Eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa oli Aarreaitta. Kaikella
kunnioituksella puhuen, se tarjosi nähtäväksi samat piirteet, mitkä
ovat kuvaavia tällaisille kaupoille yli koko maailman. Vanhoja
kuparisia tuliastioita ja suitsutusmaljakoita oli asetettu ulos
kivetykselle, ja ikkunassa oli mitä omituisin, villein kokoelma
erilaisia antiikkiesineitä — kuparisia kynttiläjalkoja, vanhoja
viuhkoja, tiimalaseja, gondolilamppuja, kaikkia mahdollisia esineitä,
joiden arvoa ajan siroittelema tomu lisäsi paljon tunteellisen yleisön
silmissä.
Kauempana ikkunasta riippui silkkiä ja atlasta, komeata vanhaa brokadia
ja seinäverhon kappaleita, muodostaen tuon synkän, välähtelevän
taustan, joka juuri antaa iän tuoksun, ikäänkuin niiden kuihtuneista
langoista leviäisi heikko viininmehun ja rappion lemu.
Kaikki nämä eri esineet sulkivat riippuessaan valon pääsemästä kaupan
sisäosiin. Oven luona aurinko paistoi hehkuvasti, mutta oli aivankuin
näkymätön käsi olisi kieltänyt sen etenemisen. Kaupan sisällä oli
kaikki mitä syvimmän varjon kätkössä — raskaan sametin kaltaisen
varjon, josta tunki lävitse tuo kuiva ja tomuinen hävinneiden
vuosisatojen tuoksu.
Aarreaitta oli mahdollisimman sopiva nimi. Sisällä vallitsevassa
epätodellisessa valossa voi hyvin kuvitella löytäneensä esineitä
laiskasti penkoessaan kultaisen arkun, joka säilyttää jonkun keisarin
sydämen tomua tai jonkun kuolleen kuningattaren kiharan.
Sellainen paikka oli Aarreaitta. Sen ilmakehä oli tämä ja vielä paljon
enemmän. Istuessaan tuolilla korkean pöytänsä takana vanha herra ei
ollut enää yksinkertainen maisemamaalari, vaan vanha erakko, jonka
jokainen liike ja jokainen katse oli syntynyt hänen omituisesta ja
salaperäisestä tuttavuudestaan menneisyyden kanssa.
Hänestä oli yleisenä tietona, että hän oli haluton luopumaan
tavaroistaan. Hotelleissa hänestä kerrottiin, että hän oli omituinen
vanhus, joka oli niin kauan elänyt vainajille kuuluneiden tavaroiden
ympäröimänä, ettei hän voinut pakottautua myymään niitä, aivan niinkuin
Herrassa nukkuneiden omistajien henki oleskelisi vielä niiden kanssa
hänen luonaan ja laskisi kylmän kätensä hänen sydämelleen joka kerta,
kun hän aikoi myydä jonkin heidän rakastamistaan aarteista.
Tällainen oli pienen Aarreaitan ilmapiirin velhotaito yksinkertaiseen
kansaan. Mutta meille, jotka tunnemme sen tarkoin ja joiden silmiä ei
taikausko ole sokaissut, meille ei Thomas Greyssä ole mitään omituista.
Ei ole omituista, että ihmisellä on sydän; sehän kuuluu ihmiskunnan
yleisimpiin ominaisuuksiin. Ei ole omituista helliä esineitä, jotka
ovat meidän omiamme, jotka ovat eläneet yhdessä meidän kanssamme,
jotka ovat tulleet osaksi itsestämme. Me teemme niin kaikki, vaikka
tunteellisuuden pelko estää meitä sitä myöntämästä.
Milloin hyvänsä kauppaan tuli ostaja — ja yhdeksänkymmentä prosenttia
niistä olivat matkailijoita — vanha herra kohteli heitä vilpittömällä
epäluulolla. Niillä oli ihmeellinen vainu löytämään juuri ne esineet,
joita hän rakasti enimmän — juuri ne esineet, jotka olivat tarkoitetut
olemaan vain näytteillä pienessä ikkunassa.
Mutta jos he sattuivat valitsemaan jotakin, jonka hän oli vasta
äskettäin hankkinut, silloin hän oli itse kohteliaisuus. Hän ei
osannut sanoa paljon sen eduksi, mutta hinta oli suhteellisen halpa.
Tällaisena hetkenä häntä saattoi pitää ihastuttavana; mutta jos
ostaja sattui heittämään silmänsä Dresden-porsliiniseen olentoon,
joka seisoi uljaasti keskellä ikkunaa, tai vanhoihin norsunluisiin
shakkinappuloihin — oo, olisittepa silloin nähneet hänen otsansa
rypistyksen! Se oli suorastaan pahaaennustavaa.
»No niin, se on hyvin kallis», hän vastasi aina, eikä yrittänytkään
liikahtaa paikaltaan.
Ja väliin hänelle vastattiin:
»Niin tietysti — en kuvitellutkaan sitä halvaksi. Sehän on kovin
kaunis, eikö olekin? Tietysti hyvin vanha.»
Ja tätä imartelua oli niin julman vaikea vastustaa. Mielihyvän hymy
pyrki varastautumaaan hänen silmiinsä. Hän saattoi kumartua tummien
brokadiverhojen läpi ottaakseen sen esille tarkastettavaksi.
»Se on», hän saattoi sanoa todellisen kokeilijan onnellisella äänellä,
»se on täydellisin kappale lajissaan, mitä olen koskaan nähnyt.
Katsokaas tätä työtä — lasitusta, väriä — —» Ja samassa hän oli
huomaamattaan osoittelemassa sen etuisuuksia ylpeydestä vapisevin
sormin.
»Aivan niin. Minun täytyy kai ottaa se», saattoi ostaja äkkiä sanoa.
»En voi menettää tätä tilaisuutta. Se sopii niin erinomaisesti muuhun
kokoelmaani.»
Silloin vanha herra näytti hulluutensa; otsa rypistyi taas, katse
näytti suorastaan uhkaavalta. Hän alkoi työntää dresdeniläistä
porsliiniolentoa takaisin paikalleen ikkunaan.
»Mutta minähän sanoin ottavani sen», ostaja saattoi huudahtaa,
innokkaampana kuin koskaan pääsemään sen omistajaksi.
»Kyllä, kyllä; minä tiedän. Mutta hinta on — no hyvä, se on ehkä
estävä. Minä haluan tästä kuvasta seitsemänkymmentäviisi puntaa.»
»Seitsemänkymmentä viisi!»
»Niin. En voi tyytyä vähempään.»
»Ooh!» Ja sitä seurasi pettymyksen ja hämmennyksen ilme.
»Ettekö halua sitä?» kysyi vanhus innokkaasti.
»En. En voi maksaa niin paljoa.»
Ja sitten hymyily hiipisi taas hänen silmiinsä.
»Se on todellakin kaunis esine», hän sanoisi kömpelösti, — — »todella
kaunis!»
Ja tultuaan kotiin hän kertoisi vanhalle valkohapsiselle ladylle,
kuinka paljon sitä oli ihailtu, ja he loihtisivat, mieleensä taas
päivän, jolloin se ostettiin — niin kauan sitten, että he taisivat olla
aivan nuoria silloin.
Sillä tavoin vanhojen harvinaisuuksien isäntä tuli tunnetuksi itsekin
kaikkialla harvinaisuutena. Ihmiset puhuivat hänestä; he kertoivat
huvittavia tarinoita hänen liikeperiaatteistaan.
»Tunnetteko Aarreaitan Mercerialla?» kysyttiin lontoolaisessa
päivällispöydässä, kun tahdottiin loistaa tarkalla
Euroopan-tuntemisellaan. »Vanha mies, joka omistaa sen, on kerrankin
erikoinen luonne!» Sitten he keksivät hänestä juttuja, näyttääkseen
tarkkaa huomiokykyään matkoilla.
Oli siis maailman luonnollisimpia yhteensattumia, että John sattui
kuulemaan harhaillessaan laiskasti San Marcon torilla, jätettyään
äitinsä äskeisen kohtauksen jälkeen, keskustelun, jossa oli puhe
myöskin vanhasta omituisesta herrasta Mercerian Aarreaitassa.
Lavenan ulkopuolella oli kaksi naista juomassa kahvia, kaikkien
sivistyneiden matkailijoiden tapaa noudattaen.
»— kun olin ostoksilla Kensingtonissa», John kuuli toisen
heistä sanovan, liittäen jonkin huomautuksen käsillä olevaan
keskusteluaiheeseen.
John otti haltuunsa viereisen pöydän. Muutamien ihmisten täytyy
ehdottomasti matkoilla ollessaan puhua Kensingtonista ja Herne
Hillistä. John siunasi heitä kuitenkin sen vuoksi. Hänelle oli noiden
sanojen kai'ussa enemmän sisällystä kuin kaikkien Euroopan kaupunkien
nimissä yhteensä.
Hän tilasi kahvia ja koetti innokkaasti kuulla lisää.
Mutta Kensingtonista ei puhuttu enää sanaakaan. Rouva siirtyi uusiin
asioihin. Hän alkoi kertoa ystävättärelleen Mercerian Aarreaitasta.
Eikö tämä tuntenut muka paikkaa? Niin, tosiaankin, hänhän oli ensi
kertaa Venetsiassa. Kertoja oli löytänyt sen itse, sillä hänellä oli
tapana tutustua perin pohjin niiden kaupunkien sisäiseen elämään, missä
sattui matkoillaan poikkeamaan. Se oli ainoa tapa tulla tuntemaan
seutuja. Näköalojen katseleminen oli ehdottomasti ajan tuhlausta; ja
tuo vanha herra oli todellinen luonne, ei vähääkään liikemies, oikea
tyypillinen italialainen! Hän puhui tosin englantia sujuvasti; mutta
ainahan ulkomaalaiset osaavat englantia. Ei, kertoja ei hallinnut
italiankieltä täydellisesti — selviytyi hotelleissa ja ostoksilla
kutakuinkin. Mutta palatakseen vielä Aarreaittaan, ystävättären pitäisi
mennä katsomaan sitä ennen Venetsiasta lähtöään. Se tapahtuisi jo
ensi viikon alussa. Ohoo, no sitten olisi parasta mennä sinne tänä
aamuna. Tuo vanhus oli sellainen herttainen ilmiö — niin rakastunut
tavaroihinsa, että häntä oli vaikea saada eroamaan niistä. Siellä
oli varsinkin eräs esine, muuan dresdeninporsliininen paimentyttö
ikkunassa, jota hän ei suostunut luovuttamaan kenellekään. Hän vaati
siitä niin paljon, ettei kenenkään kannattanut ostaa sitä.
Mutta olisipa huvittavaa, jos joku todellakin suostuisi maksamaan
pyydetyn hinnan — noin vain suotta, palauttaakseen esineen seuraavana
päivänä, vain nähdäkseen, millä tavoin vanhus ottaisi asian? — Mutta
miksi he eivät voisi mennä katsomaan Aarreaittaa heti paikalla? Niin,
eikö totta sehän sopi loistavasti!
Ja he lähtivät purjehtimaan tiehensä, Johnin seuratessa tyynesti
vanavedessä. Tuossa vanhan italialaisen rakkaudessa kuolleita esineitä
kohtaan oli jotakin syvästi liikuttavaa; jotakin, joka kiihoitti
Johnin väriaistimuksia, joiksi hän usein puki elämän ilmiöt. Siinä oli
vaalistuneen ruskean vivahdus, myöhäisen lokakuun päivän lämmin sävy,
kun elämä on alkanut pudotella kuihtuneita lehtiään, kun puiden paljaat
oksastot ovat juuri alkaneet riisua kuihtunutta pitsipukuaan.
Hän seurasi naisia innokkaasti, haluten levottomana itse nähdä tuon
vanhan italialaisen gentlemannin, saadakseen vahvistuksen kuvalle,
jonka hän oli luonut mielikuvituksessaan.
Antaen naisten astua ensin sisälle, sillä hän ei halunnut kuulla heidän
kaupantekoaan, hän asettui seisomaan ikkunan ulkopuolelle odottaen
heidän poistumistaan.
Siinä olikin dresdeniläinen paimentyttö, josta rouva oli maininnut.
Ah! Eipä ihme, että siitä pyydettiin niin huimaa hintaa! Hänen
vanhemmillaan oli juuri samanlainen Palazzo Capellossa. Isä oli usein
sanonut, että jos hän voisi saada sille parin, niin niille olisi
melkein mahdotonta määrätä hintaa. Mitähän, jos hän ostaisi tuon
isälleen? Mahtaisikohan tuo vanha herrasmies panna sen hyvin pahakseen?
Ehkä häntä lauhduttaisi hieman tietoisuus, että se tarvittiin parin
täytteeksi?
John odotti kärsivällisesti katsellen ympärilleen, kunnes naiset
tulisivat ulos ja jättäisivät hänet rauhassa tekemään ruskeaan
soinnuteltua väritutkielmaansa.
Äkkiä ikkunan taustalla olevat verhot työnnettiin syrjään. Vanha mies
kumartui eteenpäin ottamaan dresdeniläistä paimentyttöä, kädet vavisten
epämukavan asennon ponnistuksesta. John tukahdutti huudahduksen, joka
yritti hänen huulilleen.
Sehän oli hänen isänsä! Oliko tämä nähnyt hänet? Ei! — Vanhus vetäytyi
takaisin huoneen varjoihin ja brokadiverhot putosivat paikoilleen aivan
niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Oliko tämä totta? Mitä tämä kaikki tarkoitti? Hän pidätti halunsa
hyökätä suoraa päätä puotiin, saadakseen näkemäänsä vahvistuksen.
Jos se oli totta, niin isä ei halunnut selvästikään hänen tietävän
sitä. Jos se oli totta, niin kohtaus muodostuisi kummallekin hyvin
kiusalliseksi.
Mennen kadun toiselle puolelle hän koetti tirkistää läpi puodin oven:
mutta kirkas valojuova kynnyksellä esti sisäänpääsyn. Molempien naisten
hämärät varjokuvat näkyivät epäselvästi silloin tällöin. Saaden
mielijohteen hän poikkesi sisälle _magazzinoon_, jonka edessä juuri
seisoi.
Kuka oli toisella puolella sijaitsevan kaupan omistaja? Ei tiedetty.
Mikä oli hänen nimensä? Ei osattu sanoa. Oliko hän ollut siinä
kauankin? Ei kovin kauan, noin vuoden verran. Hän oli englantilainen,
mutta puhui italiaa. Hän asui Venetsiassa, jotkut sanoivat, Rio Marinin
varrella. Hän ei ollut tottunut liikemies. Oli aivan totta, ettei hän
halunnut myydä tavaroitaan. Sanottiin, että hän oli maalari — mutta
paljonhan ne ihmiset puhuvat.
Siinä oli kylliksi. Ei tarvittu kertoa lisää. Tässä oli vastaus
kysymyksiin, jotka John oli tänä aamuna tehnyt äidilleen. Isä ei saanut
enää töitään kaupaksi. Valon välähdyksessä hän näki koko tarinan,
paljon liikuttavampana kuin mitä koskaan olisi tullut hänen ruskeasta
väritutkielmastaan.
Samassa hetkessä, kun asia valkeni hänelle kokonaisuudessaan, John
tunsi kyynelten karvastelevan silmissään. Seisoessaan tuota pientä
kauppaa vastapäätä hän loihti esille koko taulun mielikuvituksensa
reippailla vedoilla.
Oli tullut päivä, jolloin isä ei voinut enää myydä taulujaan. Sitten
kaksi valkoista päätä nyökkäilivät innokkaasti toisilleen eräänä
iltana, ennenkuin Claudina oli tullut laatikkoineen. Hämmästyneempinä
kuin milloinkaan he olivat huudahtaneet: — »Ette kai tahtone väittää,
että kello on jo kymmenen, Claudina?» Ja Claudina vahvisti sen
heilauttamalla korvarenkaitaan; pani laatikon pöydälle ja alkoi työntää
aarteita yksitellen yöpaitoihinsa. Viimein, katsellessaan eräänä iltana
dresdeniläisen paimentytön makuullemenoa, vanha herra löysi pääsytien
vaikeuksista.
He eivät olleet ratkaisseet sitä heti. Tämäntapaiset ehdotukset tulevat
vain päästä, ja niiden täytyy käydä sydämen ankaran tuomioistuimen
edessä, ennenkuin ne saavat vahvistuksen. John voi hyvin kuvitella,
kuinka karvas tuomioistuin se oli ollut. Kuinka järkkymättömästi
nuo kaksi kelpo sydäntä olivat pohtineet ankaraa pulmaa; kuinka
päättäväisesti he lopulta olivat antaneet suostumuksensa.
Sitten John näki heidät keskustelemassa vilkkaasti siitä,
kerrottaisiinko asiasta hänelle. Isä pelkäsi menettävänsä pojan
kunnioituksen, äiti kauhistui ajatusta, että John katsoisi olevansa
velvollinen auttamaan heitä.
Lopulta tuli päivä, jolloin Aarreaitta avattiin ja hänen isänsä,
taiteilija, jonka luonteessa kuvastuivat ihmisen hienoimmat tunteet ja
vaistot, oli lähtenyt liikkeeseensä.
John saattoi nähdä elävästi lähtöhetken. Mitään ei oltu sanottu. Hän
oli juuri ottanut vanhan valkohapsisen ladyn syliinsä ja suudellut
häntä. Siinä kaikki. Näytti aivan yhdenlaiselta kuin tuona aamuna,
jolloin hän oli sanonut Johnille menevänsä valvomaan taulujen
kehystystä. Kukaan ei olisi saattanut huomata, että hän oli menossa
kärsimään jumalan tuomiota, koska oli vanhalla iällään epäonnistunut
taiteilijana.
Näin John maalasi sielussaan kohta kohdalta koko kuvasarjan.
Äkkiä verhot puodin ikkunassa jakautuivat taas. Johnin silmät
kiinnittyivät ja huulet avautuivat hänen pidättäessä hengitystään.
Dresdeniläinen paimentyttö tuli taas esiin, tehden kumarruksensa
yleisölle kuin marionetti. Sitten seurasi hänen isänsä pää ja hartiat.
Hänen kasvoillaan elehti hymyily, ylpeän tyydytyksen paiste. Ne eivät
olleet ostaneet sitä. Hinta oli ollut liian korkea. Dresdeniläinen
paimentyttö houkutteli monta ostajaa Aarreaittaan soitellen luutullaan
suloisia säveliään, mutta se livahti niiltä aina karkuun ikäänkuin
kiinniottoleikissä. Se tanssi takaisin paikoilleen ikkunan keskelle,
ja vanhat norsunluiset shakkinappulat kuuntelivat tylsinä ympärillä
seisten sen houkutusmusiikkia. Olisi halunnut nähdä niiden edes
nyökkäävän hyväksymisensä.
John tunsi palan kohoavan kurkkuunsa äkkiä. Hän tunsi juuri samaa mitä
isäkin; hänen sielussaan liikkuivat samat väreet. Hän sai juuri saman
helpotuksen tunteen, kun paimentyttö tuli takaisin ikkunaan. Jollei
se olisi tullut, niin hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kävellä
puotiin ja toistaa joka sana keskustelusta, jonka oli kuullut.
Mutta se oli pelastettu taas kerran, ja huokaisten tyydytyksestä hän
lähti kävelemään Rialtoa kohden, pää painuksissa.
Iltapäiväteetä juotaessa hän ei tehnyt mitään huomautusta isän
poissaolosta. Pieni valkohapsinen lady vapisi pelätessään hänen
kysyvän, mutta aivan suotta.
Vasta illalla, kun Claudina tuli suorittamaan juhlamenoja ja hän
sanoi hyvää yötä, hän pani kätensä isän olkapäille ja suuteli hetken
mielijohteesta hänen otsaansa. Sitten hän poistui huoneesta.
Molemmat vanhukset tuijottivat toisiinsa hänen mentyään. Mitä tämä
tahtoi sanoa? Miksi hän oli tehnyt sen?
»Mitä ihmettä — hän ei ole suudellut sinua sitten kuin
kahdeksanvuotiaana», sanoi äiti.
Vanha herra pudisti päätään miettien. — »Ei — en ymmärrä ollenkaan.
Muistatko ensimmäistä iltaa, kun hän kieltäytyi, kun aioin kumartua
suutelemaan häntä, punastui ja tarjosi peräytyen kätensä?»
Äiti hymyili.
»Sinua se ensin haavoitti hiukan.»
»Kyllä — mutta kun sinä sanoit sitten — 'John luulee olevansa jo
aikamies', niin se tuntui minustakin aivan luonnolliselta. Eikä hän ole
tehnyt sitä koskaan sittemminkään — ennenkuin nyt. Ihmettelenpä, miksi.»
Vanha herra meni tänä iltana vuoteeseen hyvin hiljaisena, ja vielä
kauan sen jälkeen, kun Claudina oli vienyt lampun mukanaan, hän
saattoi tuntea Johnin huulien polttavan otsallaan ja veren tulvahtavan
poskiinsa. Jotakin oli tapahtunut, mutta oli vaikea ymmärtää, mitä.
Jokin muutos päivänselvästi. Hän tunsi itsensä aivan noloksi, mutta
vaipuikin uneen, ennenkuin ehti todeta, että hänen tunteensa olivat
aivan samat kuin Johnin kahdeksanvuotiaana. Tässä juuri oli tapahtunut
muutos. Lapsi oli nyt miehen isä, ja mies tunsi lapsen ensimmäistä
noloudentunnetta — niin että nyt oli viimeinen rengas taottu
peruuttamattoman menneisyyden ja kuluvan iäisyyden välille.