Hämmästyksissään John ojensi kätensä ja kosketti häntä varmistuakseen
siitä, ettei tämä ollut näköhäiriö. Jillin käsi vastasi tarttuen hänen
sormeensa ja antaen sen sitten pudota.
»Oletko pahoillasi?» hän kuiskasi.
John katsoi Pyhän Antonion kuvaan, sitten takaisin häneen; ympäri
kirkkoa ja sitten taas takaisin häneen.
»Mistä sinä tulet?»
»Kotoa — Lontoosta.»
»Milloin?»
»Eilisiltana.»
»Yksin?»
»En, en! Herra ja rouva Crossthwaiten kanssa.»
»Mutta mitä sitten on tapahtunut?»
»Miksi niin? — Ei mitään ole tapahtunut — ja —» Jillin ääni painui
alapuolelle kuiskauksen — »ja kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.»
»Sinä aiot mennä naimisiin?»
Se ei soinut hänestä vähemmän hirveältä siksi että hän tiesi sen.
»Niin.»
»Miksi sitten tulit tänne?»
»Mr. ja Mrs. Crossthwaite olivat lähdössä tänne. He pyysivät minua
mukaansa. Tämä oli minun ainoa mahdollisuuteni päästä näkemään — meidän
kaupunkimme — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki — minun täytyi tulla.»
Vielä John tuijotti häneen kuin näköhäiriöön. Ei ole aina helppo uskoa
omia silmiään, sillä on tapauksia, jolloin halu näkemiseen lisää
näkemysvoimaa. Hän ojensi taas kätensä.
»Minun on vaikea uskoa sitä», hän sanoi. »Kerroin tässä juuri, minuutti
sitten Pyhälle Antoniolle kaiken, mitä olin kadottanut. Sinut — parhaan
seikan elämässäni — ihanteeni — ja siksi myöskin huumorintajuni.»
Jill meni hämmästyneen näköiseksi. Hän oli kyllä rukoillut Pyhältä
Antoniolta hyvinkin omituisia asioita — sellaisia, joille vain nainen
voi panna arvoa. Mutta rukoilla kadotettua huumorintajua! Hän kosketti
Johnin tarjoamaa kättä.
»Sinä olet hullunkurinen», hän sanoi hiljaa — »sinä olet kujeilija.
Luuletko löytäväsi takaisin huumorintajusi?»
»Löysin jo», sanoi John.
»Jo?»
»Niin — nyt jo.» Toinen silmä vilkutti Pyhälle Antoniolle.
Sitten hän kertoi katukaupustelijasta ja harvinaisesta rahasta —
pennystä — ja kahden minuutin kuluttua he nauroivat kumpikin päät
käsiin piilotettuina.
Kirkossa nauraminen ei oikeastaan ole sopivaa. Ainoa, mihin voitte
ryhtyä on, että piilotatte kasvonne ja etsitte nopeasti käsille
hautajaistoimituksen rukouskirjastanne ja luette sitä — jos nimittäin
ymmärrätte latinaa. Muussa tapauksessa kelpaa avioliittoon vihkiminen
yhtä hyvin.
Mutta kun tämä tapahtuu Pyhän Antonion kuvan edessä, jolta olette juuri
rukoillut kadotettua naurunlahjaa — no niin, luulen hänen antavan sen
anteeksi. Sehän on lopultakin vain kohteliaisuus hänen kyvylleen.
Pyhimyksen täytyy osata suhtautua inhimillisyyteen ja sietää pikku
heikkouksiakin silloin tällöin.
Vihdoin viimein, kun Jill oli vastannut kaikkiin Johnin kysymyksiin ja
päinvastoin, he nousivat ylös vitkastellen.
»Minun täytyy mennä takaisin heidän luokseen», sanoi Jill katuvasti.
»Mutta tapaanhan minä kai sinua vielä?'
»Ah, kyllä.»
»Saako Mrs. Crossthwaite tietää, että sinä olet tavannut minut?»
»Kyllä. Mutta hänen miehensä ei saa. Hän ei ymmärtäisi.»
John hymyili.
»Miehet eivät koskaan ymmärrä. Heillä on liian ahdas käsitys siitä,
mikä on muille ihmisille sopivaa. Milloin saan tavata sinua?»
»Tänä iltana.»
»Missä?»
»Jossakin — —» Jill keskeytti.
»Sinä aioit sanoa jotakin», sanoi John nopeasti, »— mitä se oli?»
Jill katsoi poispäin. Tämän maailman säännöttömyyksien joukossa
on sellainenkin seikka kuin velvollisuus itseään kohtaan. Sitä
ei ole uskallettu panna katekismukseen, sillä kielen riittämätön
sanavarasto antaisi helposti aihetta väärään tulkitsemiseen. — Mutta
Jill oli ajatellut tätä velvollisuutta tuhansia kertoja. Sen lauseet
muovautuivat valmiiksi hänen mielessään; se rakentui aivan itsestään
suurella helppoudella; sanat sujuivat iloisesti.
Hän oli kysynyt itseltään, täytyikö hänen uhrata oma onnellisuutensa
niiden ihmisten hyvinvoinnille, jotka olivat saattaneet hänet
maailmaan? Kuinka he voivat vaatia häneltä mitään, kun eivät olleet
koskaan kysyneetkään, haluaisiko hän ylipäänsä olla olemassa?
Tämä oli helposti sanottu, ja sen oikeudenmukaisuus on ilmeinen. Ja
jollei hän olisi voittanut mitään itselleen tässä asiassa, niin se
olisi ollut helppo täyttää. Mutta tietoisuus siitä, että hän täyttäisi
oman sydämensä palavan toiveen toisten hyvinvoinnin kustannuksella,
täytti hänet pelolla, että hän oli keksinyt tämän velvollisuuden vain
omaksi tyydytyksekseen, omantuntonsa nukutusaineeksi.
Naisten kasvatus on niin tarkoin ajanut itsekkyyden heidän
luonteestaan, ettei naisella, joka huolehtii vain itsestään, ole
suurtakaan sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa.
Jillillä oli veressään tämä itsekkyyden puute, tämä ehdoton
jättäytyminen kohtalon haltuun. Vaikka häntä haluttikin taistella,
ei hän kuitenkaan voinut panna omia toivomuksiaan vanhempiensa
toivomuksien edelle; hän ei saattanut nähdä onnensa perusehtoa voitossa
joka murskaisi Ronald-veikon mahdollisuudet.
Ja niinpä hän oli antanut suostumuksensa avioliittoon miehen kanssa,
jota hän olisi pitänyt kyllä arvossa ystävänä, jota hän kunnioitti
kaikin tavoin, mutta jolla — no niin, koska lyhytsanaisuus on hyve —
jolla oli samoin kuin Pyhällä Josef-parallakin ruskea parta.
Tämä kaikki oli kiertänyt Johnin kysymystä seuranneen hiljaisuuden
aikana tuhannennen kerran Jillin ajatuksissa, saaden hänet taas
epäämättömästi toteamaan velvollisuutensa muita kohtaan. Niinpä hän
pudisti päätään.
»Mutta sinä aioit sanoa jotakin», ahdisti John.
»Minä arvelin kysyä sinulta», hän sanoi, »etkö ottaisi minua mukaasi
vanhempiesi luo». Hän arveli hetken — »minä — minä haluaisin juoda
teetä heidän luonaan pienistä sinivalkoisista korvattomista kupeista.
Tahtoisin mennä pienen valkohapsisen ladyn kanssa yhdessä ostamaan
pitsiä holvikäytävän kaupoista.»
John rutisti hänen kättään, niin että kipenöitsi.
»Sinä et ole unohtanut! Sinun on tultava tänään iltapäivällä.»
Ja Jill lähti hymyillen, Johnin jäädessä seisomaan Pyhän Antonion
vaikenevan kuvan eteen. Hän polvistui uudelleen alas, ja kiitollisuus
täytti hänen sydämensä. Kun Jill katsoi taakseen, oli John haudannut
päänsä käsiinsä.
Pieni valkohapsinen lady odotti jo päivällispöydän ääressä hänen
palatessaan. Isä oli syönyt ja lähtenyt taas jättäen äidin yksin
pitämään Johnille seuran. Hän istui kärsivällisesti pöydän päässä, ja
hänen sivullaan oli tyhjällä lautasella pieni pullo täynnä valkoisia
pillereitä, jotka hän peitti nopeasti kädellään Johnin tullessa.
Mutta vanhat ihmiset kadottavat kokonaan kyvyn pettää tai piilottaa
jotakin, vaikka ovatkin viisaita sukkelalla, lapsellisella tavallaan.
He palaavat lapsuuteen luullessaan, että jokin esine on piilossa, kun
se on poissa näkyvistä. Niin ei ole ollenkaan asian laita. On hetkiä,
jolloin piilottaminen on liian myöhäistä, jolloin uteliaisuus tuo
piilotetun esineen kahta vilkkaammin esille.
Miten olikaan, Johnin silmät liikkuivat nopeammin kuin hänen kätensä.
Äiti teki aran yrityksen salata myöskin hämmennystään, kysyen missä
John oli ollut. Mutta se ei käynyt päinsä. John ei voinut antaa tämän
pikku petoksen luiskahtaa ohi. Vastaamatta äidin kysymykseen ja
asettumatta paikalleen pöydän ääreen hän tuli pöydän päähän ja laski
kätensä äidin kaulan ympärille.
»Mitä sinä piilotit, rakas?» hän kysyi.
Niinkuin lapsi, joka on tavattu luvattomilta näpistelyretkiltä, äiti
veti kiltisti kätensä pois. Siinä seisoi viaton pieni pullo kaikessa
alastomuudessaan. John katsoi siihen kysyvästi — sitten äitiinsä.
»Täytyykö sinun nauttia noita, rakkaani?» hän kysyi. »Etkö voi hyvin?»
»Kyllä, minä voin mainiosti», sanoi äiti leikitellen hermostuneesti
pienen pullon korkilla. Tämä oli arka asia. Hän toivoi melkein, ettei
olisi koskaan sekaantunut siihen. Mutta luja usko antaa todellista
rohkeutta, ja hän uskoi koko yksinkertaisen sydämensä hehkulla
omaksumaansa taikauskoon, niin että tuo heikko toive katosi hetkessä
kuin kupla.
»No, mitä on pullossa?» tiukkasi John.
»Ignatiaa.»
Ääni kuului vielä raukeana kuiskauksena. Rohkeus ei ollut palannut
vielä täydellisesti. Lujassa uskossaankin vanhat ihmiset pelkäävät,
että heitä voitaisiin pitää hiukan hulluina. Uusi sukupolvi peloittaa
heitä aina; se tietää niin paljon enemmän kuin he.
»Ignatiaa?» John toisti.
»Niin — minä — minä toivoisin, että sinä ottaisit sitä.»
Hän alkoi avata pullon korkkia.
»Minä? Minkä vuoksi? Minähän voin hyvin. En ole ollenkaan sairas.»
»Ei — mutta —» Hän keskeytti.
»Mutta mitä?»
»Se tekisi sinulle hyvää. Koetapas, minun mielikseni.» Hän painoi
valkoisen päänsä Johnin takkia vasten. »Mutta rakkaani, mitä varten?»
»Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan ignatiasta?»
John pudisti päätään.
»Se on eräs kasvi. Se on homeopaattista lääkettä. Sillä parannetaan
kaikkea mahdollista. Ihmiset nauttivat sitä, kun hermot ovat huonot,
tai unettomuutta vastaan. Se auttaa myöskin — rakkaussuruja vastaan.»
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti, peläten Johnin nauravan; mutta
nauru oli mahdoton, kun John katsoi alas ja näki hänen silmistään
paistavan toivon. Hän pakotti naurun takaisin, vaikka sieraimensa
värisivätkin.
»Ja haluatko sinä parantaa minut rakkaudestani?» hän kysyi
vakavoitunein kasvoin.
»Ehkäpä sinä olisit onnellisempi, jos pääsisit siitä, rakkaani.»
»Ja sinä suosittelet ignatiaa?»
»Minä olen nähnyt sen tekevän ihmeitä», hän puolustautui. »Claudina
raukka oli hirveästi rakastunut erääseen arvottomaan lurjukseen
— Tinaan, gondolieriin — tietysti sinä muistat hänet. Hän asui
Giudeccassa.»
John nyökkäsi hymyillen.
»No hyvä, Claudiaa itki minulle eräänä päivänä sydämensä tyhjiin. Hän
selitti rakastavansa koko Venetsian kurjinta miestä.»
»Unohtakaa hänet, Claudina», neuvoin minä. »Mutta hän vakuutti sen
olevan mahdotonta. 'Hän voi kääriä minut pikkusormensa ympärille',
hän sanoi, ja hänen täytyi mennä miehen pienimmästäkin viittauksesta,
vaikk'ei muuta, niin sanoakseen, kuinka kurja mies hän oli. No niin,
minä määräsin hänelle ignatiaa, ja hän oli terve viikon kuluttua. Hän
nauraa vain nyt kun puhutaan Tinasta.»
Johnin täytyi hymyillä, mutta hymy kuoli yhtä nopeasti pois.
»Ja niinkö sinä haluaisit minunkin tekevän?» hän kysyi. »Toivoisitko
minunkin voivan nauraa puhuessani Pyhän Josefin neidosta? Jos minä
niin tekisin, niin sinä olisit siitä yhtä pahoillasi kuin minäkin. Se
haavoittaisi sinua yhtä paljon kuin minuakin.»
»Sinä et siis halua ottaa sitä?» äiti katsoi nöyrästi poikansa
kasvoihin.
»En — ei mitään lemmenjuomia minulle. Muuten», hän kumartui aivan
äidin korvan juureen, — »Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee
tapaamaan teitä tänä iltana.»
Huudahtaen ilosta äiti sysäsi pullon kauemmaksi ja otti pojan pään
vapiseviin käsiinsä.