»Häämme ovat helmikuun kuudentenatoista päivänä. Minä olen vuokrannut
pienen talon maalta. Se maksaa neljäkymmentä puntaa vuodessa. Arvelin
viisaaksi aloittaa taloudellisesti. Pääoven edessä on pieni maalainen
kuisti, jonka Richardson-ruusut melkein peittävät. Talon edessä
on kymmenen jalan mittainen puutarha, jonka erottaa tiestä kahden
jalan korkuinen puuaita. Siinä on portti, joka on aina lukossa,
etteivät murtovarkaat pääsisi sisään. Kolme hoikkaa kastanjaa antavat
puutarhalle rehevän, taivaallisen ulkoasun. Takana on pieni nurmikko,
jolla voi leikkiä palloleikkejä: olen mitannut sen itse, se on
kolmekymmentäyhdeksän ja puoli minun pisimpiä askeleitani. Ja keskellä
on omenapuu, joka lupaa kantaa tänä vuonna hedelmiä kolmen edestä.»
Miss Morrell sulki silmänsä hiljaisesti myöntyen, kun John luki
tämän hänelle. Hän olisi mahdollisesti voinut moittia Johnia
tuhlaavaisuudesta ja kysyä ihmetellen, luulisiko tämä vielä kykenevänsä
toimittamaan hänelle jokapäiväisen maitoannoksen, pitäessään yllä
kahta taloutta. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään, kuunteli vain
kärsivällisesti Johnin kertoessa järjestelyistään.
»Minä unohdin kertoa sinulle», John sanoi ottaen Miss Morrellin
polvilleen, »että Lizzie Rowse lopettaa nimilappujen liimaamisen ja
tulee meille palvelustytöksi, kokiksi ja rouvan oikeaksi kädeksi
seitsemän shillingin ja kuuden pencen viikkopalkasta — siihen luettuna
olutrahat, joita hän ei saa juoda. Olisin maksanut enemmänkin, mutta
hän ei huolinut. Minun ei käynyt kertominen hänelle, että koko yritys
oli toistaiseksi vain paperilla. Hän saa siitä kuusi penceä enemmän
kuin lappujen liimaamisesta eikä hän sanonut huolivansa pennyäkään
päälle. Hän sanoi, että minä olen ollut aina niin ystävällinen hänelle.»
Miss Morrell kuunteli tätä ylenkatseellisesti. Mrs. Rowse ei sattunut
juuri nyt olemaan hyvässä huudossa. Hänestä ajateltiin sangen pahoja
toisessa ja kolmannessa kerroksessa — ja mikä pahempaa, ne lausuttiin
ilmi kyllin äänekkäästi, jotta Miss Morrell ja hänen toverinsa olivat
kuulleet ne.
Mrs. Rowse oli nähtävästi kaatanut hiukan vettä lattialle ensimmäisen
ja toisen kerroksen välikössä, jossa oli vesijohto koko talon yhteistä
tarvetta varten. Valutetun vesimäärän voi määritellä muutamiksi
pisaroiksi. Ensi silmäyksellä tämä tuntuu verraten turhalta, mutta
kun ottaa huomioon, että Mrs. Brown oli itse ostanut toiseen
kerrokseen johtaville rapuille korkkimaton, tehdäkseen sisäänkäynnin
hallituspalatsiinsa koristeellisemmaksi, saattaa hyvin ymmärtää, kuinka
häpeällinen rikos tämä oli.
Mrs. Rowse oli puhjennut puhumaan siitä ja ensimmäisen kerroksen
asukkaiden siivottomista tavoista yleensä niin kuuluvalla äänellä, että
koko talo oli heti selvillä asian luonteesta. Seurauksena ilmestyi
vesijohdon yläpuolelle seinään ilmoitus: — »Jos kuka kaataa vettä, on
hänen ystävällisesti luututtava se pois.»
Miss Morrelliin oli tietysti suuresti vaikuttanut Mrs. Brownin
koristelematon kieli ja voimakkaat mielipiteet. Siitä aiheutui
loukkaantuminen Johnin puheesta.
Kun John oli lopettanut esityksensä Lizzie Rowsen herttaisuudesta ja
hyvistä ominaisuuksista, Miss Morrell loikkasi tyynesti alas hänen
sylistään. Hän oli liian loukkaantunut ilmaistakseen ajatuksiaan, ja
häntä pystyssä hän käyskeli ylväästi huoneesta ulos.
Aika riensi. Tultiin vaarallisen lähelle helmikuun kuudettatoista
päivää. Mutta John otti kaiken rauhallisesti; luultavasti niin onkin
tapana tehdä, kun nämä asiat tapahtuvat vain paperilla. Hän sepitti
huolellisesti kirjeitään päivät pitkät.
»Me olimme eilen illalla teatterissa», hän sanoi eräänä aamuna Miss
Morrellille. »Otin mukaan Mrs. Rowsen, Lizzien ja Maudin. Molemmat
tytöt söivät itsepintaisesti appelsiineja, kunnes Maud sattui saamaan
suuhunsa pilaantuneen; sitten he lakkasivat. Olin iloinen siitä, sillä
vaivasin juuri aivojani, millä saisin heidät lopettamaan loukkaamatta
heitä.»
Miss Morrell katsoi tyynesti häntä silmiin.
»Sinun ei pitäisi viedä sellaisia ihmisiä teatteriin», hän sanoi.
John ei välittänyt hänen huomautuksestaan. »Se oli Jillin keksintö»,
hän vastasi.
Kuudentenatoista päivänä helmikuuta he menivät siis naimisiin. Miss
Morrell tuli juhlan kunniaksi juomaan maito-osuutensa samana aamuna.
Hän asteli sisään naputtamatta. Se oli hänen etuoikeutensa. John
istui pöydän ääressä pää käsiin haudattuna, olkapäät vavahdellen
nyyhkytyksistä, joissa ei ollut kyyneliä. Ja siinä pöydällä hänen
edessään, käärepaperit viskottuina ympäri, oli kaksi dresdeniläistä
porsliinipaimenta, soitellen iloisesti luutuillaan. Toisen kaulassa
riippui kortti, johon oli kirjoitettu: — »Johnille hänen hääpäivänään —
rakastavalta isältä.»