»Sitten sinä et tule koskaan tuntemaan minun vanhempiani Venetsiassa»,
John puhkesi äkkiä puhumaan. Hän muisti, ettei nyt ollutkaan mitään
kertomista pienelle valkohapsiselle ladylle. Hänen tuhansiin
kuiskaaviin kysymyksiinsä täytyisi nyt antaa vain vältteleviä
vastauksia.
»Minä kerroin sinusta äidilleni», jatkoi John hitaasti. »Minä kerroin
ensimmäisestä kohtaamisestamme — kuinka sinä olit rukoilemassa Pyhää
Josefia, ja hän on siitä päivin ihmetellyt — niinkuin minäkin —»
liikutus pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, »hän on ihmetellyt, mitä
sinä mahdoit rukoilla».
Hän tuli takaisin ja istuutui nojatuoliin rauhallisesti. Ja sitten,
yhtä tyynesti ja luonnollisesti, niinkuin olisi tehnyt sen tuhansia
kertoja ennen, Jill liukui lattialle hänen jalkojensa juureen, ja hänen
käsivartensa kiertyi varovasti tämän kaulan ympärille.
»Tietääkö äitisi, että me olemme tavanneet myöhemminkin?» Jill kysyi
äkkiä.
»Kyllä — minä kerroin hänelle ensimmäisestä tapaamisestamme Kensington
Gardensissa. Enempää en ole kertonut. En uskaltanut.»
»Uskaltanut?» Jill katsahti ylös.
»En. Hänen elämänsä suurin toivo on nähdä minut onnellisena —
avioliitossa. Hän luulee minun ansaitsevan enemmän kuin ansaitsenkaan,
koska en tahdo ottaa heiltä mitään. He luulevat, että voin hyvinkin
mennä naimisiin, ja melkein joka kirjeessään äiti vihjailee siihen.
Luulen hänen kiinnittäneen huomionsa sinuun. Hän on niin auttamattoman
terävä. Hän lukee rivien välistä, väliin enemmän kuin mitä minulla edes
on ollut mielessäni kirjoittaessani.»
Jillin mielenkiinto heräsi. Äkkiä tuo vanha Venetsiassa asuva rouva
tuli hänelle eläväksi.
»Minkänäköinen hän on?» hän kysyi. »Kuvaile hänet minulle. Et ole
koskaan vielä puhunut hänen ulkomuodostaan.»
John aloitti epäröiden. Aluksi hänestä tuntui näiden viimeisten
yhdessäolohetkien tuhlaamiselta kenestäkään muusta puhuminen; mutta
sana sanalta hän itsekin innostui ja syventyi aiheeseen. Tällä tavoin
Jill tuli ikäänkuin lähemmäksi hänen elämäänsä, otti siitä mukaansa
suuremman osan, kuin jos hän olisi ennen poistumistaan tullut tuntemaan
vain nämä huoneet Fetter Lanen varrella. Lopulta pieni valkohapsinen
lady, jolla oli niin liikuttavan voimattomat kädet, tuli heidän
keskelleen ilmielävänä.
Jill katsoi häneen kyynelherkin silmin.
»Hän merkitsee sinulle paljon», sanoi hän hiljaisesti.
»Kyllä — koko joukon.»
»Ja tiedätkös, sinun kuvauksestasi minä päättelen, kuinka paljon
sinäkin merkitset hänelle. Hän elää sinussa.»
»Minä tiedän sen.»
»Entä isäsi? Thomas Grey — Venetsian satamasta?» Jill koetti hymyillä
muistaessaan salaiset paperit.
»Niin — hänkin elää minussa. Kumpikin tekee siten. Isä sen vuoksi, että
jatkaisin hänen työtänsä hänen sammuessaan, äiti sen naisen vuoksi,
jota minä tulisin rakastamaan, ja lasten vuoksi, ja hän rukoilee
hartaasti saadakseen ne nähdä vielä ennen kuolemaansa. Tämä on oikean
isyyden ja äitiyden ydin. He kuolevat täydellisen tyytyväisinä saatuaan
varmuuden, että heidän työnsä ja heidän rakkautensa tulevat jatkumaan
heidän lapsessaan.»
Jill ajatteli sitä. Hän koetti ajatusponnistelulla päästä yhdellä
kertaa selville sanotusta, mutta huomasikin äkkiä ihmettelevänsä,
mahtaisiko pieni valkohapsinen lady pettyä hänet nähdessään, ja luuliko
tämä, ettei hän pystyisi täyttämään velvollisuuttaan, jos tietäisi.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän pyysi Johnia kertomaan heidän kodistaan
ja kaikesta heitä koskevasta; ja innoituksen vallassa John kutoi
hänelle romanssin.
»No niin, sinun täytyy lähteä kanssani Venetsiaan», hän alkoi,
»katsomaan valkoisten kirkkojen ja sirojen palatsien kaupunkia, joka
uinailee vedessä kuin ryhmä vesililjoja. Sinun täytyy nähdä tummat
vesitiet, salaperäiset varjojuovat, jotka sitovat nuo kukat toisiinsa.
Saat kuunnella hiljaisuutta, jossa tuhat vuotta sitten eläneiden
rakastajien kuiskaukset ja petettyjen miesten huudot värähtelevät ja
kiirivät tiiviissä äänettömyydessä. Muuta melua ei Venetsiassa olekaan
ne ja gondolierin airo tai hänen ohé! -huutonsa hänen sivuuttaessaan
äkkikäänteitä. Sinun täytyy nähdä se yöllä — yöllä, kun suuret
valkokukat ovat tummentuneet varjossa ja mustat vesitiet ovat kadonneet
läpitunkemattomaan kimaltelevaan hämyyn. Saat kuulla gondolin hiljaista
liukumista ja veden läikähtelyä limaisia kiviä vasten sen ohikiitäessä.
Jokaisen pienen tulenliekin ääressä, joka vilkuttaa korkealta
ristikkoikkunasta, sinun on kyettävä näkemään vehkeilijät työssään,
salaliittolaiset suunnittelemassa kuolemaa ja kirousta rakastajalle,
joka nukkuu armaansa käsivarsilla. Saat nähdä taikuutta, mystiikkaa,
murhenäytelmää ja romaania, jotka kaikki tapahtuvat harmaan kiven ja
vihreän veden tienoilla — sitten tunnet paikan, jossa äitini ja isäni
asuvat, tunnet paikan, jonne olisin vienyt sinut, jos — jos asiat
olisivat olleet toisin.»
»Olisimmeko lähteneet sinne yhdessä?» Jill kysyi huoaten.
»Kyllä — olen aina uneksinut ajatellessani naista, jolla on jumalaisen
ymmärryksen lahja — olen aina uneksinut, mitä me siellä yhdessä
tekisimme.»
Jill katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen silmissään näkyi kuva siitä
kaikesta. Jill näki selvästi, mitä hän nyt oli kadottamaisillaan, ja
aivan samoin kuin leikitään haavoittavilla muistolla, tai niinkuin äiti
hyväilee kadottamansa pienoisen kulunutta kenkää, hän tahtoi nähdä
vielä tarkempaan.
»Olisimmeko menneet sinne yhdessä?» hän kuiskasi.
»Kyllä — joka — vuosi koko heidän elämänsä ajan ja joka vuosi senkin
jälkeen, jos sinua olisi haluttanut. Joka aamu me olisimme nousseet
hyvin aikaisin — sinähän tunnet nuo aikaiset aamut, kun aurinko on
valkoinen ja varjot jonkinlaista sumua ja vesi näyttää puhtaammalta ja
raikkaammalta kuin milloinkaan muulloin, sillä kaste on puhdistanut
sen. Olisimme nousseet aikaisin ja tulleet alas pikku Riolle, jossa
gondolieri olisi ollut meitä odottamassa sormiinsa puhallellen. Varjot
voivat olla kylmiä varhaisella aamuhetkellä Venetsiassa. Sitten me
olisimme menneet Giudeccaan, jossa laivat paistattelevat päivää —
kaikki laivat, jotka tulevat Triestistä, Kreikasta, salaperäisestä
idästä, halkoen Adrianmerta ja polveillen pitkin saaristoa, Lidon ja
Fort San Nicolon ohitse, kunnes saapuvat Giudeccaan. Siellä ne loikovat
aikaisina aamuina auringossa kuin isot vesihämähäkit, ja jokaisen
kajuutasta kohoaa pieni vaaleansininen sauhu — merimiehet keittävät
siellä aamiaistaan.»
»Ja kuinka varhain tämä tapahtuu?» Jill kysyi kuiskaten.
»Noo — ehkä kuuden aikaan.»
»Sitten minä olen hirveän uninen. Minä en herää koskaan ennenkuin kello
kahdeksan, ja silloinkaan ei nousemisesta tahdo tulla mitään.»
»No hyvä, siinä tapauksessa saat painaa pääsi minun olkapäälleni ja
nukkua. Gondolissa on ihmeen helppo nukkua. Me kuljemme edelleen Lidoa
kohti ja sinä saat nukkua rauhassa.»
»Mutta gondolieri?»
»Ooh —» John naurahti hellästi. »Verho on edessä — hän seisoo sen
takana. Hän ei näe mitään. Ja mitä se sitten haittaisikaan? Hän
ymmärtää. Gondolieri ei ole mikään lontoolainen ajuri. Hänkin
luultavasti uneksii koneellisesti sauvoessaan, mahdollisesti
penikulmain päässä meistä. Maailmassa on muutamia paikkoja, joissa
miehen rakkaus naiseen on jotakin luonnollista ja luvallista eikä
mikään ihmisten uteliaisuutta ärsyttävä näytelmä, ja Venetsia on yksi
niitä paikkoja. No niin, sinä saat nukkua pää minun olkapäälläni.
Ja kun käännymme takaisin, minä herätän sinut — kuinka minä silloin
herättäisin sinut?»
Hän kumartui Jillin ylitse. Tämän silmät olivat jo Venetsiassa ja pää
Johnin olkapäätä vasten — täydessä unessa. Kuinka hän herättäisikään
hänet? John kumartui vielä alemmas, kunnes hänen kasvonsa koskettivat
Jillin kasvoja.
»Minä suutelen sinua», hän kuiskasi — »minä suutelen sinun silmiäsi, ja
ne avautuvat».
Ja hän suuteli Jillin silmiä — mutta ne jäivät kiinni.
»Sitten me tulemme takaisin aamiaiselle», hän jatkoi, tuskin huomaten,
miten aikamuoto oli muuttunut sitten alun. »Mitä sinä haluat
aamiaiseksi?»
»Oh — jotakin. Ei ole paljon väliä sillä, mitä syö, eikö niin?»
»Sitten me syömme», John hymyili, — »sitä mitä meille annetaan. Mutta
me tulemme olemaan huikean nälkäisiä, näetkös.»
»Hyvä», sanoi Jill huokaisten, »kaipa ne antavat ruokaa meille
kylliksi. Ja mitä teemme sitten?»
»Aamiaisen jälkeen?»
»Niin.»
»No niin, minä lopetan juuri vähän ennen sinua, ja sitten minä nousen,
ollen menevinäni ikkunan luo».
Jill katsahti hämmästyneenä ylös.
»Ollen menevinäni? Miksi niin?»
»Koska minun täytyy päästä sinun tuolisi taakse.»
»Mutta miksi?»
»Siksi että haluan panna käteni kaulaasi ja suudella sinua taas.»
Hän näytti Jillille, kuinka. Hän näytti havainnollisesti mitä oli
tarkoittanut Jill huoahti syvään ja sulki taas silmänsä.
Kun olet valittamatta ottanut vastaan, mitä sinulle on annettu, niin
se on ainoa kiitos tällaisesta ateriasta. Sitten kiitokset sanottuamme
menemme taas ulos?
»Gondolilla?»
»Niin, Palazzo Capelloon Rio Marinin varrella?»
»Sielläkö vanhempasi asuvat?»
»Siellä. Ehkäpä otamme heidät mukaamme ulos, tai sitten menemme
puutarhaan istumaan. Luullakseni isä tahtoo meidät puutarhaan
istumaan ja katsomaan hänen istutuksiaan, ja äiti suostuu tietysti,
vaikka hän haluaisikin oikeastaan Piazza San Marcolle katselemaan
pitsinnypläyksiä.»
»Hyvä, sitten minä haluan mennä hänen kanssaan», sanoi Jill.
»Jos sinä menet, niin minä tulen mukaan», sanoi John.
Jill nauroi ja pakotti hänet suostumaan väliehtoon. Hän saisi jäädä
isän luokse puutarhaan puoleksi tunniksi, he eivät viipyisi kauempaa.
»Meillä saattaisi olla halu ostaa joitakin esineitä sellaisista
kaupoista», sanoi Jill, »joihin sinulla ei olisi lupa tulla sisään».
Niin että Johnin oli uhrattava puolituntinen. Mutta sen enemmästä ei
saanut olla puhettakaan.
»Ja sitten — mitä sitten?» kysyi Jill.
»No hyvä, sitten heti lunchin jälkeen otamme gondolin ja lähdemme
Muranoa kohti?
»Aivan hetikö? Mutta olisihan hirveätä jättää heidät taas niin pian!
Jos me menemme sinne vain yhdeksi kuukaudeksi joka vuosi, niin eikö ole
jo melkein julmaa?»
Juuri tällaisissa seikoissa mies on itsekäs ja nainen ystävällinen.
Se oli kylläkin luonnollista, mutta John ei ollut tullut sitä vain
ajatelleeksi.
Hän myöntyi siihen, että he jäisivät teeajan yli — teetä pikkuruisista
korvattomista kupeista, joihin pikkuinen valkohapsinen lady juuri
ja juuri onnistui tarttumaan kuihtuneilla käsillään, ja joita hän
juuri sen vuoksi; niin paljon rakasti, koska ne eivät ilkkuneet hänen
voimattomuudelleen, niinkuin niin monet muut esineet.
»Kyllä kai sinä haluat vielä lähteä ulos minun kanssani, vai oliko tuo
vain veruke?» kysyi John, kun kuva teenjuonnista oli liukunut ohitse.
»Haluanko muka! Mutta sinä väsyt jo luultavasti, kun joudut olemaan
niin paljon vain minun seurassani.»
»Minäkö väsyisin!?»
No niin, tee oli lopulta juotu. Helmenvärinen valo levisi pilvistöön.
Tämä juuri ihmeellisin hetki soutaa laguunia pitkin Muranoon.
»Sittenhän olikin parempi, että jäimme teelle», Jill kuiskasi.
Paljon parempi, sillä varjot holvikaarien alla olivat syventyneet, ja
John saattoi suudella häntä kenenkään näkemättä — niinkuin hän heti
tekikin. Ah, oli paljon ihanampaa, että he olivat jääneet teelle!
Nyt he olivat lähteneet, sivuuttaneet Chiesa San Giacomon, tulleet
Grand Canalille, sitten Rio di Felicen solaan. Ja sitten levisi heidän
edessään vaikeneva Laguna — rajaton opaalinvärinen järvi, joka yhtyi
jossakin pilviin niin huomaamattomasti, etteivät valot ja varjot
eronneet toisistaan.
»Ja tätä pitkin», sanoi John, »kuljettavat gondolit vainajia, joiden
tiimalasit ovat vuotaneet tyhjiin, hautausmaalle, joka sijaitsee
Lagunan keskellä. Ne kuohuttavat vettä vauhdilla kulkiessaan, ja jos
kysyt gondolierilta, miksi hänellä on niin kiire, saat vastaukseksi:
'siksi, ettei kuolema voi maksaa heidän viimeisestä matkastaan'.
Tämä on sen kaupungin huumoria, jota he sanovat nimellä _La città
del riso sangue_ (verisen naurun kaupunki). Mutta me liu'umme hiljaa
vettä pitkin. Me voimme maksaa — tai ainakin» — hän muisti kahden
neljänneksen vuokran, »oletan, että voimme. Me ohjaamme veden halki
ikäänkuin pienen pilven varjo välkkyvällä pinnalla. Oh», — hän painoi
Jillin kädet silmilleen. —
»Kuinka ihanaa siellä olisi yhdessä sinun kanssasi! Ja yöllä, kun koko
kaupunki on pimeydessä — ankaran, äänettömän, salaperäisen pimeyden
verhossa jossa jokainen pieni kynttilä ja sytytetty lamppu näyttää
olevan merkkinä salaisista töistä, sitten me menemme Grand Canalille,
sanottuamme vanhuksille hyvää yötä, ja kuuntelemme gondolierien laulua.
Ah, kuinka pahasti ne laulavat; mutta siellä se kuuluu ihmeen ihanalta.
Lopulta valot alkavat toinen toisensa jälkeen sammua. Valveilla olleet
ikkunat sulkevat silmänsä ja piiloutuvat pimeyteen; kuun suunnaton
valkoinen kehrä liukuu esiin Adrianmeren rinnoilta, ja sitten —»
»Sitten?» Jill kuiskasi.
»Sitten me käännymme takaisin pieneen huoneeseemme, joka on pimeässä
kaikkien muiden pikku huoneistojen näköinen — gondolien soutaa kotiin,
ja minä jään sinun kanssasi kahden, käsivarteni kaulasi ympärillä ja
pääni leväten suloisimmalla paikalla maailmassa.»
Hän painoi kätensä ohimoilleen ja nauroi katkerasti tämän kaiken
epätodellisuudelle.
»Mitä suloista järjettömyyttä tämä onkaan», hän virkahti.
Jill katsoi ylös silmin, joissa kyynelet polttivat. Hän katsoi ylös ja
huomasi Johnin isän maalaaman taulun — kuvan Rialtosta, jonka valkoiset
holvit kaareilevat vihreän veden yläpuolella. Hän osoitti sitä. John
seurasi silmillään valkoisen sormen viittausta.
»Siis tuo», sanoi Jill, ja hänen äänensä värähteli, »tuo on kaupunki —
Suloisen Järjettömyyden Kaupunki».