Luonto kammoo tyhjää tilaa, mutta se ei ole mitään sen inhon
rinnalla, jota se tuntee päättämätöntä työtä kohtaan. Ajan ikuisessa
kutomuksessa ei sallita yhtään irtonaista langanpäätä. Ja niinkin
epäjohdonmukaisessa aiheessa kuin on tarina Suloisesta Järjettömyydestä
täytyy saada aikaan jonkinlainen lopullinen pyöristys, lankoja ei voi
jättää riippumaan, jottei kuvan säännöllisyys turmeltuisi.
Kun John sanoi Jillille hyvää yötä _fondamentan_ rapuilla, kun
nenäliinan viimeinen liehaus oli sumentunut läikähtelevän veden
heijastuksiin, hän oli kääntynyt takaisin taloon siinä uskossa, että
tarina oli auttamattomasti lopussa. Viimeinen sana oli kirjoitettu.
Mitä Jilliin tuli, hän saattoi sulkea kirjan ja kiittää kohtaloa, että
se oli näyttänyt hänelle ihanteen, paljon korkeamman elämän keskitasoa.
Mutta hän ei ollut näissä laskelmissaan ottanut huomioon kahta
valkoista päätä ylhäällä ikkunassa.
Mikäli hänen silmänsä saattoi tajuta, niin kohtalo oli täyttynyt,
tyhjentänyt sakkansa viimeiseen pisaraan. Mutta vanhuksien laita oli
toinen. He eivät olleet vielä tyydytettyjä, heille oli tarina vasta
juuri alkanut. Heille se oli viimeinen sukkula, jonka viuhkominen
edestakaisin kutoisi menneisyyden nykyisyyteen ja siten täyttäisi
heidän lopullisen tarkoituksensa.
Tästä lähtien pieni valkohapsinen lady katsoi eteenpäin Johnin
avioliittoon Jillin kanssa kuin koko elämänsä toiveiden summaan.
Hän eli — hän ajatteli — hän järjesti olemassaolonsa vain sen
huomioonottaen. Hänen pettymyksensä oli liikuttava, kun hän sai Jillin
pienen kirjeen, jossa tämä kertoi lähdöstään seuraavana päivänä. Mutta
hänen uskonsa ei horjunut; hänen toiveitaan ei oltu tuhottu. Hän näki
vielä romaaninsa viimeisen leimahduksen, ennenkuin liekki alkaisi
vavahdella ja sammuisi lopulta tyystin.
Hän puhui tästä Johnille tietysti. Istuessaan eräänä päivänä puutarhaan
avautuvassa ikkunassa hän kertoi Johnille tunteistansa; ja siinä
eivät auttaneet hänen vastaväitöksensä. He rakastivat toisiaan — se
oli päivänselvää! Äiti puhui arvovaltaisesti, niinkuin naiset yleensä
puhuvat näistä asioista. Kukapa siihen paremmin kykenisikään kuin he?
»Luuletko hänen todellakin rakastavan minua, äiti?» kysyi John toivon
äkkiä viritessä liekkiin.
Äiti otti hänen kätensä ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri.
»Minkä vuoksi luulet hänen tulleen Venetsiaan?» hän kysyi. »Hän voisi
tehdä sinun puolestasi mitä hyvänsä — mennä mihin tahansa saadakseen
tavata sinua. Etkö usko sitä?»
Lauseiden valinta ei sattunut olemaan oikein onnellinen. Oli seikkoja,
joita Jill ei tekisi hänen vuokseen. Tästä hetkestä lähtien hän
sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut pakottautua kertomaan äidilleen koko
totuutta, senvuoksi oli parasta vaieta kokonaan.
»Hänen vanhempansa ovat liian rikkaita», hän sanoi tehden toivottoman
liikkeen ja nousten tuoliltaan. »Heidän suhteissaan on yhtä ja toista,
jota minä en voi kertoa sinulle. Minulla ei ole oikeutta yrittää
voittaa häntä. Siitä tulisi vain läpeensä onneton juttu.»
Tästä hetkestä lähtien hän karttoi tätä aihetta; tästä hetkestä lähtien
hän oli järkkymätön, kun vanha rouva koetti hyökätä hänen kimppuunsa
maailmantuntemuksensa aseilla.
»Minä en saa Johnia puhumaan», hän valitti eräänä iltana miehelleen.
»Hän ei tahdo virkkaa mitään koko asiasta.»
Vanha herra syleili häntä pimeässä.
»Sinä teet vain itsellesi pahaa mieltä, pikku vaimoseni», hän sanoi
unisena. »Minä heräsin kerran viime yönä, ja sinä olit vielä valveilla.
Nukuitko sinä ollenkaan?»
»Hyvin vähän», myönsi vanha rouva.
»Mutta sinä et saa surra. Anna luonnon tehdä tehtävänsä. Nuoret miehet
nousevat aina satulaan ja yrittävät taittaa peitsiä luontoa vastaan,
ja naiset taas koettavat avustaa luontoa. Se on ajan tuhlaamista,
rakkaani. Luonto on kuin tuulimylly. Se jauhaa meidät kaikki hienoksi
jauhoksi, kun tuuli puhaltaa. Ei ole hyvä käydä otteluun sen kanssa
tuulisena päivänä, eikä ole hyvä yrittää kääntää sen siipiä, kun on
tyyni. Tuuli rupeaa puhaltamaan —» hän haukotteli ja kääntyi toiselle
kyljelle — »kyllä piankin». Ja hän painui uneen taas.
Pieni valkohapsinen lady unohti surunsa tänä iltana, luottaen miehensä
filosofisiin mietelmiin. Hän kääntyi samaan suuntaan kuin miehensäkin
ja nukahti myös. Ja kun tämä sattui yöllä kääntymään, niin hänkin
kääntyi. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana tällaiset seikat
muuttuvat koneellisiksi. Elämä on helpompaa kahdenkymmenenseitsemän
vuoden kuluttua, jos vain on kestänyt siihen saakka.
Mutta ennenkuin John lähti, hänen huolensa alkoivat taas, ja
uskaltamatta puhua niistä Johnille hänen oli kannettava surunsa
hiljaisuudessa.
John vältteli itsepintaisesti kaikkia hänen heikkoja
johtamisyrityksiään, katkaisi ne äkkiä ja poikkesi toiselle polulle.
Lähtöpäivänä hän toivoi vielä Johnin puhuvan ja hän kuiskasi hellästi
häntä syleillessään: —
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, John?»
»Ei mitään, ei mitään, rakkahin», John vastasi lisäten hyväilyjään
huomatessaan katkeran pettymyksen katseen äitinsä silmissä.
Sitten hän oli mennyt. Kokonaiseen vuoteen eivät korkeaikkunainen
iso sali ja siihen pilkistävä pieni asuinhuone kaikuisi hänen
äänestään. Kokonaisen vuoden nämä kaksi vanhusta, ilta illan perästä,
katsahtaisivat hämmästyneinä ylös Claudinan tullessa juhlamenoja
suorittamaan; he huudahtaisivat aina uudelleen: — »Ette suinkaan
tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Mahdollisesti
päivien kadotessa ja vuoden lyhentyessä hämmästys kävisi hauraammaksi
ja huudahdus vähemmän pontevaksi kuin tavallisesti.
Vanha rouva huoahti peläten sitä ajatellessaan. Jollei John olisi
vielä vuodenkaan kuluttua viettänyt häitänsä Jillin kanssa? Hän meni
makuuhuoneeseensa pienen alttarin ääreen ja aloitti esirukouksen —
yhden niistä monista, jotka hän tunnontarkasti aloitti ja lopetti
ennenkuin vuosi oli vierinyt loppuun.
John palasi töihinsä Lontooseen, mutta hän jätti jälkeensä voimia
työskentelemään, joista hän ei tietänyt mitään. Vanha herra oli
aivan oikeassa. Luonto ei tarvitse välittävää kättä. Siemen oli
kylvetty vanhan valkohapsisen ladyn mieleen, ja hänessä kohtalo löysi
täyttymyksen.
Ensimmäisinä viikkoina hän vältti kiellettyä aihetta tavanmukaisissa
kirjeissään Johnille sitkeydellä, jota hän ei voinut koskaan toivoa
voivansa säilyttää; ja sen tiesi hänen miehensäkin vallan hyvin. Tämä
sitkeys ei katkennut yhdellä kertaa. Hän aloitti tekemällä viattomia
Jilliä koskevia vihjauksia; sitten lopulta, kun niihin ei tullut
vastaukseksi sanaakaan Johnin puolelta, hän antoi vallan intohimoiselle
toiveelleen, joka kulutti häntä, ja aloitti pitkän sarjan neuvovia
ja opastavia kirjeitä. Ne olivat vanhan naisen neuvoja, joka luulee
maailman olevan saman paikan, kuin mikä se oli hänen tyttönä ollessaan.
»Oletko koskaan puhunut hänelle, John?» hän kysyi eräässä kirjeessään.
»Silmilläsi kyllä, huomasin sen tuon iltapäiväteen aikana. Mutta
silmäkieli ei riitä naiselle, joka ei ole koskaan kuullut puhutun sanan
kaikua korvissaan.
»Kerro hänelle rakkaudestasi — pyydä häntä vaimoksesi, ja jos hän sanoo
ei, niin älä usko häntä. Naiselle on enemmän tai vähemmän mahdotonta
myöntyä ensimmäisellä kerralla.
»Sinä sanoit hänen vanhempiensa olevan varakkaita; että he ovat eri
asemassa kuin sinä. Tiedänhän minä, että veri on vettä sakeampaa,
mutta rakkaus voittaa ne molemmat. Ja kaiken lopuksi, he katsovat
asiaa varakkuuden näkökannalta — siis ruumiilliselta. Te katsotte sitä
sielulliselta. Suureita ei voi verrata.
»Makasin kauan valveilla viime yönä ja muistelin kaikkia niitä
vastuksia ja koettelemuksia, joita me saimme kestää, ennenkuin löysimme
oman sopukkamme maailmasta. Ja siksi minä tiedän, kuinka paljon enemmän
merkitsee rakkaus kuin nuoruus tai rikkaus, huvi tai helppous.
»Luulen hänen oppineen lyhyessä täälläoloajassaan pitämään minusta.
Niin harvoin kuin nainen näyttääkin sydämensä toiselle, niin
eräänä hetkenä — silloin kun hän tuli kanssani pesemään käsiään
marmeladikakkujen jälkeen — hän sanoi, että sinä muistutat hänen
mielestään minua. Ja naisten kesken voidaan ylipäänsä vain vertauksilla
määritellä asioita.»
»Lähetän sinulle rannerenkaan hänelle annettavaksi.»
»Se on hyvin vanha. Toisen kerran lähetän sen historian. Joka
tapauksessa se kuului kerran eräälle venetsialaiselle vallasnaiselle
Leonardo Loredanon ollessa doogina. Anna se hänelle omana lahjanasi.
Lahja, olkoonpa vaikka kuinka vähäpätöinen, merkitsee paljon naiselle.
Hän huomaa siinä tarkoituksen — juuri sen tarkoituksen, jonka minä
lähetän tämän mukana.
»Ah, rakas poikani, etkö tahdo kertoa minulle mitään? Etkö tunne,
kuinka sydämeni kaipaa kipeästi kuulla uutisia onnestasi? Tämä on
viimeinen onni, mikä enää voi tulla osakseni. Älä viivytä sitä liian
kauan.»
Tällaiset otteet pienen valkohapsisen ladyn kirjeistä pojalleen
Johnille kolmen kuukauden ajalta hänen ja Jillin ensimmäisen
kohtaamisen jälkeen voisivat täyttää monta sivua tästä kertomuksesta.
Mutta nämä muutamat rivit, jotka otin tähän Johnin suostumuksella,
riittävät näyttämään, kuinka kiinteästi hänen sydämellään oli Johnin
rakkauskertomuksen onnistuminen.
Toivoen vaiteliaisuutensa saavan hänet vähitellen unohtamaan koko jutun
ja Jillin olemassaolonkin John kierteli ja lykkäsi päivästä päivään
totuuden kertomisen. Sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, että
noiden jokaviikkoisten kirjeiden lukemiseen liittynyt tuska tuotti
myös jonkinlaista hämärää tyydytyksen tunnetta. Tämä oli taas ehkä
järjettömyyttä, mutta se piti hänen sielussaan vireillä jonkinlaista
todellisuuden tuntua. Hän odotti niitä ilmauksina elämästä, joka oli
liian ihana muuta kuin uneksittavaksi. Ja samoinkuin itämaalainen
ottaa opiuminsa ja vetäytyen luolansa himmeään varjoon luulee olevansa
taivaan ilossa, John luki äitinsä kirjeitä Fetter Lanen varrella.
Eivätkä Mrs. Rowsen käynnit, katukaupustelijoiden huudot enemmän kuin
papukaijankaan kirkuminen kadun toiselta puolen kyenneet herättämään
häntä unestaan.
Lähes kolme kuukautta, viikko viikolta hän vastaanotti noita kirjeitä,
uneksi uniaan ja kirjoittaen takaisin vanhalle valkohapsiselle ladylle
koetti lieventää sielunsa ikävöintiä.
Lopulta sitä ei voinut enää jatkaa. Voitte kääntää kellon viisareita
taaksepäin mielihyviksenne, mutta välttämätöntä ette voi torjua. Tuli
kirje, jossa äiti kertoi, ettei hän aikonut enää kirjoittaa. Siinä ei
ollut kärsimättömyyttä eikä suuttumusta, mutta tuntui aivan siltä, kuin
äiti olisi hiljaa laskenut ompeluksen syliinsä auringonlaskun jälkeen
ja sanonut hellästi, ettei hän enää erota pisteitä.
Silloin John, tuntien mitä oli menettänyt, keksi toisen petollisen
hurmauskeinon, tällä kertaa sielunhurmauksen.
Hänen vanhempansa tunsivat Jillin vain Miss Dealtrynä. He eivät
tietäneet hänen asuntoaan eivätkä olleet selvillä hänen sukulaisistaan.
He eivät voineet päästä yhteyteen hänen kanssaan millään tavoin.
Kauan aikaa hän katseli äitinsä viimeistä kirjettä, jossa tämä sanoi
lakkaavansa kirjoittamasta Jillistä.
»Hän toivoo rakkaudenkertomusta — siunattu olkoon hänen sydämensä!» hän
— sanoi miettivästi; ja kun Mrs. Morrellin kissa tuli samassa sisälle,
hän toisti sen kissan mielihyviksi. »Hän toivoo rakkauskertomusta.»
— Kissa räpytti silmiään, nuoleskeli hyväillen viiksiään karkealla
punaisella kielellään ja istuutui kuuntelemaan hetkeksi, kosk'ei toinen
kissakaan sattunut olemaan näköpiirissä.
»Ja kautta Jupiterin!» huudahti John, »hän tulee saamaan sen!»
Miss Morrell kiersi häntänsä ympärilleen ja osoitti merkillistä
tarkkaavaisuutta.
»Minä kirjoitan hänelle kertomuksen», sanoi John Miss Morrellille;
»kertomuksen suloisesta järjettömyydestä — hiukan totta ensin, ja loput
sepitetään kertomuksen kuluessa.»
Ja siinä paikassa hän istuutui kirjoittamaan vastausta.
Oli tarpeen kohdata Jill uudelleen vanhan valkohapsisen ladyn
mielenkiinnon elvyttämiseksi.
Kekseliään johdannon jälkeen, jossa hän selitti vaikenemisensa
kuluneiden kuukausien aikana, hän alkoi kuvailemalla heidän toisen
kohtauksensa Kensington Gardensissa — silloin kun Jill kulutti koko
aamupäivän kertoessaan hänelle, ettei voikaan tulla sinä päivänä.
»Epäilemättä Luoja olisi voinut tehdä paljon sopivampia paikkoja
romaanin syntymiselle kuin Kensington Gardensin», hän aloitti, »mutta
tuskinpa Hän koskaan teki.»
Ja tällä tavoin kudottiin järjettömyyden viimeinen kirjaelma.
Hän kertoi tosin äidille, että kaikki oli vielä salaista. Jillin
täytyi salata se vanhemmiltaan. Niinpä niin, sehän olikin totta! — Oli
sitäpaitsi hyväkin, että hän oli huomannut mainita sen, sillä vanha
rouva oli saattaa hänet noloon tilanteeseen. Tämä pani nimittäin hänen
kirjeeseensä myöskin kirjeen Jillille ja pyysi hänen toimittamaan sen
edelleen, kosk'ei äiti tietänyt osoitetta.
Hän irvisti Miss Morrellille sen saadessaan, ikäänkuin kysyäkseen, mitä
tämä tekisi sellaisissa olosuhteissa. Miss Morrell haukotteli. Tuo oli
niin typerää. Tähän asti hän oli osoittanut asiaan innostusta; oli
tullut joka päivä ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen saamaan
maitoannoksensa ja kuulemaan viimeiset uutiset. Mutta jos John aikoi
tehdä hänelle tuollaisia kysymyksiä, oli ikävystymisen vaara tarjona.
Tietysti tässä voi menetellä vain yhdellä tavalla. Miss Morrell saattoi
nähdä sen, ja John myöskin. Hän vastasi itse kirjeeseen — kirjoitti
naisen käsialalla, toisin sanoen, jokainen kirjain nojautui taaksepäin.
kirjoitti kaikki tärkeät asiat sitten kun kirje oli lopetettu ja
töhersi vielä täyteen päivänmäärän ja osoitteen välin; sitten hän vielä
tavoitellen äärimmäistä todenmukaisuutta kirjoitti kaksi sanaa joka
sivulla väärin.
Tällä tavoin hän sai kaksi kirjettä joka viikko ja vastasi kumpaankin
itse, pannen niihin enemmän työtä ja vaivaa kuin teoksiinsa.
Tämä oli kaikki oivallista ja yksinkertaista niin kauan kuin sitä
riitti. Mutta Miss Morrellkin, jonka silmä ei ollut erehtymätön
ainoastaan vainutessaan maidon säilytyspaikkaa, varoitti häntä
seurauksista. Eräänä aamuna John sai kirjeen pieneltä valkohapsiselta
ladyltä, jossa kysyttiin, milloin he aikoivat viettää häänsä.