Tänä iltana ei tuo valkohapsinen vanha lady vielä esittänyt
kysymyksiään. Tulopäivän ilta oli omistettu Johnin työstä puhumiselle,
hänen viimeisen kirjansa menestykselle, sen saamille arvosteluille.
Vanhalla herralla oli varmat mielipiteet näistä asioista. Hän vahvisti
puhettaan voimakkailla pään nyökkäyksillä, ja hänen vaimonsa kirkkaat
ruskeat silmät seurasivat hänen liikehtimistään hyväksyvin ilmein.
Hänkin nyökkäsi joskus. Vanha herra oli sanonut nämä samat asiat jo
monta kertaa hänelle. Nyt, kun John oli kuuntelemassa, niillä tuntui
olevan aivan uutuuden viehätys.
Tämä arvostelija ei ollut ymmärtänyt mitään arvostelunsa esineestä;
tuo arvostelija oli osunut naulan päähän. Eräs oli ehkä liian
runsas kiitoksessaan; muuan taas oli ottanut persoonallisen sävyn
arvosteluunsa, joka pani säälimään siihen tuhlattua paperia.
»Tunnetko sen miehen, John?» hän kysyi oikeutetun suuttumuksen
puuskassa.
John hymyili isänsä innostukselle. Nuorena ollaan niin paljon
viisaampia — vanhana ollaan niin paljon nuorempia.
»Ulkomuodolta vain, — en ole tavannut häntä koskaan. Mutta hän
arvostelee minua aina samalla tavalla. Minä luultavasti hermostutan
häntä.»
Äiti tavoitteli hellästi hänen kättään. Katsomatta alas hän puristi
kuihtuneet sormet kouraansa.
»Kuinka sinä voisit hermostuttaa häntä, kultaseni?» äiti kysyi. Se
tuntui hänestä nähtävästi aivan käsittämättömältä.
»Kas — löytyy ihmisiä, joita me hermostutamme pelkällä
olemassaolollamme, rakkaani. Minä en ole ainoa, joka ikävystytän häntä.
Luullakseni häntä ikävystyttää oma itsensäkin.»
»Selvä se!» vanha herra löi nyrkkinsä painavasti tuolinsa käsinojaan.
»Mutta hän saisi jättää henkilökohtaiset tunteensa pois työstään. Ja
kuitenkin — tuollaista taitaa esiintyä aina ja iankaikkisesti. Oh —
kunpa Herra soisi, että kaikki olisivat todellisia herrasmiehiä!»
Sillä tavoin hänen isänsä puhui, purkaen ulos kaiken innostuksensa,
joka oli saanut niin kauan versoa hänen sydämensä syvyydessä.
Hänen oma työnsä ei innostuttanut häntä enää; sillä vaikka kohta
taiteilija ylenkatsoisi palkkaansa, niin hän tuntee päivänsä
laskeneeksi, kun yleisö ei tahdo enää maksaa hänen töistänsä. Koko
hänen sydämensä oli nyt keskittynyt Johniin. John tulisi ilmilausumaan
niitä asioita, joita hänen sormensa olivat kieltäytyneet koskettamasta.
Hän oli huomannut sen riemuiten monessa lauseessa, monella sivulla
tässä viimeisessä kirjassa. Hän, Thomas Grey, taiteilija, eli uudestaan
John Greyssä, kirjailijassa, sanomalehtimiehessä. Pojan sielussa
hänen oman älynsä ylösnousemus, hänen omien kykyjensä nuorentuminen,
oleellinen rengas, hänen, joka oli muuttumassa tomuksi, ja niiden
seikkojen välillä, jotka ovat iäisiä.
Vasta kun John oli ollut Venetsiassa pari kolme päivää, sai äiti
kaipaamansa tilaisuuden.
Vanha herra oli lähtenyt Merceriaan tiedustamaan Aarreaitan
vointia. Foscari näytti myyneen liian monta hänen rakastetuista
harvinaisuuksistaan. Rahakäärö oli lähetetty hänelle edellisenä iltana
— kolmesta empireviuhkasta, kalleuksista, jotka hän oli ostanut
Pariisista parikymmentä vuotta sitten. Tukahduttaen huokauksensa oli
valkohapsinen lady antanut suostumuksensa niiden Merceriaan viemiseen.
Ainoastaan näytteeksi, oli hänelle luvattu. Niitä ei myytäisi koskaan
kenellekään, ja vanha herra määräsi niille hinnan, joka olisi saattanut
peloittaa ohikulkevat matkailijat järjiltään. Oli niin Foscarin
tapaista löytää kyllin rikas ja kylliksi hullu ostaja niille. Vanhan
herran sydän pamppaili, eikä hän uskaltanut oikein ensi kerran
elämässään katsoa Johnia silmiin tehdessään anteeksipyyntönsä — täytyi
mennä valvomaan erään taulun kehystystä — ja meni ulos jättäen heidät
kahden.
Tämä oli juuri se hetki, jota John oli kauhulla ajatellut. Hän tunsi,
että nuo kirkkaat ruskeat silmät olivat penkoneet hänen sydämensä
syvimmissäkin sopukoissa ja odottaneet vain aikaansa tähän hetkeen
saakka. Hän oli tuntenut niiden seuraavan itseään, minne hyvänsä hän
menikään; hän oli todennut, että ne olivat lukeneet kaikista hänen
toimistansa hänen sieluunsa kätketyn surun niin varmalla ounastuksella,
että olisi jokseenkin hyödytöntä yrittääkään salata niiltä mitään.
Ja nyt he olivat lopultakin kahden. Aurinko poltti ikkunoiden läpi
pieneen huoneeseen. Vanha puutarha alhaalla oli kalpea sen kuumuudessa.
Hetkisen John seisoi ikkunan luona hermostuneessa jännityksessä,
koettaen löytää sanottavaa, joka johtaisi äidin ajatukset pois
aiheesta, minkä täytyi varmasti olla hänen ajatuksissaan. Ja koko ajan
katsellessaan alas vanhaan puutarhaan John saattoi vielä tuntea äitinsä
odottavien silmien katseen, kunnes pelko, että äiti tekisi kysymyksen,
johon hän ei voisi vastata, ajoi hänet puhelemaan umpimähkään, mitä
vain.
Hän haasteli isän maalauksista, koetti turhaan saada selville, oliko
hän myynyt tarpeeksi heidän toimeentulokseen, olivatko tilaukset
yhtä lukuisat kuin ennen ja muuta sellaista. Hän jutteli tuhansista
asioista, joiden oli täytynyt tapahtua sitten viime näkemän. Ja äiti
vastasi kaikkeen hiljaa, hellästi, pakottamatta keskustelua aiheeseen,
joka oli lähinnä hänen sydäntään. Todellinen äiti on viimeinen
maailmassa kerjäämään luottamusta. Hänen täytyy voittaa se; sitten se
tulee sydämestä. Johnin vaikeneminen sai hänet tuntemaan, ikäänkuin
rukous olisi kadottanut voimansa tässä tilanteessa, jolloin hän olisi
tarvinnut sitä enimmän.
Lopulta hän ei voinut enää kantaa sitä. Hän sanoi itselleen, ettei
se voinut olla luottamuksen puutetta. John oli haavoitettu. Jokin
asianhaara, jokin onnettomuus pakotti hänet vaikenemaan. Äiti tunsi
vaistomaisesti sen painon. Hänen sydämeensä koski, ja hän tiesi, että
Johnin sydämeen koski myöskin.
»John», sanoi hän viimein laskien molemmat kutistuneet kätensä Johnin
käsiin, — »John, sinä olet onneton».
John koetti kohdata hänen silmänsä, mutta ne olivat liian kirkkaat,
ne katsoivat liian terävästi, ja hänen omat silmänsä painuivat.
Seuraavassa tuokiossa nuo voimattomat kädet vetivät hänet polvilleen
tuolin viereen, Johnin pää oli haudattu hänen syliinsä, ja äidin kädet
sivelivät pojan tukkaa hellästi, rauhoittavasti.
»Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi; ja ah, mitä hirveitä
asioita kulkikaan hänen mielikuvituksessaan! Hirveitä asioita hänelle,
mutta John olisi hymyillyt kuullessaan ne. »Sinä voit kertoa minulle
kaiken», hän kuiskasi uudelleen.
»Ei ole mitään kertomista, rakkaani», John vastasi.
Sillä todellakaan ei ollut mitään kertomista; ei ainakaan mitään, minkä
äiti olisi ymmärtänyt. Voisiko hän koskaan tuomita oikeudenmukaisesti
Jillin avioliittoa toisen miehen kanssa, jos hän tietäisi? Hän
asettuisi tietysti Johnin puolelle. Tuo hellä hyvä sydän ei osannut
tuomita muuten kuin hänen hyväkseen. Äiti saisi väärän käsityksen
asioista, ja se ei saanut tapahtua. Niin paljon kuin hän kaipasikin
myötätuntoa, niin sen puute oli kuitenkin parempi kuin väärinymmärrys.
»Ei ole mitään kertomista», hän toisti.
Äiti silitteli yhä hänen päätään, eikä sormien kosketuksessa ollut
mitään kärsimätöntä.
»Koskeeko se Pyhän Josefin neitoa?» kysyi äiti hiljaa, muistaessaan
Jillin ja kohtauksen Kensington Gardensissa. »Hänenkö vuokseen olet
onneton?»
John nousi hitaasti jaloilleen. Äiti katseli häntä, kun hän
haluttomasti painui ikkunan luo. Tämä oli jännittävä hetki. Nyt juuri
oli hänen kerrottava, muuten hän sulkisi kirjan, eikä äiti näkisi
enää jälkeäkään olennosta, joka oli piirretty lähtemättömästi sen
sivuille. Hän pidätti hengitystään tarkatessaan Johnia, hänen kätensä
tekivät tietämättään vetoavan liikkeen. Jos hän nyt puhuisi, saattaisi
Johnin ratkaisu muuttua. Vain hänen silmänsä rukoilivat mykkinä pojan
luottamusta.
Äidin mieltä kidutti tällä hetkellä epätietoisuus. Kuinka paljon
suuria tunteita mies luuleekaan omaavansa, niin lopultakin nainen
rakastaa enemmän. Nainen rakastaa, ja miestä rakastetaan. Hän voi
luulla tuhansia kertoja olevansa selvillä tunteen kaikista syvyyksistä,
mutta sittenkin, suuri sydän, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ne ovat
etupäässä naisten hyveitä.
Jos nämä ominaisuudet kuuluisivat miehelle, jos John olisi omannut ne,
hän ei olisi voinut vastustaa äitinsä hellää vetoomusta. Mutta kun
miehen sydän on haavoitettu, niin hän sitoo haavansa ylpeydellä.
Kääntyen ikkunasta John kohtasi äitinsä silmät.
»Ei minulla ole mitään kertomista, rakas», hän sanoi katkerasti. »Älä
kysy minulta, siinä ei ole mitään kertomista.»
Äidin kädet vaipuivat rauhallisesti syliin. Jos tuskan kärsiminen voi
olla moitetta, ja ehkäpä se onkin ainoa moite, jonka Jumala myöntää
meille ihmisille, niin silloin hänen silmissään oli nuhtelua. John näki
sen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas hänen sivullaan
syleillen häntä, suudellen hänen ryppyisiä poskiaan. Mitäpä haittasi,
vaikka hän saattoikin epäjärjestykseen huolellisesti paikoilleen pannun
pitsihilkan äkillisellä mielenkiihkollaan? Ei tehnyt kerrassaan mitään,
kunhan hän vain kertoisi kaiken.
»Älä pidä minua epäystävällisenä, pikku äitiseni. Minä en voi puhua
siitä, siinä kaikki. Sitäpaitsi siinä ei ole mitään, ei kerrassaan
mitään sanottavaa. Minä luulen, etten tule näkemään häntä enää koskaan.
Me olimme ystäviä, siinä kaikki — ainoastaan ystäviä.»
Tämäkin oli enemmän kuin mitä hän itsekään saattoi kestää. Hän
nousi nopeasti, työntäen takaisin itkun, joka uhkasi pulputa hänen
kurkustaan. Kyynelet eivät sovi miehelle. On järkevin, luonnollisin
asia maailmassa, että hän inhoaa niitä, ja siksi hän tietääkin harvoin,
jos koskaan, mikä ihana hetki naisen elämässä on, kun mies itkee
sylilapsen lailla hänen olkapäätänsä vasten. Tämä on aivan oikein,
sillä naiset tuntevat ilmankin hyvin voimansa. Ja tällaisina hetkinä he
toteavat olevansa kaikkivaltiaita.
Ja tämän vuoksi luonto säätää, että miehelle on alentavaa, heikkoa
vuodattaa kyyneleitä naisen läsnäollessa. Epäilemättä luonto on
oikeassa.
Ennenkuin kyynelet olivat ehtineet nousta hänen silmiinsä, John
jätti huoneen. Talon alla holvikäytävän varjossa hän hieroi ne pois
poskiltaan, sillä aikaa kuin vanha herttainen lady istui samalla
paikallaan, ajatellen tuhansia syitä siihen, miks'ei John enää koskaan
tapaisi Pyhän Josefin neitoa.
Eikö hän rakastanut Johnia? Olivatko he riidelleet? Tunnin mietiskelyn
jälkeen äiti pysähtyi viimeiseen olettamukseen. He olivat riidelleet.
Sitten hän asetti hilkkansa kohdalleen.