Usko ignatiaan todistaa suurta taipumusta romantillisuuteen.
Pienen valkohapsisen ladyn sielu kuului aikaan, jolloin rakkaus oli
koettelemus, jota ei voinut parantaa muulla kuin loihtukeinoilla ja
taikajuomilla. Hän nimitti menettelyään homeopaattiseksi. Sitten hän
koetti kaikessa hiljaisuudessa uskotella seuranneensa urhoollisesti
aikansa tasolla, ettei keskiajan taikauskolla ollut mitään tekemistä
tämän kanssa.
Hyvä niin; mutta ei löydy tieteellistä nimeä pahoille enteille
harakoiden lennellessä; ette voi piiloutua kauniiden sanojen taakse,
jos tunnustatte mustan kissan tuovan onnea; ette kulje urhoollisesti
ajan mukana, jos heitätte suolaa vasemman olkapäänne yli. Silloin
ette astele uuden sukupolven mukana. Ja kaikki nämä olivat olennaisia
seikkoja pienen valkohapsisen ladyn elämässä. Harakat eivät tosin
lennelleet vanhassa italialaisessa puutarhassa Palazzo Capellon takana
häiritsemässä hänen mielenrauhaansa hirveillä ennustuksillaan. Mutta
keinot vanhan naisen taikauskon vireilläpitämiseksi eivät rajoitu
harakan lentoon. Välineitä on lukemattomia.
Juuri päivää ennen Johnin ilmoitusta Pyhän Josefin neidon tulosta
hän oli nähnyt uuden kuun, hoikan hopeisen sirpin, oikean olkapäänsä
ylitse. Se on oikein hyvä enne. Hän oli tullut kotiin onnellisempana
jo sen vuoksi. Sen merkitystä hän tosin ei silloin vielä kyennyt
ratkaisemaan. Kohtalo ei ole näissä asioissa, enemmän kuin muissakaan,
aina niin avomielinen kuin pitäisi. Mutta samassa kuin John oli
kertonut uutisensa, hänelle muistui kuunsirppi mieleen. Tätä se siis
oli ennustanut —. Pyhän Josefin neidon tuloa.
Heti päivällisen päätyttyä John lähti Piazzalle, sovitulle
kohtauspaikalle jättäen äidin ja Claudinan tekemään valmistuksia
vieraan vastaanottamiseksi. Kuinka nopeasti vanhan valkohapsisen ladyn
sydän silloin tykytti, on vaikea sanoa. Hän oli yhtä kiihtynyt kuin
Claudinan pakatessa aarteita iltaisin yöpaitoihin. Hänen pienet ruskeat
silmänsä säteilivät, sillä naimiskauppa merkitsee vanhoille ihmisille
yhtä paljon kuin lapsillekin. Sen valmistukset ovat kuin puuskatuuli,
joka saattaa mielikuvituksen tapahtuman pyörteeseen. Ja tällä, mihin
hän nyt oli valmistumassa, oli aivan selvästi romaanin väritys.
Väliin ehkä pieni mustasukkaisuuden aalto toi lämpimän veren hänen
poskilleen. Entä jollei Pyhän Josefin neito vastaisikaan hänen
odotuksiaan? Jollei hän täyttäisikään niitä toiveita ja vaatimuksia,
jotka hän oli mielessään asettanut sille naiselle, jonka piti tuleman
hänen poikansa vaimoksi? Kuinka hän voisi sanoa sen Johnille, varoittaa
häntä ajattelemattomasta askelesta? Kuinka hän voisi todistaa Johnille,
että tuo nainen ei ansaitsisi hänen rakkauttaan? Siitä tulisi vaikea
tehtävä; mutta hänen huulensa ohentuivat sitä ajatellessa. Hän ei
koettaisikaan päästä niin vakavasta velvollisuudesta.
Mutta hän viskasi nämä epäluulot ja arvelut menemään. Hänen
oikeudentuntonsa käski tuomitsemaan vasta näkemisen perusteella, ja
niinpä hän sitten, lähetettyään Claudinan ostamaan muutamia leivoksia
Lavenalle, pujahti makuuhuoneeseensa ja polvistui pienen kotialttarinsa
eteen.
Täältä hänen miehensä löysi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin. Hänen
tapoihinsa ei kuulunut rukoileminen tähän aikaan vuorokaudesta muuta
kuin erikoistapauksissa, ja vanha herra jäi odottamaan hiljaisuudessa
katsellen valkoista päätä, joka oli hautautunut liikuttavan hentoihin
käsiin, ja tarkaten, kuinka kuvan edessä palavan pienen värillisen
lampun arastelevat säteet hopeoittivat harmaat hiukset.
Kun vanha rouva viimeinkin oli lopettanut rukouksensa ja huomasi
miehensä, hiipi hymyily hänen silmiinsä. Hän viittasi äänettömästi
miestään tulemaan lähemmäksi. Kun tämä oli tullut hänen sivulleen, hän
veti tämän hellästi myös polvilleen.
»Mitä nyt?» kuiskasi vanha herra.
»Minä rukoilin Johnin puolesta», äiti kuiskasi takaisin, sillä
kun polvistutaan alttarin ääressä, olkoon se sitten tehty vaikka
vanhasta laatikosta, niinkuin tämäkin, niin ollaan kappelissa tai
tuomiokirkossa; ollaan Jumalan itsensä jalkojen juuressa, ja silloin
täytyy puhua hiljaa.
»Minkävuoksi hänen puolestaan?» kysyi vanha herra taas.
Äiti lähensi huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi.
»Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee teelle tänä iltapäivänä.»
Ja sitten, vilkaistuaan olkapäänsä yli, oliko ovi suljettu — sillä
vanhat herrasmiehet ovat arkatuntoisia tällaisissa asioissa — tämän
käsivarsi soljahti hänen kaulaansa, ja molemmat vanhat päät painuivat
toisiinsa. Itse asiassa he rukoilivat oman elämänsä puolesta. Jokainen
oikea rukous tulee todellisuudessa koko maailman hyväksi.
Mitä he rukoilivat, kuinka he rukoilivat, mitä hentoja pieniä ajatuksia
muovautuikaan heidän sieluissaan, sitä on mahdoton sanoa. Tosiasia
on, että nainen tulee Jumalansa luokse uskonsa yksinkertaisimmassa
pukimessa, mutta mies kantaa vielä ylpeyttään olkapäällään.
Sitten he nousivat ja menivät toiseen huoneeseen. Kaikki oli valmista.
Sinivalkoiset kupit hymyilivät lautasillaan; kuparinen teekeittiö
aloitteli juuri houkuttelevaa lauluaan spriiliekin yläpuolella.
»Pidätkö minun päähineestäni?» kysyi pieni valkohapsinen lady, ja vanha
herra vastasi, katsellen, oliko etumuksensa liian rypistynyt, että
se oli herttaisin päähine, mitä hän oli koskaan nähnyt. »John raukka
tulee varmasti ujostelemaan», rouva jatkoi istuutuen ja pannen kädet
helmaansa, näyttääkseen muka huolettomalta.
»John — ujostelemaan!»
Vanha herra nauroi moiselle ajatukselle ja suuteli hänen ryppyistä
poskeaan salatakseen kiihtymyksensä. Johnko ujosteleisi? Hän muisti
omaa kuherteluaikaansa. Hän ei ollut koskaan ollut ujo. Tämä oli
melkein kuin syytös häntä itseään kohtaan. Ja mitä muuten hänen
vaimonsa kaltainen ylväs nainen tekisi ujon miehen ihastuksella? John
— ujo! Hän suoristi liivinsä toiseen kertaan, sillä vieraan tuloaika
lähestyi. Teekeittiö uhkasi kiehua yli, ja hän alkoi tuntea itsensä
hermostuneeksi.
»Sanoiko John, milloin he aikovat mennä naimisiin?» hän kysyi äkkiä.
»Herran tähden, siitä sinä et saa puhua hänelle mitään!» huudahti
vanha rouva nopeasti. »Hän sanoi minulle, että he ovat vain ystäviä
— ainoastaan ystäviä. Mutta minäkö en muka arvaisi! Minkä vuoksi hän
tuli Venetsiaan? Hänen täytyi tietää Johnin olevan täällä. John ei
vain tahdo kertoa siitä mitään. Meidän täytyy kohdella tuota neitiä
vain hänen ystävänään. Mutta —» Hän pudisti päätään ymmärtäväisesti,
huolimatta päättää lausettaan.
Tietysti hän arvasi kaiken — heidän tapaamisensa kappelissa — heidän
kohtauksensa Kensington Gardensissa! Nuori mies ja nuori nainen eivät
kohtaa tällä tavoin, jollei siihen ole jotakin painavaa perustetta.
Muuten — tuo viimeinen kynttilä! Mikä nainen voisi olla rakastumatta
mieheen, joka osoittaa sellaista ajatustavan hienoutta, vaikk'ei
ottaisikaan huomioon tosiasiaa, että tuo mies on hänen poikansa? Nainen
tietää eräitä asioita tässä maailmassa niin varmasti, ettei häntä
vastaan maksa väitelläkään. Ensiksi, hän on päättänyt olla oikeassa ja
toiseksi, vaikka voisikin todistaa hänen olevan väärässä, niin se vain
vahvistaisi häntä mielipiteessään.
Vanha rouva tiesi vallan hyvin mitä puhui. Nämä kaksi olivat niin
lopullisesti rakastuneet toisiinsa kuin he yleensä saattoivat
olla. Heidän tapaamisensa täällä Venetsiassa, sitten kun John oli
vakuuttanut, etteivät he näkisi toisiaan koskaan enää, oli ainoa
todiste, mitä hän tarvitsi.
Viimeinkin kello soi äänekkäästi. Sen kilinä kaikui peloittavasti
seinämästä toiseen heidän sydänkammioissaan. Vanha rouva korjasi
päähinettään kahdennenkymmenennen kerran; kahdennenkymmenennen kerran
vanha herra vetäisi suoraksi liivinsä, sitten hän hiipi ovelle ja
katosi suureen saliin.
»Claudina menee juuri!» hän kuiskasi taakseen. »Hän avaa oven. Se on
John!»
Hän tuli nopeasti takaisin tuolilleen, ja kun nuoret astuivat sisään,
niin molemmat vanhukset istuivat toisiaan vastapäätä rauhallisina,
järkkymättöminä, ikäänkuin maailmassa ei pystyisi tapahtumaan enää
mitään. Harvoin on neljä sydäntä sykkinyt niin vilkkaasti tällaisissa
rauhallisissa kehyksissä.
»Tässä on Miss Dealtry», sanoi John, samalla äänellä, millä hän käski
ajurin ajamaan oopperaan.
Vanha herra oli noussut tuoliltaan ja astui esiin sellaisella
kohteliaisuudella, että se saa naisen tuntemaan itsensä
kuningattareksi, vaikka sattuisikin olemaan vain pesijätär, — otti
Jillin käden, kumarsi syvään puristaen sitä varovasti ja johdatti hänet
sisemmälle huoneeseen, kumartaen sitten taas uudelleen juhlallisesti.
»Vaimoni», hän sanoi, tavoittaen tarkalleen Johnin äänensävyn.
Pieni valkohapsinen lady tarjosi molemmat kätensä, ja kun Jill näki
kärsineet, hennot sormet, hänen sydämensä värähti säälistä. Mutta
ennenkuin hänen säpsähdystään huomattiin, hän oli kumartunut ja
suudellut noita ryppyisiä kasvoja — ja siitä hetkestä he rakastivat
toisiaan.
Naisten kesken tällaiset asiat käyvät välittömästi. Nainen saattaa
olla suutelevinaan toista naista; hän saattaa työntää poskensa esille,
mutista liikutettuja sanoja ja suudella ilmaa huulillaan. Eikä
kumpaakaan petetä sillä tavoin. Katsojat tietävät yhtä hyvin, että nuo
kaksi vihaavat toisiaan, ja esiintyjät ovat siitä itsekin selvillä.
Mutta kun kahden naisen huulet yhtyvät, silloin heidän sydämensäkin
koskettavat toisiaan.
Tämä suudelma oli sinetti heidän liitolleen. Molemmat rakastivat
Johnia, ja tällä suudelmalla he kertoivat sen toisilleen. Äiti ei
halunnut enempiä todisteita. Silloin kaikki mustasukkaiset tunteet
haihtuivat. Tällä suudelmalla hän toi äidin uhrin, viimeisen, mitä
luonnon lakkaamaton vaatimus asettaa hänen sukupuolensa kannettavaksi.
Hän jätti rakkautensa poikaansa toisen naisen haltuun. Ja kun Jill
nosti taas päänsä, oli vanhan rouvan sydän rauhoittunut, rauhoittunut
taas hiljaiseen rauhalliseen tahtiinsa, ehkä hiukan hiljaisempaan kuin
ennen. Hänen elämänsä oli päättynyt. Jäljellä oli vain odotus, ja
hänen vielä kirkkaat silmänsä etsivät Johnin silmiä — mutta ne olivat
suunnatut kiinteästi Jilliin.