Ennenkuin nämä pienet teekutsut olivat ohitse, olivat nuo molemmat
vanhukset voittaneet Jillin sydämen. He olivat kuin kaksi lasta,
uskoen elämän kaikkein juhlallisimpiin seikkoihin. Niinkuin lapset he
katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, kun jotakin tapahtui tai jotakin
sanottiin. Niinkuin lapset he nauroivat tai olivat juhlallisen totisina
syventyneet leikkiinsä. Niinkuin lapset he vain tuntuivat leikkivän
olevansa vanhoja, vanha herra päätään nyökyttelemällä ja rouva
kutistuneine vartaloineen ja kuihtuneina käsineen.
Väliin — he saattoivat katsoa toisiinsa ja hymyillä Johnin sanoessa
jotakin. Se oli muistuttanut heitä ehkä jostakin vuosien takaisesta
asiasta, josta John enemmän kuin Jillkään eivät tietäneet mitään.
Tässä he olivat taasen kuin lapset, joiden kasvoilla usein viivähtää
kaukainen muiston katse — hyvin ihmeellinen ja viisas katse — niinkuin
he näkisivät taaksepäin aikojen pimentoon, josta kohtalon käsi on
heidät tuonut.
Mutta ei se ollut ainoastaan tämä yksinkertaisuuden ihmeellinen
viehätys — vaan joka kerta kun Jill katsahti ylös, hän huomasi heidän
katseittensa olevan hellästi häneen kiintyneet. Hänestä näytti,
ikäänkuin he olisivat koettaneet äänettömästi kertoa hänelle, kuinka
paljon he pitivät hänestä.
Kun vanha herra ojensi hänelle teekupin, jonka hän tunsi Johnin
kuvauksesta, hän kääntyi hymyillen Johniin.
»Ovatko ne juuri nämä kupit?» hän kysyi hiljaa.
John nyökkäsi ja yritti myöskin hymyillä. Vanha rouva pani merkille
heidän hymyilynsä. Hänen silmänsä eivät jättäneet heitä hetkeksikään.
»Minulle on kerrottu näistä kupeista», Jill selitti toisiin kääntyen.
»Poikanne kuvaili ne minulle eräänä päivänä, kun — kun hän kertoi
teidän asuinpaikastanne.»
»Ne ovat oikeata Kiinan porsliinia», sanoi vanha herra. »Tietysti John
mainitsi teille sen.»
»Niin — ei — kuvaus ei ollut niin yksityiskohtainen — paitsi —» äkkiä
hän tunsi veren lainehtivan poskilleen. »Minä — minä tiesin, että ne
olivat korvattomia.»
Miksi hän punastui? Pieni vanha rouva oli tietenkin nähnyt tuon
äkillisen värinmuutoksen. Miksi hän oli punastunut? Jonkin muiston
vuoksi? Jonkin Johnin lausuman sanan vuoksi? Hän katsahti nopeasti
Johniin. Tämän silmät seurasivat koko ajan Jillin kasvoja.
Ah niin, he rakastivat! Ei voinut erehtyä sen suhteen. Heidän välillään
oli salaisuus; salaisuus, joka oli punannut Jillin posket ja tuonut
tarkoittavan katseen Johnin silmiin. Mikä muu salaisuus saattaisi olla
pojan ja tytön välillä kuin rakkaus?
Ennenkuin tee oli juotu, he olivat ilmaisseet sen pienelle vanhalle
rouvalle tuhansin eri tavoin. Kun vanha herra kilpaili Johnin kanssa
vieraan hyvänä pitämisessä ja pakotti hänen ottamaan tarjoamaltaan
lautaselta, silloin hän taivutti päänsä ja hymyili nähdessään miehensä
ylpeyden ja John-paran pettymyksen.
»Hän rakastaa Johnia! Hän rakastaa Johnia!» kuiskaili sydämessään »Hän
on juuri oikea vaimo Johnille!»
»Ihastuttava neitonen!» kuiskasi vanhan miehen turhamaisuus, hänen
auttaessaan varovasti lautasta takaisin pöydälle. »Juuri se vaimo,
jonka olisin itse valinnut Johnille.»
Ja Johnin valtasi lohduton ihmettely, miksi Jill oli niin ilmeisesti
hylännyt hänen tarjouksensa, jos hän kerran rakasti häntä.
Miksi hän oli kieltäytynyt? Vanha valkohapsinen lady tiesi sen. Jill
halusi miellyttää hänen isäänsä, koska rakasti Johnia. Tämä oli heidän
salaisuutensa. Mitä sillä oli tekemistä sinivalkoisten kuppien kanssa,
sitä hän ei saattanut arvata, mutta tämä oli heidän salaisuutensa — he
rakastivat.
Vain mitä suurimmalla itsehillinnällä hän saattoi kieltäytyä vetämästä
Jilliä viereensä ja kertomasta hänelle kaikkea, minkä oli nähnyt, minkä
oli arvannut ja mitä toivoi.
Äkkiä tilaisuus tarjoutui aivan etsimättä. He olivat syöneet
marmeladikakkuja, jotka Claudina osasi leikata niin ohuiksi, että ne
melkein tuntuivat tarvitsevan parsimista. Ne sulivat suussa, mutta
ne tekivät myös sormet tahmeiksi. Jill katseli surkeana käsiään, kun
teenjuonti oli päättynyt. Pitäen niitä käsivarren mitan päässä hän
teki pienen irvistyksen. Lapsena on suu parhain, nopein ja koetelluin
apukeino tällaisissa tapauksissa. Ehkä hän olisi halunnutkin tällä
kertaa olla lapsi, mutta se pysähtyi toivomukseen. Hän pyysi lupaa
saada pestä ne.
»Haluatteko tulla minun huoneeseeni», sanoi vanha pieni rouva
innokkaasti ja vei pois hänet sinne, minne John ei voinut heitä seurata.
Ah, kuinka ovela äiti olikaan saatuaan hänet yksin haltuunsa! Mitä
viekkaita pikku kohteliaisuuksia hän sanoikaan! Teidän on vaikea uskoa,
kuinka nokkela hän tosiaankin saattoi olla.
»Tässä on teidän pikku alttarinne», sanoi Jill kuivaten kätensä. Kun
hän meni sen luokse, niin vanha rouva tarttui hänen käsivarteensa.
Siitä hänen oli helppo sujahuttaa kätensä Jillin käteen. Hakiessaan
Jillistä tukea hän osasi näyttää sadoin hellin tavoin, kuinka
rakastettavana ja suloisena hän piti Jilliä.
Niin hellät, niin ilmeiset olivat nämä merkit heidän välillään, että
Jillin omaantuntoon pisti, ja hän ihmetteli syyllisyydentuntoisena,
mitä he mahtaisivatkaan ajatella hänestä, jos tietäisivät kaiken.
Heidän ei pitäisi saada tietää. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuo
kaksi vanhusta, vaikka asuen kaukana Venetsiassa, kantaisivat häntä
kohtaan sydämessään muita tunteita kuin sen mieltymyksen, jota he
olivat osoittaneet tänä iltana.
»Minä olin juuri rukoilemassa ennen teidän tuloanne», sanoi vanha rouva
kuiskaten.
Jill pusersi kuihtunutta kättä.
»Tiedättekö, mitä minä rukoilin?»
Äkillinen pelko valtasi Jillin. Hän tunsi otsansa kylmenevän.
»En», hän yritti hymyillä. »Mistä minä tietäisin?»
»Minä rukoilin Johnin puolesta.» Hän katsoi ylös Jillin kasvoihin
yksinkertaisesti. »Hän on niin kultainen poika, ettette tiedäkään.
Ajatelkaas esimerkiksi matkaa, jonka hän tekee joka vuosi meidän
luoksemme — Lontoosta saakka. Sitä ei jokainen poika tekisi. Vai
luulisitteko?»
Hän kysyi niin viattomasti, aivan kuin vaikka asiasta olisi ollutkin
epäilyksiä, niin hän ei halunnut kuulla niitä. Hänen omassa mielessään
siitä ei ollut pienintäkään epäilystä.
Mutta pieni kotialttari on vaarallinen paikka sellaiselle
keskusteluaiheelle. Jill veti häntä hellästi pois ovea kohden.
»Luuletteko kenelläkään muulla pojalla olevan sellaista äitiä?» hän
sanoi. »Miksi ette tee itsellenne sitä kysymystä?»
Vanha rouva katsahti ylös silmät välkähtäen. »Luulin teidän ehkä
ymmärtävän paremmin minun tavallani», hän vastasi. »Muuten — on helppoa
olla äiti. Teidän tarvitsee vain omistaa poika. Ei ole niin helppoa
olla poikana, koska te tarvitsette enemmän kuin äidin sitä varten.»
Jill katsoi häneen hellästi ja kumartui sitten suutelemaan hänen
poskeaan.
»Minä luulen Johnin olevan hyvin teidänlaisenne», hän kuiskasi. Hän ei
voinut pidättää sitä. Ja tämä olikin kaikki mitä pieni valkohapsinen
lady oli odottanut. Pää voitonriemuisesti pystyssä hän tuli Jillin
kanssa takaisin toisten luo.
Kohta senjälkeen Jill selitti, että hänen täytyi lähteä — ystävät
olivat jo varmaan odottaneet häntä.
»Mutta milloin —» alkoivat vanhukset puhua samassa henkäyksessä, ja
pysähtyivät sitten kumpikin.
»Sano sinä, rakkaani», vanha herra virkkoi. »Minä voin odottaa.»
Oi ei, hän ei tahtonut kuullakaan siitä. Vanhan herran oli puhuttava
ensin. Tämä pudisti päätään ja kumarsi. John tavoitti Jillin katseen,
ja he koettivat olla nauramatta.
»Milloin sitten» — molemmat alkoivat taas yht'aikaa, mutta nyt he
päättivät lauseensa, — »milloin saamme nähdä teidät taas?»
Meillä on usein samat ajatukset, kun tunnemme toisemme oikein hyvin.
Oli herttaista nähdä näiden kahden vanhuksen seisahtuvan tielle
antaakseen toisen kulkea ohitse, aivan kuin he olisivat olleet menossa
eri suuntiin, huomatakseen sitten, että he lausuivatkin vain toistensa
ajatuksia.
Kaikki nauroivat, mutta nauru kuoleutui pois, kun Jill ilmoitti, että
hän matkustaisi ylihuomenna Milanon kautta Englantiin.
»Ettekö viivy muuta kuin kolme päivää?» huudahti pieni vanha rouva ja
katsoi Johniin. Mutta John oli saanut kuulla sen jo, hänen kasvoillaan
ei näkynyt hämmästystä. Hän huokasi syvään ja katsahti ikkunasta ulos
vanhaan italialaiseen puutarhaan, siinä kaikki.
He pyysivät Jilliä tulemaan huomenna lunchille — teelle, jos häntä
haluttaisi — jäämään tänne koko päiväksi. John katsoi häneen hartaasti
odottaen hänen vastaustaan.
»Mutta minä en voi jättää ystäviäni koko päiväksi», Jill sanoi
epäröiden. »Minä tulen lunchille; koetanpa jäädä teellekin — mutta
enempää en luvata.»
Sitten John saattoi hänet alas gondolin luo. Holvikäytävässä, ennenkuin
he tulivat _fondamentalle_, hän otti Jillin käsivarren ja puristi hänet
lähelle itseään.
»Oletko varma siitä, että se on liian myöhäistä?» hän virkkoi käheästi.
»Oletko varma, ettei voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi — eikö ole
enää mitään mahdollisuuksia?»
Jill kietoutui häneen levollisesti. Pimeydessä hänen silmänsä
näyttivät tutkimattoman syviltä; ne tuntuivat etsivän kaukaisimpiakin
mahdollisuuksia näköpiirin rajoilta, mutta eivät nähneet muuta kuin
polun, jota niin monet naiset ennen häntä olivat saaneet kulkea.
»Liian myöhäistä», hän kuiskaili. »Ah, minun ei olisi pitänyt tulla!
Minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä sinun ihmeellisiä vanhempiasi! Nyt
minä vasta tiedän, mitä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki tarkoitti.
Sinä elävöitit sen jo melkein minulle Fetter Lanella, mutta nyt minä
tunnen sen. Ah, en ihmettele, että sinä rakastat heitä! En ihmettele,
että sinä palaat tänne joka vuosi — vuosi vuodelta heitä katsomaan! Jos
minun isäni ja äitini olisivat tällaisia, kuinka toisenlaista kaikki
silloin olisikaan.»
»Eikö sinulla ole rohkeutta jättää kaikkea ja murtautua vapaaksi?»
kysyi John rauhallisesti —, »ottaaksesi minun vanhempani omiksi
vanhemmiksesi? Jollen minä voisi pitää sinua Lontoossa, niin sinä
asuisit täällä heidän luonaan, ja minä tekisin täällä niin suuren osan
työstäni kuin mahdollista.»
Jill katsoi kiinteästi hänen silmiinsä.
»Luulisitko meidän tulevan siten onnellisiksi?» hän kysyi. »Olisitko
sinä onnellinen, jos sinun pitäisi hylätä heidät, voidaksesi mennä
minun kanssani naimisiin? Eivätkö heidän kasvonsa ahdistaisi sinua
täydellisimpinäkin onnen hetkinä? Eivätkö heidän silmänsä seuraisi
sinua kaikissa töissäsi? Eivätkö nuo kuihtuneet kädet aina tavoittelisi
sinun sydäntäsi? Ja jos sinun vielä pitäisi ajatella, että he olisivat
köyhiä — —»
»Mutta he ovat köyhiä», sanoi John. Hän muisti Aarreaitan; liikuttavan
olennon sen pimennossa, joka ei tahtonut myydä tavaroitaan, koska
rakasti niitä liian paljon.
»Voisitko jättää heidät köyhyyteen sitten?» Jill kysyi.
»Siis kaikki on myöhäistä?» John toisti.
»Minä olen antanut sanani», vastasi Jill.
John nosti hänen kätensä uljaasti huulilleen ja suuteli sitä.
»Sitten sinä et saa tulla huomenna», hän sanoi rauhallisesti.
»Enkö saisi nähdä heitä enää?»
»Et. Lähetä jokin anteeksipyyntö. Kirjoita äidilleni; Sano hänelle,
että ystäväsi ovat päättäneet pysähtyä päiväksi Bolognaan Milanon
matkalla ja että teidän on heti lähdettävä. Hän rakastaa jo sinua —
ja hän luottaa jo liian paljon sinuun. Kestää aikoja, ennenkuin minä
saan ajetuksi hänen päästään pois ajatuksen, että sinusta tulee minun
puolisoni. Enkä minä mielelläni kertoisi hänelle, että sinä menet
naimisiin jonkun muun kanssa. Sitä hän ei ymmärtäisi. Hän kuuluu
vanhaan kouluun, jolloin kiharat ja päähineet ja kainosteleva pieni
musta kenkä ja valkoiset sukat vaikuttivat ihmeellisellä tavalla
käytökseen. Hän ei voisi ehkä ymmärtää, miksi sinä haluat tulla
heitä tapaamaan näissä olosuhteissa. Hän voisi tuskin uskoa, että
sinä välität minusta, ja vaikka uskoisikin, niin ajattelisi, ettei
meidän sovi tavata toisiamme ehkä kaiken jälkeen. Ei, sinun ei pidä
tulla tervehtimään heitä enää huomenna. Totuuden kuuleminen tulee
kyllä melkein murtamaan hänen sydämensä kerran, mutta melkein ei ole
kokonaan.»
»Enkö saa sitten nähdä heitä enää koskaan?» Jill kysyi tukahdutetusti.
Hän pudisti päätään.
»Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinä näet ketään meistä.»
Jill pani kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän painautui Johnia
vasten ja katsoi häntä aivan läheltä kasvoihin, aivankuin painaakseen
hänen kuvansa sieluunsa ikiajoiksi. John sulki silmänsä. Hän ei
uskaltanut suudella tyttöä. Kun huulet yhtyvät, niin vuolaat virrat,
joita ei voi vaimentaa, murtavat patonsa. John sulki silmänsä ja
taivutti päänsä taaksepäin, vaikka Jillin tukan kosketus ja hänen
lämmin hengityksensä pyrkivät horjuttamaan hänen päättäväisyyttään.
»Kuinka minä voisin taipua siihen?» kuiski Jill. »Minusta tuntuu, kuin
minun olisi nyt jäätävä; ikäänkuin en koskaan tahtoisi mennä takaisin
kotiin».
John ei virkkanut mitään. Hänen äänensä sävykin olisi voinut vaikuttaa
pakottavasti Jilliin. Hitaasti tämä antoi sormiensa hellittyä ja yhtä
hitaasti vetäytyi erilleen Johnista. Tämä oli viimeinen silmänräpäys,
jolloin hän olisi voinut voittaa Jillin. Sillä Jill oli hänen, niin
totta kuin veri kuohui hänen suonissansa, niin totta kuin Jillin
suonet sykkivät villisti hänen suoniensa tahtiin. Mutta rakkaudessa —
sodassa saattaa olla toisin — ei näitä asioita voida ottaa siten. Jokin
epämääräinen, mystillinen hyvyyden käsky ei salli sitä.
»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi John hellästi. »Me emme voi seisoa
täällä.»
Hän johti Jillin ovelle. Kun se aukeni ja valo tulvi sisään, silloin
hän tunsi, että kaikki oli lopussa.
Jill astui odottavaan gondoliin, ja gondolieri lykkäsi sen irti
rapuista. John seisoi liikkumattomana fondamentalla, kunnes se katosi
näkyvistä. Väliin Jill katsoi taakseen ja vilkutti nenäliinallaan. John
vastasi siihen taivuttamalla päätään.
Mutta kumpikaan heistä ei huomannut kahta valkoista päätä, jotka olivat
vieri vieressä ylhäällä ikkunassa kuiskaillen toisilleen onnellisina,
tietämättä mitään kurjuudesta, jota pieni valkoinen nenäliina ilmaisi.
»Näethän, kuinka kauan he viipyivät rapuissa», vanha rouva kuiskutteli.
»Ooh — enpä tiedä voiko siitä mitään päätellä. Nuo raput ovat sangen
pimeät ja vaivalloiset, kun ei vaan ole tottunut niihin».
Pieni valkohapsinen lady otti hänen käsivartensa ja katsoi hänen
kasvoihinsa. Hänen ruskeat silmänsä säikkyivät.
»Ne ovat hyvin pimeät — melkein yhtä pimeät kuin siinä talossa, missä
minä asuin, kun me ensiksi tapasimme toisemme.»