurausta. Isä oli halunnut nähdä hänen puolisonsa
ennen kuolemaansa. Nyt hän olisi kernaasti antanut vaikka koko
maailman, jos petos olisi ollut tekemättä. Hän oli nyt jo näkevinään
tuskan vanhan herran silmissä hänen sanoessaan — ja niinhän hänen
oli sanottava — ettei Jill ollut voinut lähteä mukaan. Nyt hän jo
tunsi omantuntonsa piston, kun hän seisoessaan isänsä vuoteen ääressä
Sepittäisi Jillin lähettämän viimeisen sanoman, tehdäkseen hänen
poislähtönsä helpommaksi.
Olisi ollut jokseenkin helppo asia keksiä tuhansia sanomia ja
kirjoittaa ne paperille; oli ollut yksinkertaista kirjoittaa
nuo kirjeet, joiden oletettiin lähteneen Jillin omasta kädestä.
Mutta toimiminen — naamiohuvien järjestäminen isän kuolinvuoteen
ääreen haavoitti hänen jokaista tunnesäiettään. Hän ei voisi tehdä
sitä. Jillin täytyi saada tietää kaikki, koko kertomus hänen
mielikuvituksensa hurjasta lennosta. Hän luotti Jillin hyvään sydämeen
— että saisi edes omakätisen tervehdyksen häneltä, jotakin, jonka hän
voisi toistaa isälleen ilman omantunnon pilkkaavaa tietoisuutta, että
kaikki on valhetta, teeskentelyä.
Siinä samassa hän alkoi kirjoittaa Jillille kyynelten vielä valuessa
pitkin hänen poskilleen, kertoen tälle kaiken; sulkien vielä mukaan
viimeisen saamansa kirjeen.
»Anna minulle sanottavaksi jotakin», hän rukoili, »joka on lähtöisin
Sinun sydämesi hyvyydestä eikä minun mielikuvitukseni kehnoudesta.
Niinä muutamina hetkinä, kun näit hänet, tulit varmaankin tuntemaan
hänen luonteensa hienouden; hän näytti Teille varmaan itsestään
jotakin, joka ansaitsee tämän hyväntyön Sinun puoleltasi. Älkäämme
puhuko häpeästä, jonka minä ansaitsen ajattelemattomuudellani. Minusta
on tullut kerjäläinen, tungetteleva kerjäläinen, mutta kaikessa
nöyryydessä. Kirjoita minulle yksi rivi. Ymmärrät kai, etten uskalla
tulla kohtaamaan Sinua huomenna, nyt kun tiedät kaiken. Mutta lähetä
minulle edes yksi rivi heti tämän saatuasi, minä opettelen sen sitten
ulkoa ja toistan hänelle. Ja omatuntoni on kirkkaampi, kun tiedän
Sinun tosiaankin lähettäneen ne sanat hänelle.»
Pantuaan tämän postiin John alkoi koota matkalla tarvittavia esineitä.
Hän käveli panttilaitokseen ja tarjosi sinne koko kirjavan kokoelmansa
arvoesineitä. Ylipappi kietoi ne yhteen kääröön, viittasi apulaiselleen.
Seuraavana aamuna tuli Jillin vastaus. John avasi sen ja luki ja luki
yhä uudelleen.
»Kohtaa minut perjantaiaamuna klo 12 Piazzettalla».