Teille sanotaan — tulkaa Venetsiaan yöllä; sillä silloin te voitte
hiljaa tunkeutua sen ihmeelliseen mysteeriin; silloin tunnette
vuosisatojen painon jokaisessa varjossa, joka vaanii syvissä
porttikäytävissä; silloin te tajuatte murhenäytelmät, joita täällä on
esitetty, romaanit ja mustat teot, joilla sen historia on kudottu.
Kaiken tämän saatte tuntea, jos tulette Venetsiaan yöllä.
Mutta sitten on vielä toinen Venetsia, kaupunki, jonka saatte nähdä,
jos saavutte sinne aikaisin aamulla — valon ja ilman kaupunki,
kimaltelevan veden kaupunki, auringossa saippuakuplien lailla
välkähtelevien kirkkojen kaupunki.
Tulkaa Venetsiaan aikaisin aamulla, ja te saatte nähdä kaupungin
kylpevän valomeressä. Se on niinkuin aalloista kohoava merenneito,
jonka olkapäiltä vielä valuvat sädehtivät pisarat. Silloin se ei
ole varjojen ja mysteerin kaupunki. Varhaisena aamuna se on kuin
ruusunvärinen opaali, jonka läpi katsotaan aurinkoa.
Silloin syvinkin varjo saa kullan hohteen, kirkkain valo esiintyy
hopeaisessa sumussa. San Marcon ja Santa Maria della Saluten kirkot
sulavat muodottomiksi hehkussa.
Grand Canalelta, juuri Palazzo Babarigon kulmassa, eroaa yksi noita
lukemattomia pieniä polkuja, jotka puikahtavat salaa irti suuresta,
leveästä vesitiestä. Kun käännytään tälle, Rio San Pololle, seurataan
sen juoksua siltojen alitse ja käännytään ensitilaisuudessa vasempaan,
niin kuuliainen gondolien saa teidät melkein yhdellä pitkän aironsa
vetäisyllä käännetyksi Rio Marinille.
Hän voi valita tosin polveilevia teitä, vedoten teidän
kauneudentajuunne ja käyttäen aikaa sivutulona. Mutta kuka hyvänsä voi
kertoa teille, että tämä tie Rio San Polon kautta on lyhyin.
Rio Marinin kumpaakin rantaa kulkee pieni ahdas jalkapolku.
Täällä talot eivät sukella aivan veden rajaan, valolla on enemmän
liikkumatilaa, ja astelijan kiirehtiminen jalkatiellä antaa hetkeksi
eloa ja puhelahjan paikalle, jossa kaikki on muuten mykkää ja hiljaista.
Tyhjäntoimittajat parveilevat silloilla katsellen alla keinuvia
gondoleja. Täällä myöskin on mysteeri, joka hallitsee yöllä, ajettu
tiehensä. Aurinko, avara kappale taivasta, joka ei enää ole vain
talojen päätyjä sitova sininen kaistale, nämä yhtyvät uhmaamaan Rio
Marinin mysteeriä. Ruusupuut ja kukkivat pensaat reunustavat harmaita
muureja; ne kohottavat värirunsautensa pilvetöntä taivasta kohden ja
hymyilevät teille alas muurintakaisesta puutarhastaan.
Melkein tämän pienen vesitien loppupäässä, vastapäätä Chiesa Tedeschiä,
on Palazzo Capello, avara ja jokseenkin ruma talo, katsellen
järkkymättömänä kuvaansa tyynestä vedenpinnasta. Siihen ei liity mitään
suuria historiallisia tapahtumia. Mikään runoilija ei ole sepitellyt
säkeitään sen ikkunassa istuen; opaskirjat eivät tiedä kertoa mistään
murhenäytelmistä, eikä verta ole roiskutettu sen seinille. Te ette
löydä siitä mainintaa mistään Venetsian kuvauksista; sillä ei ole
koristelurikkautta, joka vetäisi silmän puoleensa. Mutta Venetsialle
ominaisella komeilulla ja rehentelyllä se nimitettiin vuosisatoja
sitten 'palatsiksi', ja vain sille, joka tuntee sen sisäpuolelta,
saattaa nimi näyttää oikeudenmukaiselta.
Iso ovi voi jakaa harmaakivisen etuseinän, ja sille johtaa raput
jalkapolulta — raput, joiden rakosista pilkistelee vihreää sieltä
täältä, ollen täydellisessä sopusoinnussa kuluneiden askelmien kanssa.
Tämä ovi on aina suljettu, ja koska sen kummallakaan puolella ei
ole ikkunoita, ainoastaan leveä muuraus, saa paikka erittäin kolkon
leiman, muistuttaen vankilaa tai kasarmia. Mutta kun tämä avara ovi
avataan, tulee ikkunoiden puute selitetyksi osittain, ja teiltä pääsee
varmasti ihastuksen huokaus. Tämä ei olekaan sisäänkäytävä taloon,
vaan tunneliin, joka kulkee läpi talon pohjakerroksen, jonka toisessa
päässä näette ihmeellisen takorauta-aitauksen läpi vanhan italialaisen
puutarhan ihmemaan, joka välähtelee ja värehtii auringossa.
Holvikäytävää synkistyttävät raskaat varjot tehostavat vain sen
takana paistavaa valoa. Vastakohdat aiheuttavat oikean päivänpaisteen
purkauksen ja saavat autereen väreilemään tiivistettyjen väriyhtymien
yläpuolella.
Mutta vielä ette ole sisällä talossa päästyänne holvikäytävään.
Molemmin puolin tätä viileää, kosteaa tunnelia on seinään hakattu
pienet holvikäytävät, joiden ovet johtavat palatsin molempiin
puoliskoihin. Valitsette vasemmanpuolisen, ja ennenkuin silmänne ovat
ehtineet tottua valojen ja varjojen sokaisevaan leikkiin, luulette
joutuneenne matkalle maan uumeniin. Jalkanne kompastelevat, te
tunnustelette tietänne, sormet koskettelevat kylmiä seiniä; äkkiä
huomaatte porrasaskelmia, jotka kohoavat ylöspäin. Näin haparoiden
saavutte toiselle ovelle, joka salpaa tienne tykkänään.
Ovessa on kello, mutta ei ole sanottu, että löydätte sitä — pitkä
ketju, joka riippuu jostakin päänne yläpuolelta. Kun vedätte siitä,
syntyy kilinä ja kalina, joka uhkaa lukita korvanne, rikkoen tuhansiin
pieniin kappaleisiin hiljaisuuden, joka vallitsee kaikkialla.
Hetken kuluttua avautuu pieni ovi, verho työnnetään syrjään, ja
kuljettuanne kumarassa matalan sisäänkäytävän läpi huomaatte olevanne
avarassa huoneessa, joka ulottuu läpi koko talon. Tämä huone oikeuttaa
monin kerroin palatsin nimityksen. Huoneen kummassakin päässä ovat
ikkunat, niin avarat, niin korkeat, että sali, joka on korkealle
laudoitettu, on yhtenä lempeänä valomerenä. Säteet lyövät kipinöitä
kiilloitetusta parkettilattiasta ja tomuhiutaleet tanssivat sinertävänä
autereena.
Kylmänharmailla seinillä riippuu maalauksia. Niitä on paljon, mutta
huone on niin suunnaton, etteivät ne näytä kokoonahdetuilta; ne eivät
tee kokoelman, taidegallerian vaikutusta. Ja huoneen molemmilla
sivuseinillä riippuvat komeat, lämminväriset verhot, jotka peittävät
taakseen jykevät, syvälle seinään upotetut ovet.
Kun avaatte toisen näistä, joudutte pieneen sievään huoneeseen — niin
pienen pieneen, että sen mitättömyys saa teidät nauramaan, kun sitä
katselee ison salin puolelta.
Sulkekaa ovi, ja huone näyttää aivan luonnolliselta. Siellä sisällä,
istuen ehkä juuri iltapäiväteensä ääressä, pakinoiden ja tarinoiden
aivankuin olisivat juuri tavanneet pitääkseen toisilleen seuraa, on
kaksi pientä olentoa. Pieniä, koska he ovat vanhoja — toinen on vanha
mies, jonka silmät näyttävät himmentyneiltä tuuheitten kulmakarvojen
takaa, toinen kutistuneena ja rypistyneenä kuin silkkipuku, joka on
kauan maannut laatikossa säilytettävänä, vanha pieni valkohapsinen lady.