Näiden Palazzo Capellon vanhusten päivittäisiin puuhiin kuului eräs
järkkymätön seremonia, joka toimitettiin samalla tarkkuudella ja
täsmällisyydellä, kuin millä koneistolla liikkuvat olennot lyövät
päivän tunnit San Marcon kellotornissa.
Kun kirkkojen kellot ilmoittivat, että kello oli kymmenen illalla,
tuli pieneen huoneeseen Claudina, vanha nainen, joka hoiti näitä kahta
vanhusta ja heidän talouttaan, kantaen käsissään isoa laatikkoa.
Olipa heillä askare mikä hyvänsä esillä, jokin peli tai tavallisimmin
kirjeiden kirjoittaminen, heidän päänsä kohosivat hämmästyneinä, ja
toinen sanoi italiaksi: »Ette suinkaan tahtone väittää, että kello on
kymmenen, Claudina?»
Ja Claudina taivutti päätään nykäyksellä kuin nyökkäilevä mandariini;
hänen isot korvarenkaansa heiluivat tuimasti hänen korvalehdissään, ja
hän pani laatikon varovasti pöydälle.
»Si, signora», hän sanoi — aina samalla äänellä, aivan kuin hänestä
olisi äkkiä tuntunut, ettei päännyökkäys ollutkaan ollut tarpeeksi
kunnioittava.
Tämä ei kuulunut vielä seremoniaan, se oli vain seuraavan juhlallisen
toimituksen alkusoitto. Claudina oli aseenkantaja. Hänen tulonsa ison
laatikon kanssa oli merkkipuhallus.
Oli heinäkuun ilta, tänä samana vuonna, jonka on niin
menestyksellisesti onnistunut piiloutua kalenterin rakosiin. Verhot
eivät enää peittäneet näkyvistä kullankeltaista pilveä, johon muutamat
tähdet olivat asettuneet kuin varhaiset kastepisarat. Claudina oli
juuri tuonut postin jättämän kirjeen. Kello oli puoli kymmenen.
Vaikka vanha italialainen palvelija tunsikin uteliaisuutta, hän ei
kuitenkaan näyttänyt sitä. Claudina poistui varovasti huoneesta
tuotuaan kirjeen. Samassa kun ovi loi suljettu, seurasi erittäin sievä
kohteliaisuuskilpailu.
Vanha herra sulki kirjansa.
»Se on Johnilta!» sanoi hän vilkkaasti.
Rouva nyökkäsi ja lykkäsi sen häntä kohden. Vaikka hän olisi
vierittänyt maailman miehensä jalkojen juureen, ei hän olisi voinut
tehdä sitä anteliaammin. Ja vaikka se olisi ollut maailma, ei vanha
herra olisi ottanut sitä innokkaammin vastaan.
Hänen sormensa oli juuri vapisten ajautumassa kuoren sisälle, kun hän
sattui lukemaan osoitteen.
»Mitä — sehän on kirjoitettu sinulle, rakkaani», hän sanoi, vetäen
hitaasti sormensa takaisin.
Valkohapsinen lady hymyili. Hän nyökkäsi taas. Se oli tosin osoitettu
hänelle, mutta jos asiat olisivat menneet oikeassa järjestyksessä, niin
vuoro ei olisi ollut hänen. Jostakin tuntemattomasta syystä John oli
osoittanut kaksi viimeistä kirjettään peräkkäin hänelle. Tavallista se
ei ollut. Hän oli tavallisesti äärettömän omantunnontarkasti osoittanut
kirjeensä vuoroin kummallekin, ensin isälleen, sitten äidilleen. Nyt
hän rikkoi ensimmäisen kerran tätä kirjoittamatonta lakia. Oikeastaan
tämä ei ollut äidin kirje, ja senvuoksi hän oli lykännytkin sen
miehelleen. Tämä ei ollut koskaan pyytänyt saada avata Johnin kirjettä,
jollei ollut hänen oma vuoronsa. Hänen käsiään usein nyki, kun nuo
avuttomat kädet yrittivät avata koteloa, mutta hän ei ollut koskaan
lähestynyt tuumaakaan ottaakseen sitä, ennenkuin vaimonsa ojensi sen
hänelle omasta aloitteestaan.
Vanha herra tiesi nyt olevansa vuorossa, ja siksi hänen kätensä oli
vallan luonnollisesti ojentunut ottamaan vastaan kirjettä, ja hänen
vaimonsa antoi sen halukkaasti. Mutta valkohapsisen ladyn sydän
riemuitsi, sillä kirje oli kuitenkin osoitettu hänelle. Sitä tosiasiaa
ei voitu kiertää millään.
Hetkisen vanha herra sormieli sitä epävarmasti, sitten hän lykkäsi sen
takaisin.
»Se on sinun kirjeesi, rakkaani», hän sanoi. »Sinun on avattava se.»
Ja ottaen taas kirjansa hän oli syventyvinään uudelleen lukemiseensa.
Mutta itse asiassa hän ei voinut erottaa yhtään sanaa. Jokainen hermo
hänen ruumiissaan oli valmistautunut kuuntelemaan paperin kahinaa.
Mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Vielä hetkinen hiljaisuutta — ja vaimo
seisoi kumartuneena miehensä tuolin takana, käsi olkapäiden ympärillä
ja toinen pitäen kirjettä hänen edessään.
»Avataan se yhdessä», sanoi valkohapsinen lady.
Tällä tavoin hän sai toisen unohtamaan, että oli antanut perään.
Miehen sormi tosin avasi kotelon; mutta sitten tämä pidätti kaikki
tyydytyksen ilmaisut. Ja niin he lukivat yhdessä, vaimo nojautuen
miehensä olkapäähän, keskeyttäen toisiaan pienillä ilohuudahduksilla ja
reunamuistutuksilla, joita kynän on mahdoton tarkemmin kuvailla.
»Rakkaimpani —»
Juuri tämä sana aloitti kirjeen; mutta tuohon yhteen sanaan sisältyi
jo äidille kokonainen kirje. Se sai hänen pienet ruskeat silmänsä
sädehtimään, sydämen sykkimään nopeammassa tahdissa jäykän liivin alla.
»Olen jättänyt tämän kirjeen kirjoittamisen viimeiseen hetkeen,
peläten etten ehkä voisikaan saapua lupaamanani päivänä. Mutta nyt
on kaikki selvää. Lähden huomisaamuna ja tulen perille seuraavana
päivänä tavalliseen aikaan — juuri auringonlaskun aikaan. En osaa
sanoa Teille, kuinka iloinen olen päästessäni täältä erilleni. Tehän
tiedätte, millainen Lontoo voi olla heinäkuussa, ja luullakseni haluan
muutenkin vaihtelua. En ole osannut työskennellä ollenkaan näinä
päivinä — mutta aikomukseni ei ole pahoittaa mieltänne. Taidan olla
hiukan masentunut ja tarvitsen uutta ilmaa keuhkoihini. Menen huomenna
ensi töikseni höyrylaivan keulaan, seison siinä suu auki ja nielen
suolaisen tuntua riemulla.
»Luoja siunatkoon Sinua, rakkaani. Sano isälle rakastavat terveiset,
mutta älä kerro hänelle, etten voi työskennellä. Tietysti hän sen
ymmärtäisi, mutta luullakseni se masentaisi häntä yhtä paljon kuin
minua itseänikin.»
Vanha herra katsoi yksinkertaisesti ylös vaimonsa kasvoihin antaessaan
paperin takaisin.
»Näetkös nyt, minun ei olisi pitänyt lukea sitä», hän sanoi
rauhallisesti.
Hetken mielijohteesta toimien vaimo kietoi kätensä miehensä kaulaan.
Hän tunsi niin hyvin, että tämä oli haavoittanut isää.
»Mutta hänhän on vain arkatuntoinen sinua kohtaan», hän kuiskasi —
»eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi halunnut sinun näkevän. Hän
kertoo sinulle heti tultuaan, ettei hän ole voinut työskennellä. Saatpa
nähdä, eikö kerrokin. Hän ei voi pitää sellaista takanaan. Kirjeessä
hän voi, siksi että luulee sen velvollisuudekseen. Mutta kun hän on
ollut täällä viisi minuuttia, on hän parhaillaan kertomassa sinulle,
ettei hän ole kirjoittanut riviäkään. Ja ajattelehan, hän on täällä
ylihuomenna. Ooh — kyllä hän on vain kultainen poika, eikö olekin?
Eikö hän ole kultaisin poika, mitä kellään kahdella vanhuksella koko
maailmassa on?»
Tällä tavoin hän houkutteli taas hymyilyn takaisin miehensä silmiin;
ei tauonnut hetkeksikään, ennenkuin näki tuskan ilmeen häipyvän hänen
kasvoiltaan kokonaan. Ja niinpä Claudina tapasi heidät, niinkuin niin
usein ennenkin, tuijottaen kerran vielä yhdessä kirjeeseen, tuodessa
tapansa mukaan sisään ison laatikon.
Kaksi vanhaa päätä kohosi ylen hämmästyneinä.
»Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?»
Sillä vanhoilta ihmisiltä tunnit kuluvat hyvin nopeasti; he ovat tuskin
päässeet hereille, kun tulee jo makuullemenon aika. Aika rientää heidän
ohitseen niin nopein, rauhallisin askelin, sipsutellen varpaisillaan,
jottei häiritsisi viimeisiä rauhallisia hetkiä, jotka Luoja on suonut
vanhoille ihmisille.
Claudina asetti ison laatikon pöydälle. Hän nyökkäsi, ja korvarenkaat
heilahtivat.
»Si, signora», hän vastasi, kuten tavallisesti.
Vanha valkohapsinen lady piilotti kirjeen, pisti sen jäykän mustan
liivinsä alle. Sitten he molemmat nousivat, ja juhlamenot, jotka
Claudina oli julistanut, saivat alkaa.
Ensiksi avattiin puinen laatikko ja siitä poimittiin esille paljon
pieniä valkoisia liinapusseja, kaikenkokoisia ja -muotoisia.
Valkoisiako? No niin, ne olivat kerran olleet valkoisia, mutta
pitkäaikainen palvelus näissä juhlamenoissa oli muuttanut ne harmaiksi.
Jokainen pussi oli numeroitu, ja numero oli ommeltu ulkopuolelle.
Jokainen pussi oli tehty sopivankokoiseksi säilyttämään jotakin
erikoista pientä koristusta tästä huoneesta, verhoamaan sitä,
suojelemaan sitä tomulta yön aikana — siis aivan todellinen yöpaita
niille. Kymmenen aikaan kalleudet pantiin vuoteeseen; kalleuksien
jälkeen vasta vanhukset — mutta aarteet tulivat aina etusijassa. He
seisoivat ääressä katsellen, kun Claudina kokosi ja kääri ne, toinen
toisensa jälkeen, ja tämä antoi heidän tuntea tuota herkullista
jännitystä, jota ainoastaan hyvin vanhat ihmiset ja lapset saavat
tuntea — jännitystä, kun toiset menevät nukkumaan ennen heitä, ja he
saavat jäädä istumaan hetkeksi.
He eivät tosin huomanneet tuntevansa tätä jännitystä juuri sillä
hetkellä. Mutta teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kuinka he
kääntyivät hymyilemään toisilleen, kun iso dresdeniläinen paimentyttö
oli kääritty kapaloonsa — silloin heidän sydämensä tunsivat varmasti
tuota jännitystä.
Varsinkin tänä iltana heidän hymynsä oli säteilevämpää kuin koskaan.
Vanha rouva unohti päästää tavanmukaisen kauhunhuudahduksensa, kun
Claudina ei saanut dresdeniläisen paimenettaren päätä mahtumaan pussiin
tai kolautti niitä vastakkain. Vanha herra unohti tyynen varoituksensa.
»Olkaa varovainen, Claudina, olkaa varovainen? Sillä milloin hyvänsä
hänen vaimonsa oli erikoisen kiihdyksissä, hän itse vakuuttautui
olevansa aivan rauhallinen, erinomaisen hallittu. Mutta kumpikaan ei
tuntenut tavallista levottomuutta tänä heinäkuun iltana. Kahden päivän
kuluttua — viimeistään — John olisi täällä. Tätä hetkeä he olivat
odottaneet kokonaisen vuoden; ja kokonainen vuosi on hyvin, hyvin pitkä
aika vanhoille ihmisille, niin nopeasti kuin sen yksityiset hetket
vierinevätkin.
»On eräs seikka», sanoi vanha herra äkkiä, kun viimeiset kalleudet
olivat rivissä pöydällä valmiina astumaan yöpaitoihinsa. »On eräs
seikka, josta minä en ole oikein selvillä.»
Vaimo pisti käden hänen kainaloonsa ja kysyi kuiskaten, mitä se olisi.
Ei olisi tarvinnut ensinkään puhua kuiskaamalla, sillä Claudina ei
osannut sanaakaan englantia; mutta hän arvasi tämän koskevan Johnia, ja
Johnista äiti puhui melkein aina kuiskaamalla.
»Se on — kauppa», vastasi vanha herra; »minä — minä en tahtoisi kertoa
siitä Johnille.»
»Oo mutta miksi et?» Vaimo painautui häneen kiinteämmin.
»Ei siksi, etten luulisi hänen ymmärtävän, mutta tunnen samantapaista
kuin hän kirjoittaessaan tuon lauseen minusta. Pelkään häntä
haavoittavan ajatuksen, etten minä voi enää myydä maalauksiani.
Uskon hänen alkavan moittia itseään ja ajattelevan, että hänen olisi
pitänyt antaa meille rahaa, jos hän saisi tietää minun avanneen tämän
harvinaisuuksien kaupan olojamme parantaakseni.»
Vaimo nyökäytti viisaasti päätään. Hän olisi tahtonut kertoa kaiken
pojalleen. Mutta että John luulisi olevansa velvoitettu avustamaan
heitä — ei, se ei käynyt päinsä! John tarvitsi jokaisen ansaitsemansa
pennyn voidakseen elättää naisen, joka hänen olisi mahdollisimman pian
saatava puolisokseen. Vanha valkohapsinen lady myöntyi. Oli parempi,
ettei John saisi tietää mitään.
»Mutta etkö luule hänen keksivän sitä?» hän kysyi, ja silmänsä
suurenivat säikähdyksestä.
»En — enpä luulisi. Eihän minun tarvitse olla siellä koko päivää.
Foscari osaa hoitaa sitä aivan hyvin. Vaikka minua peloittaa aina, että
hän myisi joitakin sellaisia esineitä, joista minä en voi erota. Hän
myi eräänä päivänä vanhan vaskisen juutalaislampun, jota minä en olisi
tahtonut antaa maailmastakaan. Mutta enköhän minä uskalla, jos pyydän
häntä olemaan varovainen — niinpä luulisin —»
Tämä harvinaisuuksien kauppa oli oikeastaan murheellinen kohta. Olisi
ollut vieläkin murheellisempi, ellei hänen vaimonsa olisi pannut arvoa
sen tarpeellisuudelle; ellei tämä olisi tehnyt sitä kevyemmäksi kestää
kiittämällä hänen uljuuttaan, ja tällä tavoin haihduttaen häpeän
tunteen siitä, ettei hän voinut myydä enää omia töitään.
Sillä täytettyään seitsemänkymmentäkolme vuotta oli hän sen saanut
kuulla. Jollei hän olisi ollut maisemamaalari, olisi asia ollut
toisin. Mutta seitsemänkymmenenkolmen ikäisenä ei käy enää lähteminen
heikolla sydämellään kedoille ja vuorille etsimään uusia vereksiä
aiheita. Sillä tavoin hänen täytyi jäädä kotiin ja yrittää maalata
muistista kuvia, joita sinne oli kasattu. Silloin juuri taulukauppiaat
alkoivat kertoa hänelle, etteivät he voineet saada enää hänen taulujaan
kaupaksi. Hänen täytyi keksiä silloin uusia ansiomahdollisuuksia,
jolleivät he tahtoneet tulla taakaksi Johnille. Silloin, muistaessaan
omistavansa suuren määrän harvinaisuuksia ja taide-esineitä, koottuina
kaikilta Euroopan kulmilta, hänelle juolahti mieleen perustaa kauppa,
jossa vähitellen muuttaisi nämä rahaksi. Hän löysi sievän pienen
huoneiston eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa, vuokrasi sen,
asetti ulkopuolelle riippumaan nimikilven, johon oli himmeillä
kultakirjaimilla maalattu: »Aarreaitta.» Sillä tavoin hän piiloutui
yleisön uteliaisuudelta.
He olivat keskustelleet suunnitelmasta monta viikkoa etukäteen.
Heidän täytyi uhrata kauppaan koko joukko omista aarteistaan, ja
Claudina kantoikin joka ilta isossa laatikossa monia tyhjiä yöpaitoja
edestakaisin. Mutta raha, jota kaupasta saatiin, korvasi osittain nämä
sydäntäsärkevät menetykset. Heillä olisi tilaisuus lähettää Johnillekin
silloin tällöin pieni lahja. Harvinaisuuksien kauppa onnistui
mainiosti, jos vain oli tarjottavana todella arvokkaita esineitä, kuten
heillä juuri oli.
Mutta siinäpä se pulma olikin. Kun vanha herra oli avannut liikkeensä,
hän huomasi, että juuri esineiden harvinaisuus teki hänelle vaikeaksi
niistä luopumisen. Hän rakasti niitä liian paljon. Ja tyhmimmätkin
kokeilijat, brittiläiset lordit ruudukkaine hattuineen ja painavine
päällystakkeineen, vanhat rouvat toisessa kädessä matkaopas ja toisessa
jyviä kyyhkysille, nekin näyttivät iskevän kiinni juuri niihin
esineihin, joita hän rakasti enimmän.
Hän pyysi hirveitä hintoja pelastaakseen aarteensa heidän kynsistään,
ja useimmiten tämä menetelmä onnistuikin; mutta väliin ilmestyi
hulluja, jotka maksoivat vaaditun hinnan. Sillä hän ei voinut moittia
rakastamaansa esinettä. Jos se oli hyvä, alkuperäinen, todella
vanha, niin hän melkein uhmasi itseään. Innostus ei sallinut hänen
tehdä toisin. Mutta sitten, sanottuaan kaiken mahdollisen esineen
ylistykseksi, hän pyysi siitä niin huikean hinnan, että halukkaat
ostajat jättivät kaupan melkein loukkaantuneina.
Senvuoksi aarreaitta ei täyttänyt oikein kaikkia heidän toiveitaan. He
saivat kylliksi jokapäiväisiin menoihinsa; mutta siinä olikin kaikki.
Ja nyt esiintyi kysymys, antaisivatko he Johnin saada tietää siitä.
He pohtivat kysymystä myöhään yöhön, kaksi valkoista päätä vierekkäin
tyynyillänsä, puhuen kuiskaten pimeässä.
»Kyllä minä luulisin hänen ymmärtävän», sanoi vanha pieni lady omalta
puoleltaan; »hän on sellainen kultainen poju, olen varma siitä, että
hän ymmärtäisi».
»Enpä tiedä — enpä oikein tiedä», vastasi vanha herra epävarmasti. »On
jo kylliksi ilkeää, kun hän näkee minun viimeiset maalaukseni. Ei — ei;
enpä taida kertoa hänelle. Foscari voi hoitaa liikettä. Minun tarvitsee
tuskin ollenkaan mennä sinne hänen täällä ollessaan.»
Ja sitten tehden ristinmerkin toistensa otsalle, niinkuin he olivat
tehneet joka ilta koko elämänsä ajan, he toivottivat toisilleen »Jumala
siunatkoon sinua» ja nukkuivat herkästi kuin lapset.