Johnin saapuessa oli auringonlaskun aika. Gondolit ajelehtivat
ruusumeressä; talot seisoivat juhlallisen äänettöminä, niinkuin näkee
karjalauman seisovan polviaan myöten hehkuvassa vedessä. Siellä täällä
kauempana tulinen aurinko heijastui jostakin hämärästä ikkunasta,
saaden sen liekehtimään tulipalon lailla. Nyt tämä kaupunki oli
punaisen, kullan, sinisen ja harmaan muodostama kudos, niin hieno ja
sulava, ettei voinut erottaa eriväristen lankojen liitoksia.
John päästi syvän huokauksen astuessaan gondoliinsa. Tarvittiin
tällainen väriloisto pesemään pois tuon Lontoossa kärsityn illan
synkkyys. Tarvittiin tällaista hiljaisuutta ja rauhaa lievittämään
hänen kalvavaa katkeruuttansa. Sillä Venetsian hiljaisuus on kirkon
vaimennettua hiljaisuutta, jossa kaikki surut tuuditetaan uneen, ja
vain suru, josta jotakin oppii, jää eloon.
Nyt John oppi mielensä masennustilassa, millä seikoilla on todellista
arvoa ja millä ei tässä elämässä. Se läksy ei ole helppo omaksua, sillä
kuviteltujen ihanteiden menettäminen voidaan suorittaa loppuun vain
katkeruuden alttarilla, ja ainoastaan epätoivon tuli voi polttaa ne
tuhaksi, johon oikea totuus on kätketty.
Jätettyään matkatavarat huoneisiinsa Rio della Saccheren varrelle,
joissa hän säännöllisesti asui, hän lähti jalkaisin ahdasta polkua
pitkin Palazzo Capelloon.
Johnin elämässä oli aina juhlallinen hetki, kun hän saavuttuaan
vuotuiselle käynnilleen ensimmäisen kerran avasi ison portin, joka
johti _fondamentaan_. Oli kumman ihana hetki nähdä kerran taas läpi
holvikäytävän laskevan auringon hehkussa kylpevä vanha italialainen
puutarha.
Elämässä on joitakin sellaisia hetkiä, ja ne vastaavat kaikkia Intian
aarteita. Sellaisina hetkinä seisomme Jumalan jalkojen juuressa.
Sulkien ison oven takanaan John vaipui mietiskelyyn. Auringon iso kehrä
oli juuri painautunut sypressien taakse. Niiden syvänmustia runkoja
reunusti hohtavan kultainen juova. Kaikki vanhassa puutarhassa oli kuin
varjokuvia auringonlaskua vasten, ja jokainen pensas ja oksa hohti kuin
kekäle.
Tämä oli hänen taistelunsa viimeinen vaihe. Jollei hänen ihanteensa
olisi kohonnut taas tämän valtavan näyn edessä, niin tämä olisi ollut
tappion hetki, epäilemättä. On kohtalon sääntö, että miehen täytyy
kulkea tunnelin pimeyden läpi ennen valonlähteille saapumista. Mutta
jollei matkan päähän päästyä kauneuden näky, joka on vain hyvän
vertauskuva, kosketa hänen sieluaan ja nosta sitä lempeällä kädellä
äärettömyyden salaperäisyyteen, — silloin tämä pimeyteen uppoaminen ei
ole puhdistanut hänen sieluaan. Silloin se on vain tahrannut hänet.
Sumu kietoutuu hänen silmiinsä, pyyhkien pois näyt. Hänet on punnittu
vaa'alla, joka riippuu kohtalon suunnattomasta kädestä — ja havaittu
köykäiseksi.
Mutta Johnin mieli kohosi riemuiten kuin linnun, joka on päässyt
häkistä. Tunnustaen kiitollisuudenvelkansa Amberille hän oli nyt
kulkenut varjojen syvyydestä vahingoittumattomana valon sydämeen.
Tällaisena hetkenä he olisivat uskoneet todeksi kertomuksen Suloisen
Järjettömyyden Kaupungista. Tällaisena hetkenä he olisivat seisoneet
vierekkäin, käsi kädessä, sydämet sykkien, nähden Jumalan. Ja vaikka
heitä erotti sadat penikulmat, Johnin mieli oli niin kohonnut epätoivon
katkeruudesta yläpuolelle, niin jättänyt jälkeensä ruumiin kiusaavat
vaatimukset, että hän saattoi tuntea Jillin läsnäolon vieressään ja
yhdessä hänen kanssaan sulautua hurmiossa edessäolevaan kauneusnäkyyn.
Pakottaen esiinpyrkivät kyynelet painumaan takaisin John astui pienen
seinäholvin läpi, nousi pimeät raput, veti kellonnuorasta, ja raskaan
kellon kilinä ja kumina paiskasi hänet taas äkkiä todellisuuden
maailmaan.
Seuraavana hetkenä ovi avautui, ja hän huomasi puistelevansa Claudinan
kättä niin pontevasti, että korvarenkaat suorittivat villin uhritanssin.
Sitten tuli isä, valkotukkainen gentlemanni, näyttäen kovin vanhalta
niin nuoren pojan isäksi.
He puristivat toistensa kättä, katsoen syvään toistensa silmiin.
»Jumala siunatkoon sinua, poikaseni», sanoi vanhus kevyesti. Hän
seisoi selkä valoon päin. Hän ei olisi mistään hinnasta näyttänyt,
että silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Vanhoista miehistä, samoinkuin
poikasistakin, on lapsellista kyynelehtiä — ehkä osittain siksi, että
kyynelet tulvahtavat niin helposti esille.
Ja viimeisenä tuli hitaasti liikkuen, sillä halvaus oli vaikuttanut
koko hänen ruumiiseensa, pieni valkohapsinen lady. Hän ei yrittänytkään
salata kyyneliään. Ne sekaantuivat onnen hämmennyksessä hymyilyyn ja
nauruun mitä herttaisimmalla tavalla.
Hänen ohuet, hennot kätensä olivat avatut syleilyyn, ja sinne John
hautautui, kuiskaten kerta kerran jälkeen äidin korvaan: —
»Rakkaani — rakkaani — rakkaani!»
Ja kukapa olisi voinut moittia häntä siitä, että Jill asui vielä hänen
sielussaan? Tulee aika, jolloin mies rakastaa äitiään siksi, että hän
on nainen, juuri kuin nainen, jota hän rakastaa. Tulee aika, jolloin
äiti rakastaa poikaansa siksi, että hän on mies, samoinkuin sekin mies,
jota hän on rakastanut.