Jos tiedätte jotakin Venetsian historiasta, jos teille merkitsee mitään
ammoin eläneiden muurahaisten uupumattomat ponnistukset luoda maailmaan
jotakin kaunista ja pysyvää; jos voitte nähdä kasvoja ja uneksia unia
liekkien värileikissä, joka hehkuu ja häipyy Ajan sulatusastiassa,
— silloin ei ole ajan tuhlausta istua yksin aurinkoisena aamuna
Piazzettalla, kasvot käännettyinä San Giorgio Maggioreen päin ja
auringon räiskytellessä kipinöitä läikehtivästä vedestä.
Tällä tavoin John vietti erästä aamupäivää, kun työ ei maistunut, kun
pieni valkohapsinen lady neuvotteli talousasioista Claudinan kanssa ja
isä oli lähtenyt aikaavievään työhönsä, taulujen kehystämiseen.
Aurinko oli kuin sulatusuunista lähtenyt hohtava kiekko. Muutamia
valkoisia pilvenhattaroita oli pysähtynyt turkoosinsiniselle pohjalle.
John istui räpytellen silmiään, ja San Giorgion talojen ikkunat iskivät
silmää takaisin unisen tuttavallisesti, ikäänkuin kuumuus olisi ollut
mahdoton kantaa. Giudeccasta päin näkyivät alusrykelmien paljaat mastot
kohoavan tyyneen ilmaan — jättiläismäisten meriruokojen tavoin, jotka
myrskyn puuska saattaa niittää alas kuin rannalla kasvavat kaislat.
Niiden varjot tanssivat vedessä kuin käärmeen pesät, mikä oli ainoa
liikehtiminen tänä unisena päivänä. Muuten oli kaikki hiljaa.
John tuijotti kaikkeen tuohon puoliksi suljetuin silmin, kunnes
Campanilen kellotorni veden toisella puolen näytti sulautuvan
värisevään autereeseen, ja kirkontorni oli kadonnut valoon, jota
aurinko valutti sen ylitse. Mikä oli muuttunut? Mitä erilaista näkivät
hänen silmänsä kuin niiden tuhansien työmuurahaisten, jotka olivat
hääränneet, eläneet ja kuolleet, saadakseen kohoamaan tämän ajattoman
valon kaupungin, Suloisen Järjettömyyden Kaupungin? Mitä oli vaihtunut?
Ehkä muutamat harjareunakkeen kivet, joitakin mosaiikkeja oli
uudistettu; mutta siinä olikin kaikki. Kaikki oli samaa kuin Kymmenen
Neuvoston päivinä; juuri samaa, mitä Petrarca oli nähnyt ikkunastaan
Riva degli Schiavonin varrelta, katsellessaan suunnattomien galeerien
lähtöä loistossaan ja vaakunakoristuksissaan soljumaan helmen- ja
opaalinväristä laguunia.
Kohta olisi nykyisyys häipynyt hänen tajunnastaan. Hän olisi ollut
joukon mukana odottamassa Piazzettalla Domenico Michelin loistokasta
paluuta Pyhältä maalta, tuoden Pyhän Isidoren siunatut jäännökset
Kioksesta ja Pyhän Donaton tomun Cephaloniasta. Seuraavassa hetkessä
hän olisi ollut lastaamassa heidän ihmeellisiä tuomisiaan Idästä, hyviä
hajuja ja ryytejä, silkkejä ja sandaalipuita, jollei nykyaikaisin
kaikista nykyajan katukaupustelijoista olisi koskettanut hihnallaan
hänen olkapäätään, valiten hänet uhrikseen.
»Harvinaisia rahoja, signor», hän sanoi — »rahoja jokaisesta maailman
äärestä».
Ja yhden liiran hinnasta hän tarjosi Johnille englantilaista pennyn
rahaa.
John mittaili häntä ylhäältä alas asti.
»Tämäkö on teidän käsityksenne huumorintajusta?» hän kysyi italiaksi.
Mies pudisti juhlallisesti päätään.
»Oo ei, signor! Tämä on harvinainen raha.»
John kääntyi pois ikävystyneenä.
»Menkää ensin opettelemaan ammattianne», hän virkkoi. »Tuo on
englantilainen penny, arvoltaan kymmenen centesimiä.»
Kaupustelija kohautti olkapäitään ja vaelsi tiehensä. Hän oli saanut
rahan eräältä kreikkalaiselta, jonka laiva majaili Giudeccassa. Ei
ollut hyvä kertoa, mitä kreikkalainen oli sanonut. Signor ei uskoisi
häntä.
John katseli hänen poistuvaa olentoaan sekavin tuntein — hiukan nolona,
sillä mies luuli häntä varmasti englantilaiseksi hulluksi — hiukan
nolona senkin vuoksi, että kaupustelija oli ilmaissut hänelle hänen
huumorintajunsa puutteellisuuden.
Tarjota Englannin pennyä yhdestä liirasta! Ja kertoa aivan totisena,
että se on harvinainen raha! Ja ottaa kaikki vastaan yhtä totisesti
— erehtyä sanomaan loukkaavalla äänellä, että se on vain kymmenen
centesimin arvoinen! Näinkö syvälle hän oli vajonnut? Oliko hänen
huumorintajunsa kadonnut niin tyystin? Olihan se tietysti harvinainen
raha! Eikö ollut sattunut useita kertoja, että penny olisi voinut
pelastaa hänet sangen tukalasta tilanteesta? Kuinkas olikaan tuolin
laita Kensington Gardensissa? Entä ystävä, jonka hän luuli ilomielin
maksavan raitiotiekyydin? Totisesti se oli harvinainen raha! Olipa
aikoja, jolloin se olisi ollut sadan liiran arvoinen!
Hän huusi kaupustelijan takaisin.
»Antakaa minulle raha», hän sanoi.
Mies otti sen esiin yllätyksestä irvistäen.
»Se maksoi minulle puoli liiraa, signor», hän valehteli silmää
räpäyttämättä.
»Luuletteko, että sillä saisi kynttilän Pyhän Antonion alttarille?»
kysyi John.
»Olette kadottanut jotakin, signor?»
Hän sanoi sen kovin myötätuntoisesti.
»Huumorintajuni», sanoi John ja lähti San Marcon toria kohti
kaupustelijan jäädessä ihmettelemään.
Jollei äänessä ole naurua, niin se on kuin murtunut ruokohuilu;
jollei sydämessä ole naurua, niin se on säröihin mennyt kivi; jollei
rukouksessa ole naurua, ei siinä ole myöskään kirkkautta eikä
kantovoimaa nousemaan taivasta kohti.
Mahtaakohan olla naista, joka ei olisi joskus rukoillut Pyhää Antoniota
kaikessa juhlallisuudessa jonkin menetetyn pikkuesineen vuoksi, jota
olisi ollut viisainta kysyä lähimmästä löytötavaratoimistosta? Miksi
ei muiden mahdottomien asioiden ohella voisi yhtä hyvin rukoilla
kadonnutta huumorintajuaan takaisin? Maailmassa ei ole sellaista
toimistoa, joka tällaista arvokasta omaisuutta voisi toimittaa
takaisin, kun se kerran on päässyt livahtamaan sormien lomitse. Pyhällä
Antoniolla itsellään on runsaasti sitä tajua. Ajatelkaahan esineitä,
jotka hän on antanut löytyä teidän omasta kädestänne, ilmaissut
kadonneiden jalokivien olevan kaikessa rauhassa kaulallanne ja niin
edespäin. Varmasti hänellä täytyy olla huumorintajua.
Samassa kuin John oli saapunut Pyhän Antonion alttarin luo, samassa
kuin penny kilahti arkkuun italialaisten rahojen joukkoon, samassa kuin
rukouksen ensimmäiset sanat kohosivat hänen huulilleen, naurukin alkoi
pilkistellä hänen silmissään. Hän oli löytänyt jälleen huumorintajunsa,
hän oli löytänyt kerran vielä naurun lahjan. Se oli hänen omassa
rukouksessaan. Ennenkuin hän ehti lausua sitä, häntä hymyilytti ajatus,
että Pyhää Antoniota varmaankin huvittaa koko tämä juttu. Sitten
hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla kiitollinen, ja painaen pään
käsiinsä hän ilmaisi kiitollisuutensa rukoilemalla muita asioita.
San Marco on yksi niitä harvoja kirkkoja maailmassa, joissa todellakin
voi rukoilla — yksi niitä harvoja temppeleitä, joista Jumalaa ei ole
ajettu ulos niinkuin rahanvaihettajia, kiiltokullalla ja kirjavilla
koristeilla. Messu pääalttarilla on todellakin se mieltäylentävä
kärsimysnäytelmä, joksi se on tarkoitettu. Se esitetään näyttämöllä,
jota ei verhoa räikeät värit eikä ylen koreat jalokivet. Tuo ihana
näytelmä on löytänyt tyyssijan Pyhän Markuksen kirkosta; mikään
murhenäytelmä ei ole niin traagillinen kuin messu peloittavassa
ylevyydessään Pyhän Markuksen tuomiokirkossa. Kun kohotetaan hostiaa,
kun soinnukas kello on julistanut sanomansa ja tuhat päätä ja
kaksituhatta kättä ovat vaipuneet rukoukseen — silloin sielu todellakin
kohoaa valonsäteen siivillä Jumalansa luo.
John oli vaipunut rukoukseensa pää kumarruksissa, silmät suljettuina.
Hän ei huomannut ohikulkevaa matkailijaparvea. Hän nosti taas päänsä,
mutta silmänsä olivat suunnatut eteenpäin pientä alttaria kohti. Hän
ei huomannut, kuinka muuan erottautui joukosta hiljaisesti ja tuli
takaisin muiden mentyä, istuutuen tyhjälle tuolille Johnin viereen.
Vasta kun rukous oli päättynyt ja Pyhä Antonio oli kuullut kaikki,
mitä hän oli menettänyt, koko hänen sydämensä pakottavan tarinan, hän
kääntyi katsomaan mitä Pyhä Antonio oli suonut hänelle.
Hänen huulensa vapisivat. Hän hieroi silmiään hieromistaan.
Tuolilla hänen vieressään, kädet puolittain vedoten, silmät valmiina
kohtaamaan hänen silmiään, istui Jill.