Johnille oli aika ponnistus saada kokoon Venetsian matkaan tarvittavat
seitsemäntoista puntaa heinäkuuhun tultaessa. Mutta suurempi ponnistus
oli koottuaan ne kävellä muutamat päivät ennen lähtöään pitkin katuja —
ja olla niitä tuhlaamatta. Sillä raha on vettä sellaiselle, jolla sitä
ei ole, ja se valuu sitkeimmänkin siannahkakukkaron läpi, tulee taskuun
ja kerran sinne päästyään on seulassa, jonka avarat silmut eivät pidätä
mitään.
Näinä muutamina päivinä ennen jokavuotista matkaansa John aina juoksi
suoraan päin esineisiin, joita mieluimmin olisi halunnut ostaa.
Kauppiailla oli paha tapa asettaa viettelevimmät tavaransa ikkunoiden
huomattavimmille paikoille. Ja itse asiassa kaikki tuntui olevan
huokeampaa heinäkuussa. Ja seitsemäntoista puntaa tuntui olevan niin
ääretön summa, ettei kolmekymmentä shillingiä voinut tehdä siihen
kerrassaan minkäänlaista lovea.
Mutta John oli kokemuksesta oppinut, että jos ottaa kolmekymmentä
shillingiä seitsemästätoista punnasta, jää jäljelle viisitoista puntaa
kymmenen, epätasainen luku, joka vaatii tuon kymmenen shillingin
tuhlaamista tasoitukseksi. Sitten tuo jäänyt viisitoista puntaa on
vielä yhtä ääretön, ja toimitus alkaa taas alusta, kunnes jäljellä on
vain osa alkuperäisestä omaisuudesta.
Viisitoista puntaa seteleissä lompakossaan ja kaksi kullassa taskussaan
John huomasi katselevansa erästä Payne and Welcomen ikkunaa, jossa
pieni tyylipuhdas nankinilainen kerma-astia komeili, yrittäen vangita
juuri sellaisen huomion puoleensa, joka olisi tahtonut päästä ohitse.
Tänään iltapäivällä Jill oli tulossa teelle — hänen ensimmäinen
vieraskäyntinsä Fetter Lanella, ja sen aiheutti, Johnin ajatuksen
mukaan, hänen kohta tapahtuva poislähtönsä. Ja tämä pieni kerma-astia
pyrki myöskin mukaan.
Hän seisoi pitkän aikaa katsellen sitä. Se ei maksaisi varmaankaan
enempää kuin viisitoista shillingiä — joka sekin tosin oli liian
paljon. Mutta viisitoista shillingiä ei tuntuisi ensinkään niin
huikaisevassa rahasummassa kuin seitsemäntoista puntaa. Ääni
kuiskutteli näin hänen korvaansa, hänen takanaan — juuri olkapään
ylitse.
»Sinä haluat kerma-astiaa», sanoi ääni, »ja tuo on niin kauniin
sininen. Se sopii suurenmoisesti yhteen teekannun ja pienten
sinivalkoisten kuppien kanssa. Ota se, mies! Ota se!» Ja se muistutti
hänelle naljaillen, nauraen ovelasti poika-aikojen viisastelusta:
»Makeiset ovat syötäväksi, rahat tuhlattavaksi.»
Äkkiä tullen ratkaisuun hän käveli sisään; mutta ei myyntipuolen
ovesta. Hän marssi lunastamattomuuden kappelin rippituoliin. Siellä
hän otti esille kolme viidenpunnan seteliänsä ja kaksi kultarahaansa
laskien ne apulaisen eteen.
»Minä haluaisin näistä kymmenen shillingiä», hän lausui.
Siellä alettiin jo olla tottuneita Johnin omituisuuksiin, mutta näin
hulluksi he eivät olleet koskaan luulleet häntä.
»Mitä ihmettä, siinähän on seitsemäntoista puntaa» sanoi mies.
»Oikeaan osattu», sanoi John. »Laskin ne itsekin. Saanko niistä
kymmenen shillingiä?»
Kymmenen shillingiä riittäisi hänen ruokaansa viikon ajaksi.
Hän purjehti taas ulos puodista kymmenen shillingiä taskussa ja
seitsemäntoista puntaa varmassa tallessa ylipapilla. Muuan mies
oli hänelle velkaa neljätoista shillingiä, ja kun tuli aika lähteä
Venetsiaan, niin hän ehkä luovuttaisi nämä puuttuvat kymmenen lainana.
Sellainen lainaa teille mielellään kymmenen shillingiä, joka on jo
ennestään velkaa neljätoista; mutta velan takaisinmaksamiseen hänellä
ei ole minkäänlaista halua.
Tultuaan kadulle John ei katsonutkaan kerma-astiaan päin, vaan piti
päänsä jäykkänä. Hän oli tehnyt kerma-astialle kepposen, aika ilkeän.
Siinä ei ollut todellakaan mitään ylpeilemistä.
Kun hän saapui takaisin numeroon 39, oli siellä eräs mies odottamassa
oven ulkopuolella, puettuna vaaleanruskeaan, tuleentuvan rukiin
väriseen pukuun. Hänellä oli loistavan punainen silkkikravatti ja
siinä neula — helmillä koristettu hevosenkenkä. Hänen kasvonsa olivat
lihavat, pyöreät ja juhlalliset — sitä lajia juhlallisuutta, joka saa
teidät nauramaan. John tuli hyvälle tuulelle heti hänet nähdessään,
unohtipa nankinilaisen kerma-astiankin. Joku oli jättänyt katuoven auki
ja sillä tavoin mies oli päässyt sisään.
»Kuka te olette?» John kysyi.
»Jaha — nimeni on Chesterton, sir, Arthur Chesterton.»
John aukaisi ovensa lapsen viattomuudella, ja mies, seurasi sisälle
huoneeseen aivan hänen kantapäillään.
»Ja mitä te haluatte?» John tiedusteli.
Mr. Chesterton ojensi hänelle paperin. John luki sen.
»Vai niin — todellakin — kahden neljänneksen vuokra. Maksetaan», hän
sanoi kevyesti. »Minulle tulee rahaa ensi kuussa.»
Mr. Chesterton yskäsi kouraansa.
»Sen täytyy tapahtua nyt», hän sanoi tyynesti. »Se tahtoo sanoa — minun
täytyy jäädä odottamaan, kunnes olen saanut sen.»
Ulosottomies! Ja Jill oli tulossa teelle! Puolen tunnin kuluttua hän
olisi täällä! Hän tiesi Johnin köyhäksi; hän kuvitteli Fetter Lanea
pöyristyttäväksi seuduksi; mutta millään mielikuvituksella hän ei voisi
sulattaa tätä.
Oli ainoastaan yksi keino: selittää kaikki. Hänen luokseen oli tulossa
eräs lady nyt iltapäiväteelle — lady, hieno nainen — ymmärsikö
hän? Joka tapauksessa, mies nyökkäsi. No niin — oli suorastaan
mahdotonta, että lady löytäisi hänet täältä — ulosottomies! Eihän ollut
tietystikään hänen syynsä, että hän oli ulosottomies, mutta hänen piti
huomata, kuinka mahdoton tilanne oli. Pikkumies nyökkäsi taas. No niin,
eikö hän tahtoisi mennä tiehensä; vain lyhyeksi aikaa, kunnes he olivat
juoneet teensä. Hän voisi palata sitten, John lupasi päästää hänet
sisään. Hän tiesi, että niin pian kuin ulosottomies oli huoneiston
ulkopuolella, tämä olisi voimaton; mutta tämä oli kunnia-asia.
Kunniasanallaan hän lupasi päästää hänet sisään taas.
Mr. Chesterton iski silmää.
»Väliin», hän virkkoi rauhallisesti, — »väliin ne kertovat minulle,
että heidän isänsä on tulossa — sitten taas, jos se on nainen, hän
sanoo, että mies tulee minuutin perästä ja että mies on hirveän pahalla
päällä ja valmis tekemään vaarallisia tekoja. Ja väliin se on tyttö,
jota he rakastavat — aivan kuin tekin.»
»Mutta minä vannon, että se on totta!» John huusi villisti.
Mr. Chesterton hymyili.
»Eikö olisi parempi maksaa rahat kuin vannoa?» hän sanoi. »Vain
viisitoista puntaa. Väliin ne pääsevät minusta sillä tapaa — ja se
onkin ainoa tehokas tapa. Minä olen nyt sisäpuolella. Jos minä olisin
ulkopuolella, niin te voisitte pistää ovenne lukkoon ja näyttää minulle
pitkää nenää ikkunasta. Voi luoja! Kerrankin olen saanut sanoa tätä
ihmisille — ja ne eivät huomaa sen totuutta — ei kukaan.»
John tunsi ihmeellistä ymmärtämystä heidän tylsyyteensä nähden.
»Te ette siis halua mennä?» hän kysyi.
Mr. Chesterton pudisti päätään, hyvin kärsivällisesti.
»Eikö teitä ole koskaan heitetty ulos kadulle?» kysyi John. Mies oli
niin pieni, että tämän ajatuksen täytyi heti tulla useimpien mieleen.
Hän hymyili herttaisesti.
»Kyllä — tekeehän ne väliin niinkin. Vapauden menettäminen kahdeksi
kuukaudeksi väkivallasta, tiedättehän. Minä puolestani en siitä oikein
pitäisi. Mieluummin ottaisin väkivallan vastaan, se on ohi pikemmin.»
Elämässä on muutamia murhenäytelmiä, jolloin te tulette
melodraamallisiksi, jollette osaa oikeaan aikaan nauraa — ja se on
anteeksiantamaton synti.
John pelasti tilanteen viime hetkessä. Hän istuutui nojatuoliin ja
nauroi ääneen.
»Ja kunnes olen maksanut rahat, minun täytyy majoittaa teidät», hän
sanoi. »Missä aiotte nukkua? Minulla on vain oma makuuhuoneeni tämän
vieressä ja välikkö, jossa ei ole muuta kuin hiilikaappi.»
Mr. Chesterton tutustui ympäristöönsä.
»Tuo seinäpenkki näyttää mukavalta», hän sanoi. »Olen nukkunut
pahemmissakin paikoissa.» Hän käveli huoneen poikki ja koetteli sen
kimmoisuutta nyrkillään. »Mutta täällä ei ole kyllä paljon tilaa.
Pelkään olevani hiukan tiellä.»
»Hyvä luoja!» John purskahti taas. »Tänä iltana ainakin!» Hänellä olisi
ollut Jillille paljon puhuttavaa. Nyt tämä murskasi kaiken. Heidän
täytyisi mennä ulos juomaan teetä, koska hänellä ei ollut rahaa maksaa.
Hän ei voinut lunastaa seitsemäätoista puntaansa pois ja panna niitä
tähän, sillä silloin ei Venetsian-matkasta tulisi mitään. Ja pieni
valkotukkainen lady odottaisi turhaan saadakseen kiertää voimattomat
käsivartensa hänen kaulaansa — ei, siihen hänellä ei ollut sydäntä.
»Te ette siis usko, että eräs lady tulee tänne tänä iltana teelle?» hän
kysyi kiihtyneenä.
Mr. Chesterton levitti likaiset kätensä.
»Minä tunnen tämän ladyn niin hyvin», hän sanoi.
»Hän on kiireestä kantapäähän sellainen lady, joka ei ymmärtäisi minun
kaltaisiani. Mutta minuahan on niin helppo ymmärtää. Sanokaa hänelle,
että minä olen teidän ystävänne. Minä en tahtoisi pilata peliä.»
Oh! Tämä oli hullunkurista! Nauru yritti taas varastautua Johnin
huulille, mutta sammui yhtä nopeasti pois. Oli liian paljon kyseessä.
Hän oli kuvitellut kaikki niin selvästi. Jill olisi tullut pettyneen
näköiseksi kuullessaan Johnin lähdöstä. Hän olisi kysynyt minkä
vuoksi tuo katse oli sumentanut hänen silmiään. Jill olisi vastannut
välttelevästi, ja sitten, sana sanalta ja katse katseelta, hän olisi
johtanut Jillin sydämensä ovelle, kunnes sydämen huuto — »minä rakastan
sinua» — olisi vastustamattomasti purkautunut esille.
Ja nyt tämä järkkymätön vihollinen ulosottomiehen hahmossa oli tullut
viemään karille suurimman hetken hänen elämästään.
John tarkasteli häntä ylhäältä alas asti.
»Minkälaisena ystävänä minun pitäisi esitellä teidät?» hän kysyi.
»Arveletteko muistuttavanne minun ystäviäni?»
Pikkumies vilkaisi kenkiinsä, vaaleanruskeihin housuihinsa,
joiden lahkeet oli käännetty ylös ja näyttivät parin villasukkia,
värisävyltään hyvin lähellä kravattia.
»No hyvä — eiköhän?» hän sanoi. »Minä jään tänne, enkö jääkin? Ne
sanoivat teidän olevan kirjailijan — kirjoitatte kirjoja. No hyvä,
oletteko koskaan nähnyt näin hyvin puettua henkilöä, joka kirjoittaisi
kirjoja? Minun piti kerran saada vuokra eräältä naiselta — hän nimitti
itseään sanomalehtimieheksi. Hänelle oli kasvanut kyllä hiukan
partaakin — ja, koira vieköön, hän oli pukeutunut niin kummallisesti,
ettei minun muijani koskaan työntäisi sellaista päälleen. Minua melkein
hävetti, kun piti jäädä hänen luokseen.»
John nauroi taas; nauroi katketakseen. Mr. Chesterton oli niin
huvitettu tuosta muistosta, että nauroi myöskin. Äkkiä heidän naurunsa
taukosi, niinkuin kivikynä katkeaa. Ovelta kuului arka, hiljainen
koputus.
»Se on hän», John kuiskasi. »Alaovi oli auki — hän on tullut rappuja
ylös. Mitä perhanaa minä nyt teen?»
Viimeinkin pikkumies uskoi häntä. Hän saisi tosiaankin nähdä tällä
kertaa ladyn, ladyn, joka ei koskaan ymmärtäisi hänen kaltaisiaan,
ja hän alkoi tuntea olonsa hiukan hermostuneeksi. Hän alkoi hävetä
ulosottomiehen ammattia.
»Esitelkää minut ystävänä», hän kuiskasi. »Se menee hyvin, esitelkää
minut vain ystävänä.»
»Istukaa sitten, tuolle seinäpenkille.»
Sitten John aukaisi oven ja Jill astui arvellen huoneeseen. Mr.
Chesterton nousi kömpelösti jaloilleen.
Tämä oli nyt lopultakin ruumiillistunut lady. Tottuneena ammatissaan
arvioimaan ihmisten laadun yhdellä katseella hän määritteli Jillin
yhdessä silmänräpäyksessä. Äänen rauhallisuus hänen sanoessaan:
»Melkein pelkäsin koputtaa, sillä luulin tulleeni väärälle ovelle»,
hellyys silmien syvyydessä, jotka eivät sallineet äkillistä
tutustumista, huulien luja mutta hieno kaarros ja koko kasvojen ilme,
joka puhui mielen puhtaudesta — kaikki tuo todisti epäämättömästi Mr.
Chestertonille, että tässä oli todellakin lady, joka ei ymmärrä hänen
kaltaisiaan.
John puristi Jillin kättä. Mr. Chesterton huomasi kaiken pienillä
juhlallisilla silmillään. Hän oli tiellä; hän ei ollut koskaan ollut
niin paljon tiellä kuin nyt. Kun heidän kätensä koskettivat, hän tunsi
Johnin juuri kertovan ladylle, kuinka tiellä hän oli.
»Saanko ehkä esitellä teidät?» John sanoi sitten kääntyen. »Tässä
on ystäväni, Mr. Chesterton, Miss —» hän keskeytti. Hänestä tuntui
pyhyydenloukkaukselta sanoa Jillin nimi ulosottomiehelle, ja pikkumies
tunsi voimakkaasti saappaissaan joka sekunnin tästä keskeytyksestä.
Hänen punaiset sukkansa polttivat häntä; hän saattoi nähdä kravattinsa
värin heijastuvan kaikkialta — nyt se pyrki nousemaan hänen poskiinsa.
»Miss Dealtry.»
Hän aikoi astua esiin ja puristaa kättä, mutta Miss Dealtry vain
kumarsi. Sitten tämä, huomattuaan hänen hämmennyksensä, ojensi
ystävällisesti ilman muuta kätensä.
»Oletteko te myöskin kirjailija?» hän kysyi.
John aikoi tulla väliin; mutta pikkumies tahtoi olla hyvissä kirjoissa
ladyn kanssa. Hän tunsi, että punaiset sukat ja kravatti ja ruskea
takki täytyi saada jollakin tavalla selitetyiksi — ja mikäpä olisi
luonnollisempi selitys kuin tämä?
»Kyllä, minä olen kirjailija», hän virkkoi nopeasti. »Kirja — ja,
tiedättehän — vähäisen sanomalehtiin myös — noin vain — että juuri
hengissä pysyn. Samalla huvikseni. Sanomalehtityö on vaihtelua,
näettekös, niin sanoakseni lepoa, kun aina kirjoittaa kirjoja.»
Sitten hänen mieleensä juolahti määritelmä, mutta mistä, sitä hänen
oli tuiki mahdoton sanoa. »Ja kirjojen kirjoittamisella, näettekös, —
ainakin niin sanotaan — sillä ei ole koskaan loppua.» Ja hän hymyili
tyytyväisenä itseensä.
»Mutta, tosiaankin, minähän tunnen teidän teoksenne», sanoi Jill.
»Oletteko te _tuo_ sama Mr. Chesterton?»
Pikkumiehen kasvot säteilivät. Sillä nimellähän häntä juuri sanottiin —
_tuo_ Mr. Chesterton.
»_Aivan_ niin», hän sanoi ilostuneena, »no niinkuin ota ja anna».
Ja kuuluisuuden ja neron manttelin suojassa hänen omituisuutensa
muuttuivat sukkeluuksiksi, hänen tyhjänpäiväisimmät lauseensa tuntuivat
paradokseilta.