Vaikka teidän lienee vaikea kuvitella sitä, niin Mr. Chestertonin
kellanruskeitten liivien alla sykki kuitenkin sydän. Hänen vanha
muijansa olisi saattanut sen todistaa.
»Hänen täytyy tehdä ehkä paljonkin roskaista työtä ammatissaan, mutta
hänellä on hyvä sydän, kun vain tietää, millä sitä kolkuttelee.» Se oli
eukon järkkymätön mielipide.
Ja nähtävästi Jill oli osannut kolkuttaa, vaikk'ei taito ollutkaan
tahallista. Hän oli vain uskonut, siinä kaikki. Hän oli uskonut miehen
tuoksi Mr. Chestertoniksi, suureksi kirjailijaksi, mieheksi, jolle
tuli osoittaa kunnioitusta. Tämä veitikka ei ollut koskaan elämässään
herättänyt kunnioitusta. Loukkauksia tukuttain! Ja niitä niin paljon,
että hänen nahkansa oli sitkistynyt ja kovettunut.
Aah! Siinä oli todellakin lady — ihastuttava nuori lady! Hän saattoi
aivan hyvin uskoa, ettei tuollainen ilmiö ymmärtäisi hänen kaltaisiaan.
Hän uskaltaisi vannoa, ja tekikin sen, tultuaan taas kotiin
muijansa luo, ettei tämä lady ollut koskaan kuullut puhuttavankaan
ulosottomiehestä.
Ja sillä aikaa kuin John laitteli kuntoon teevehkeitä, lady puhutteli
häntä koko ajan kuin suurmiestä ainakin — siunattu olkoon hänen
pikkuinen hellä sydämensä! Tuo Chesterton tuntui olevan hieno mies,
kuka hän nyt sitten lie ollutkin, ja näytti sanoneen joukon viisaita
asioita. Pikkumies lämmitteli kirjallisuuden sädekehässä tuntien samaa
kuin kerjäläinen, joka herää kuninkaan makuukamarissa, kuninkaan
vuoteeseen vajonneena. Mutta huomatessaan silloin tällöin sattumalta
Johnin ilmeen hän tunsi taas olevansa äärettömästi tiellä.
Vihdoinkin, kun tee oli valmista ja kattila porisi jalustan
väkiviinaliekin päällä, Mr. Chesterton nousi. Hän oli nähnyt noiden
kahden vaihtavan katseen, josta ei voinut erehtyä — Jillin silmien
mykän vetoomuksen ja Johnin epätoivoisen vastauksen. Jos olisi ollut
kysymyksessä John yksin, niin hän ei olisi hievahtanutkaan. Nuorten
miesten pitäisi maksaa vuokransa aikoinaan. Mutta nähdessään Jillin
silmien ilmeen, todeten, että vain tämän hieno kohteliaisuus sai Jillin
puhumaan hänelle niin kauniisti — vain hänen hieno kohteliaisuutensa
ja sädekehä, joka oli varastettu Chesterton-nimeltä — silloin hän ei
tuntenut voivansa jäädä enää. Naiset olivat aina olleet hänelle hellä
paikka, sikäli kun niihin ei ollut tarttunut sanomalehtipiru tai jollei
niillä ollut reiluja viiksiä. Ja nyt Jillin katse oli saanut hänet
heltymään.
»Minun taitaa pitää lähteä nyt, Mr. Grey», hän sanoi.
Johnin suu meni hämmästyksestä selälleen. Hän oli juuri päätellyt
mielessään, että Kensington Gardens oli ainoa paikka, minne he
saattoivat paeta inhoittavan tunkeilijan tieltä.
»Lähteä?» hän toisti kaikuna. Hänen hämmästyksensä oli niin valtava,
että sitä olisi voinut melkein pitää pahoitteluna.
»Kyllä — lähteä», sanoi Mr. Chesterton, luvaten katseellaan varmaa
takaisinpaluuta. »Hyvästi, Miss Dealtry — ettehän loukkaannu minun
lähdöstäni, ettehän! Luode ja vuoksi — ne eivät halua odottaa, nähkääs
— ne ovat aivan kuin kaksi lasta sirkukseen menossa. Ne eivät halua
menettää mitään, nähkääs.»
Tämä nyt oli ainakin hänen omaansa, aivan omaansa! Hän oli yrittänyt
koko keskustelun ajan saada jotakin esille omasta kallostaan. _Tuo
suuri_ Mr. Chesterton ei ollut koskaan sanonut tätä! Toisen miehen
kirjoissa liikkuminen ja hyväksymisen saaminen, joka ei kuulunut
hänelle, oli tuonut mukanaan hiukan katumusta, ja hän halusi saada
ladyn hyväksymisen myöskin jollekin itsekeksimälleen, joka olisi
kieltämättä hänen omaansa.
Hän katsahti ylpeästi Johniin sanottuaan tämän. Hän nauroi ääneen
ajatellessaan noita kahta lasta, jotka tempovat äitinsä kättä koko
matkan. Se oli hänelle oikea maalaus. Hän oli itse ollut kerran
tuollainen lapsi. Luode ja vuoksi — kuin kaksi lasta sirkukseen
menossa! Hänestä se tuntui loistavalta ja hän nauroi nauramistaan,
kunnes huomasi, ettei John edes hymyillytkään mukana. Oliko se
sittenkin hullua? Siinä tapauksessa Mr. Chestertonin kirjoitukset
olivat hänelle aivan käsittämättömiä.
Sitten hän kääntyi kiusallisen epäonnistumisen tunteen vaivaamana
Jilliin. Mutta Jill hymyili! Lady oli huvitettu. Siinä oli siis
sittenkin jotakin! Hän ojensi kätensä, tuntien villiä halua puristaa
Jillin kättä tulisesti ja siunata häntä tämän hymyn vuoksi.
»Hyvästi», hän sanoi kaikkein huolitelluimmalla tavallaan. »Olen hyvin
iloinen, kun olen saanut päästä tuttavuuteenne», ja hän marssi pää
pystyssä ovelle. John seurasi häntä.
»Minä tulen alas avaamaan oven», sanoi hän.
Heti kun ovi oli kunnolla sulkeutunut heidän jäljestään, hän puristi
lämpimästi pikkumiehen kättä.
»Te olette kunnon mies», sanoi hän, »oikein kelpo mies. Te pääsette
aina sisään, kun vain haluatte tulla. Ei teidän tarvitse olla
huolissanne.»
Mr. Chesterton seisahtui rapuille.
»Minä en olisi tehnyt sitä», hän lausui tunteellisesti; »jollei hän
tosiaankin olisi ollut lady, joka ei ymmärrä minun laisiani. Sanonpa
teille — hän on nainen, jollaista en tule enää koskaan kohtaamaan
ainakaan tässä ammatissa. Siunattu olkoon hänen sydämensä!» Hän
laskeutui askelman, mutta seisahtui taas. »Näittekö, kuinka hän hymyili
minun sanoilleni. Hänellä on herkempi ymmärryksen lahja kuin teillä.»
John hymyili.
»Minä tiedän kyllä.»
»Minun luullakseni te ette pitänyt erikoisen sukkelina minun sanojani?»
»Oo, kyllä — kyllä toki. Tuskinpa _oikea_ Mr Chestertonkaan olisi
keksinyt sitä.»
»Eikö todellakaan — luuletteko niin?»
John ei hymyillyt; mutta tämä palautti taas tasapainon. Oikea Mr.
Chesterton ei olisi osannut kuvitella, että luode ja vuoksi ovat kuin
kaksi lasta menossa sirkukseen!
»Sittenhän minä luullakseni sopeuduinkin seuraan», hän sanoi katsahtaen
hellästi oveen päin.
»Minun mielestäni te onnistuitte olosuhteet huomioon ottaen vallan
loistavasti», sanoi John.
Hän puristi vielä kerran pikkumiehen kättä, ja tämä poistui onnellisena
katua alaspäin, ajatellen kaikkia niitä viisaita asioita, mitä muija
saisi kuulla hänen kotiin tultuaan. Mutta luode ja vuoksi, jotka olivat
kuin lapsipari — sitä saavutusta hän ei voisi lyödä milloinkaan. Lady
oli hymyillyt sille, pitänyt sitä sukkelana. Muut ajatukset, jotka
työläästi risteilivät hänen aivokomeroissaan, olivat sen rinnalla
pelkkää roskaa.
Samassa kun ovi oli lukossa, John lensi rappuja ylös.
»No — mitä ajattelitte tuosta kuuluisasta Mr. Chestertonista?» hän
kysyi nauraen.
»Minusta hänen keskustelutaitonsa ei ollut läheskään niin hyvä kuin
hänen kirjansa», sanoi Jill.
»Mutta te hymyilitte hänen viimeiselle keksinnölleen?»
»Kyllä, taisinpa hymyillä.» Hän selitti sen ensin katseellaan ja sanoi
sitten:
»Hän oli lähdössä — ja se johtui kai helpotuksesta.»
Johnin sydän hätkähti. Rohkea leimaus välähti hänen silmissään.
Helpotuksesta! Jill oli siis iloinen jäädessään kahden hänen kanssaan!
Tämä merkitsi jo enemmän kuin pettynyt katse. Hän oli kulkenut huoneen
poikki ja löytänyt itsensä Jillin vierestä puristaen kiihkeästi hänen
kättään, ennenkuin huomasi menetelleensä näin aivan vaistomaisesti.
»Te toivoitte meidän jäävän kahden?» hän kuiskasi.
»Kyllä — minulla on niin paljon puhuttavaa teille.»
Jollei hetki olisi ollut niin jännittävä, niin hän olisi voinut tajuta
tuskan värähtelevän Jillin äänessä; mutta hän oli lastuna rakkautensa
pyörretuulessa. Hänen korvansa soivat ja silmänsä sumenivat; hän
tajusi vain sen, että Jill rakasti myös häntä. Jillin käsi oli hänen
huulillaan ja hän suuteli jokaista sormea erikseen.
Äkkiä hän painoi Jillin käden rintaansa vasten ja katsoi ylös.
»Sinähän tiedät —» hän sanoi, »tiedäthän? Käsitäthän, että tämän täytyi
tulla?»
Jill taivutti päänsä.
»Minä en tiedä, mitä se merkitsee», John jatkoi kiihkeästi. »Minulla ei
ole hämärintä aavistustakaan sen merkityksestä. Minä rakastan sinua —
siinä kaikki. Sinä merkitset kaikkea minulle. Mutta minä en voi pyytää
sinua vaimokseni. Se ei olisi rehellistä peliä.» Hän muisti ohimennen
Mr. Chestertonin. »Minä — minä voisin tuskin pitää tällaistakaan
huoneistoa. Minä en voisi elättää sinua. Niin että luullakseni minulla
ei ole minkäänlaista oikeutta puhua sinulle tällä tavalla. Mutta minun
täytyi sanoa se. Tiesithän sinä, että minä tulisin sanomaan sen — etkö
tietänytkin? Jill — armas — tiesithän, sano?»
Jill antoi hänen ottaa molemmat kätensä; hän sai vetää ne olkapäilleen
ja painaa kaulan ympäri. Mutta päänsä Jill painoi alas — piilotti
häneltä kasvonsa. Johnin täytyi ensin saada tietää hänen sanottavansa,
se täytyi kertoa hänelle, ennenkuin hänen tarvitsisi enemmän moittia
itseään tarjoamansa rakkauden vuoksi. Jill oli aavistanut sen olevan
kehittymässä. John oli oikeassa; hän oli tuntenut, mitä John tulisi
kerran sanomaan aina siitä päivästä saakka, kun he olivat riidelleet
Kensington Gardensissa. Jokainen hetki sen jälkeen oli ollut yhtä
ihanaa, sykähdyttävää odotusta. Tuhansia kertoja hänen hengityksensä
oli pysähtynyt ja sydämensä pamppaillut kiivaasti luullessaan Johnin
aloittavan; ja koko ajan oli vallannut tuskallinen kaipaus ja väsymätön
rukoileminen, ettei hänen olisi ollut tarpeellista sanoa Johnille,
minkä nyt ehdottomasti täytyi tulla esille.
Pienen hetken hän antoi Johnin pidellä itseään siten. Tämähän olisi
viimeinen kerta. Pyhä Josef ei ollut vastannut hänen rukoukseensa
kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta.
Äkkiä hän nosti katseensa ylös.
»Et saa soimata itseäsi, John», hän sanoi hiljaa. »Minähän tässä
ansaitsen kaikki moitteet.»
»Miksi?» kysyi John — »miksi?»
»Siksi — että ei sinun sanomastasi syystä — vaan muuten, tämä kaikki
kun on kerta kaikkiaan mahdotonta. Tunnen, ettei minulle tule koskaan
elämässäni enää tapahtumaan mitään näin ihanaa. Minä tunnen sen — olen
varma siitä. Mutta nyt on tapahtunut sitten viime näkemämme jotakin,
joka tekee meille mahdottomaksi tavata enää toisiamme.»
»Ovatko vanhempasi huomanneet —? He kielsivät sen?»
Jill pudisti päätään,
»Ei, — ei — ei se ole sitä. He eivät tiedä mitään. Minun täytyy palata
hiukan taaksepäin, voidakseni selittää sinulle kaiken.»
Pitäen edelleen Johnin kädestä hän painui nojatuoliin pakottaen Johnin
ottamaan toisen vierelleen.
»Sinähän muistat, kuinka me ensin tapasimme?»
John nyökkäsi.
»Etkö ole koskaan ihmetellyt, mitä minä olin rukoilemassa Pyhältä
Josefilta?»
»Ihmetellyt!» John toisti. »Minä olen ajatellut tuhansia eri asioita.»
»En usko yhdenkään sattuneen kohdalleen», sanoi Jill. »Isäni ei ole
rikas, näetkös; ei ainakaan niin rikas, kuin voisi luulla hänen
asemastaan ja asunnostamme. Kerran meillä oli paremmat olot, mutta he
koettavat vaan asua edelleenkin Walesin Prinssin Terassilla, vaikk'ei
oikein kannattaisikaan. Isä oli menettänyt paljon rahaa keinottelussa
ja sitä ennen hän oli kirjoittanut Ronaldin Etoniin oppilaaksi. Silloin
näytti kutistuvan tyhjiin kaikki toiveet, että Ronald koskaan pääsisi
sinne. Ja silloin, kun näytti jo siltä, että meidän täytyisi myydä
talomme Kensingtonissa, eräs isäni ystävä pyysi minua vaimokseen. Hän
oli yli neljänkymmenen — monta vuotta minua vanhempi, ja minä —»
»Sinä kieltäydyit tietysti», sanoi John nopeasti.
Kahdenkymmenenkuudenikäisenä neljäkymmentä vuotta tuntuvat
vuosituhannelta, varsinkin jos ne sattuvat olemaan teidän tiellänne.
»Niin — minä — minä kieltäydyin. Mutta hän ei huolinut minun
kiellostani. Hän pyysi minua tuumimaan asiaa; hän tahtoi odottaa —
vaikka kokonaisen vuoden. Sitten hän luullakseni oli sanonut jotakin
isälle, koska isä puhui minun kanssani kauan aikaa vähän myöhemmin
ja äiti samoin. He selittivät minulle parhaansa mukaan, vaikka tosin
omalta näkökannaltaan katsottuna, kuinka loistava tilaisuus tämä
oikeastaan on. Isä selvitti minulle taloudellisen asemamme — ja
sitä hän ei ole tehnyt koskaan ennen. Minä olen aina luullut, että
me olisimme hyvin rikkaita. Sitten lopuksi hän sanoi ryhtyneensä
erääseen liikeyritykseen, joka tekisi meidät taas rikkaiksi, voisimme
jäädä Kensingtoniin asumaan ja Ronald pääsisi Etoniin. Mutta jos tämä
epäonnistuisi, jota hän ei uskonut, silloin hän toivoi, että minä
peruuttaisin rukkaseni hänen ystävälleen. Toivoi — tai paremmin sanoen
hän näytti minulle velvollisuuteni — että kieltäytymiseni murskaisi
Ronaldin mahdollisuudet ja äidin elämän.»
Hän pysähtyi. Hän odotti Johnin sanovan jotakin; mutta tämä istui hänen
vierellään huulet lujasti yhteenpuristettuina ja liikkumattomin silmin.
»Hän kertoi minulle tämän kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta»,
jatkoi Jill — »samana päivänä kun minä olin rukoilemassa Pyhää Josefia,
että tuo liikeyritys onnistuisi — samana päivänä kun kohtasin sinut.
Sitten — toissa päivänä — hän kertoi minulle, ettei rukous ollut
auttanut. Sanoinhan minä aina, ettei Pyhä Josef pitänyt minusta.»
»Hän menetti siis rahansa?» sanoi John käheästi. Hän antoi kätensä
pudota ja nousi kävelemään.
»Kyllä. Minä — minä olen suostunut.»