John osti aition oopperanäytäntöön. Hyvin järkevä temppu, kun on
jo velkaa kaksi neljännestä kolmenkymmenen punnan suuruisesta
vuotuiskorostaan. Aition varaaminen koko vuodeksi on tarpeetonta,
tuomittavaa ylellisyyttä, sillä siitä ei ole hyötyä teille itsellenne
vaan ystävillenne.
Kun John otti aition kolmannelta riviltä, niin se merkitsi hänelle
voin ja leivän, päivällisen ja teen kiinnittämistä tuohon pieneen
paperisuikaleeseen. Lipunmyyjä sitä ei kylläkään tietänyt, hän luuli
kysymyksen olevan kolmesta guineasta. Hän otti rahat huolimattomasti
kouraansa ajattelematta, että se voisi olla jotakin muuta kuin
kuningaskunnan rahaa. Kukapa saattaisikaan tulla Covent Gardenin
lippumyymälään tarjoamaan voita ja leipää, saadakseen sillä lipun
kolmannen rivin aitioon? Mutta lipunmyyjät eivät ole herkkiä
huomaamaan, sillä koko joukko ihmisiä tekee juuri sillä tavalla.
Juuri Johnin takana oli vanha rouva, joka työnsi luukusta sisään kaikki
lämpimät kevät-alusvaatteensa ja pienen kauniin pitsihilkan, joka olisi
näyttänyt kovasti herttaiselta hänen valkoisessa päässään saapuvina
kesäiltoina.
»Minä haluan permantopaikan tiistai-illaksi», hän sanoi.
Ja samalla tajuamattomalla ja tylsällä tavalla lipunmyyjä vähääkään
hämmästymättä pyyhkäisi kämmenellään kaikki lämpimät alusvaatteet ja
pienen pitsihilkan sanomatta sanaakaan. Mutta varjelkoon, kuinka hän
olisi loukkaantunut kuullessaan, että hän oli aivan yksinkertaisesti
toisen luokan alusvaatteiden välittäjä! Häntä ei olisi paljoa
lepyttänyt tieto, ettei alusvaatteita oltu koskaan pidetty, ettei niitä
itse asiassa oltu ostettukaan.
Tällä tavalla juuri hän otti Johnin voin ja leivän ja antoi hänelle
sijaan kolmannen rivin aition. Sinä iltana esitettiin _La Bohème_.
Samana iltana Jill oli menossa tanssiaisiin, suojelijanaan eräs
naimisissa oleva koulutoverinsa — Mrs. Crossthwaite. Ja Mrs.
Crossthwaite tiesi kaiken; ei siksi, että sitä olisi hänelle kerrottu.
Se ei ole tapana naisten kesken. Ne kertovat toisilleen mitä ovat
haluavinaan toisen uskovan — ja kuitenkin kumpikin on kaikesta selvillä.
Kyseessä oli kutsu tanssiaisiin — muuten kyllä aivan hyväksyttäviin.
Mrs. Dealtry ei voinut saapua niihin, sillä hänellä oli
päivälliskutsut. Jill ehdotti Mrs. Crossthwaitea suojelijakseen ja meni
hänen luokseen teelle, tavattuaan ensin aamulla Johnin.
Ensin hän jutteli tanssiaisista. Mrs. Crossthwaite oli ihastunut.
Hän oli tanssinut intohimoisesti sydämessään sitten naimisiinmenonsa
— mutta vain sydämessään, ja naisen sydän on sentään liian mahdoton
tanssilattiaksi. Sellainen tanssi väsyttää sydämen, mutta ei jalkoja.
Saatuaan hänen suostumuksensa — helppo tehtävä, kesti viisi minuuttia —
Jill alkoi varovan vaatimattomasti haastella erään John Grey -nimisen
kirjailijan teoksista. Mrs. Crossthwaite oli lukenut yhden hänen
kirjoistaan ja arveli sen olevan huomattavasti keskitason yläpuolella,
mutta se oli ollut hirveän surullinen. Hän ei pitänyt surullisista
kirjoista. Elämässä on niin paljon murheellista ilmankin j.n.e.
Tästä Jill johti puheen naisille ominaisella kätevyydellä Johnin
persoonaan ja heidän tuttavuuteensa. Ah, se oli hirveän vaikea
tehtävä, sillä koulutoveri, joka on mennyt naimisiin, on tykkänään
eri ihminen kuin se tytönheilakka, joka oli valmis kiipeämään alas
räystäskourua pitkin salaiseen kohtaukseen. Ja alhaalla odotti
vaaleakiharainen poika lakki uljaasti niskassa, sama, joka oli
piilottanut kirjeen rukouskirjaan hautajaismenojen kohdalle. Avioliitto
ryöstää tavallisesti koulutoverilta rohkeuden; sillä vaikk'ei hän
koskaan kiivennytkään kourua alas, hän soisi kuitenkin mielellään
teidän luulevan, että se oli tapahtumaisillaan. Hänellä oli jo toinen
jalka ikkunalaudalla, mutta juuri samassa kuului opettajattaren ääni
käytävästä. Ja hän menettää toisinaan rohkeutensa naimisiin mentyään.
Niin että Jillin täytyi edetä varovaisesti.
He puhuivat enemmän hänen kirjoistaan. Hän oli hyvin mielenkiintoinen.
Hänen mielipiteensä olivat itsenäisiä. Oli todellakin hirveän sääli,
ettei hän tahtonut sanoa olinpaikkaansa, mutta Mrs. Crossthwaite ei
näyttänyt välittävän siitä. Aluksi hän oli ilmaissut hyväksymisensä
Mrs. Dealtryn toimenpiteiden johdosta; mutta sitten — John oli
Marttyyriklubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli myöskin
saman klubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli tietysti
melkein yhtä ihmeteltävä persoonallisuus kuin Mr. Crossthwaite itse.
Niin että mitä oli oikeastaan väliä sillä, missä hän asui? Miehen asema
on hänen klubinsa. Mrs. Crossthwaite selitti, ettei hän ollut ollenkaan
utelias Johnin asuinpaikkaan nähden.
Sitten, Jill ei ollut koskaan nähnyt _Bohèmea_. Hänen vanhempansa eivät
olleet musikaalisia. He vihasivat sitä. Hän taas rakasti sitä. Tämä oli
nyt hänen elämänsä suuri tilaisuus. John toisi hänet tietysti takaisin
tanssiaisiin, eikä kenenkään tarvitsisi tietää hänen poissaolostaan.
Ja oopperan väliajoilla he puhuisivat hänen teoksistaan. Muusta he
eivät koskaan puhuneetkaan. Hän tunsi Johnin kunnianhimon, hänen
kaikki toiveensa. Kerran tai pari John oli hyväksynyt hänen neuvonsa,
vaikk'ei hän todellakaan ymmärtänyt mitään. Hän oli vain tuntenut niin;
mutta John oli tuntenut silloin samalla tavalla, ja muutos oli tehty.
Hän sanoi, että Jill auttoi häntä, ja se olikin ainoa seikka heidän
välillään. Tärkein asianhaara oli, ettei Jill ollut koskaan nähnyt
_Bohèmea_ eikä tulisi koskaan näkemäänkään, jos hän nyt kieltäytyisi
tästä tilaisuudesta.
Kaikki nämä eri kohdat Jill esitti hiljaisella, voittavan
suostuttelevalla tavalla — yksinkertaisesti ja rehellisesti; mutta
pääasiallisin syy, jonka vuoksi Mrs. Crossthwaite suostui ottamaan osaa
tähän salaliittoon oli se, ettei hän uskonut Jillin puheesta yhtään
sanaa.
Niin saatiin siis asia, järjestetyksi. Tanssiaishuoneiston
eteishallissa John virallisesti esiteltiin »esiliinalle», ennenkuin hän
kuljetti tämän aarteen pois. Sitten he astuivat vaunuihin.
»Oopperaan», sanoi John huolettomasti, niinkuin hän olisi ajanut sinne
jokseenkin joka ilta koko elämänsä ajan; sillä kun olette vaihtanut
leipänne ja voinne ooppera-aitioon, niin nälkä saa teidät puhumaan
sillä äänellä. Tämäkin on ilo, jonka menetätte tilatessanne aition koko
vuodeksi.
Ja kun he olivat joutuneet liikenteen pyörteeseen — tuohon toistensa
sivuuttamiseen, joka on kuin kuva elämän virrasta — ja kun hänen
sydämensä oli lakannut lyömästä hieman vähemmän — kuin pelästyneen
leivosen siivet häkkinsä ikkunoita vasten — Jill katkaisi hiljaisuuden.
»Mitä Mrs. Crossthwaite sanoi teille, kun minä menin hakemaan
kappaani?» hän kysyi.
»Hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua käymään tervehtimässä
heitä.»
»Ah! — Olen iloinen siitä! Sanoiko hän muutakin?'
»Hän kysyi, asunko minä Lontoossa ympäri vuoden. Minä sanoin asuvani —
paitsi yhtä kuukautta, jolloin matkustan aina Venetsiaan. Sitten hän
kysyi, missä osassa Lontoota minä asun.»
»Kysyikö hän?»
»Kyllä.»
Jill oli vaiti muutamia hetkiä. Naisen elämässä on aina
mielenkiintoinen hetki, jolloin saa tietää jotakin omasta
sukupuolestaan.
»Ja mitä te vastasitte?» hän kysyi.
John nauroi. Hän arveli selviytyneensä siitä aika ovelasti.
»Oo — minä sain huoneiston», hän oli sanonut, »juuri St-Paulin ja
Strandin väliltä». Joka saattaa olla vaikka Inner Temple, jos te
ajattelette asiaa ystävällisellä mielellä. Hän kertoi vastauksensa
Jillille, ja tämä hymyili.
»Ja onko se St Paulin ja Strandin välillä?» hän kysyi.
»Summittain sanoen — kyllä — mutta hyvin summittain sanoen.»
Jill oli taas hiljaa. Olikohan siihen syynä todellakin hänen
köyhyytensä — tai ettei hänellä ainakaan ollut niin paljoa, että olisi
voinut asua hyvämaineisessa kaupunginosassa? Tätäköhän hän mahtoi olla
rukoilemassa Pyhältä Josefilta kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta?
Mutta hän oli Marttyyriklubin jäsen ja nyt hän oli tilannut aition
Covent Gardenista. Hän vilkaisi nopeasti Johnin kasvoihin. Tässä
oli enemmän salaperäisyyttä kuin mitä hänen tiedonhalunsa saattoi
oikeastaan sietää.
»Muistatteko, mitä sanoitte minulle kerran», hän aloitti, »naisesta,
jolla on ymmärtämyksen lahja?»
»Kyllä; ensimmäisenä päivänä tavatessamme toisemme Kensington
Gardensissa.»
»Hyvä; pidättekö minua ehdottomasti lahjattomana tässä suhteessa?»
John tutki tarkkaan hänen silmiään. Muistikohan Jill kaiken, mitä
hän oli sanonut naisesta, jolle Jumala on suonut hyvän ymmärtämyksen
lahjan? Tajuksiko Jill myönnytyksen sisältämän tunnustuksen — sillä hän
uskoi Jillin omaavan tuon lahjan? Jill oli nuori kylläkin — tyttönen,
lapsi, vauva — juuri kaksikymmentäyksi-vuotias. Mutta ymmärtämys on
Luojan lahja eikä riipu kokemuksesta. Se on lahja samoinkuin nerous
ja juuri samanluonteinen. Ehdoton yksinkertaisuus on sen lähde, ja
mukanaan se tuo palkkana sydämen nuoruuden, joka ei riipu vuosista.
Kokemus näyttää teille, että maailma on täynnä pahaa — ajatusten ja
tekojen syntejä. Mutta jos teillä on jumalallinen ymmärtämyksen lahja,
niin teidän lapsensydämenne kykenee näkemään hyvää kaikessa.
Sellaista kohtaan ei voi olla salaisuuksia eikä tekojaan voi piilottaa;
sillä ei kukaan tahdo tehdä pahaa, mutta se kasvaa hänen sisäistä
tahtoansa voimakkaammaksi. Ja tätä eivät monet ymmärrä, niin että
tunnustus jää useimmiten tekemättä.
Ja jos John tunnustaisi, että hänellä oli tuo lahja, niin täytyisi
hänen kertoa myöskin kaikki, mitä oli oppinut pääsiäissunnuntaina.
Kysyikö Jill mahdollisesti siitä syystä? Halusiko hän tietää? Omalla
tavallaan John oli aikonut kertoa hänelle, mutta ei tällä tavalla. Ja
siksi hän etsi Jillin silmiä, mutta sai etsiä turhaan.
»Miksi sitä kysytte?» hän sanoi lopulta.
»Siksi — jos luulette minulla olevan ensinkään ymmärtämystä, ettekö
luule minun käsittävän, vaikka sanoisitte asuvanne —» hän ei osannut
ajatella kyllin köyhää asuinpaikkaa; tuskinpa hän tiesikään sellaista.
»Bedford-puistossa?» ehdotti John.
»No, — vaikka — Bedford-puistossa.»
»Te haluatte siis tietää, missä minä asun?»
»Kyllä.»
»Miksi?»
Jill katsoi häneen aivan kirkkaasti.
»No hyvä — ylpeyttä, luullakseni. Me olemme hyviä ystäviä, ainakin
toivon sitä. Minusta tuntuu, että voisin kertoa teille mitä hyvänsä,
ja luullakseni olen hiukan loukkaantunut, koska ette kerro. Teillä
on varmasti pätevät syynne, miksi ette kerro vanhemmilleni, mutta
se ei ole estänyt minua pitämästä teitä ystävänäni vastoin heidän
toivomuksiaan. Minä myönnän, etteivät he ymmärtäisi. Mutta enköhän minä
voisi. Olen varma siitä että voisin.»
Hänen valkohansikkainen kätensä lepäsi vaunun ovea vasten hänen
edessään. John katsoi sitä hetkisen ja sitten, sydän sykkien pelosta,
ilosta, yllätyksestä — tuhansista liikutuksista, jotka virtasivat
yhteen, hän otti sen omaan käteensä ja puristaen kunnioittavasti antoi
sen taas pudota.
»Tiedän, että voitte», hän vastasi syvään henkäisten. Ja sitten hän
kertoi.
Muistiko Jill Wrigglesworthin? Unohtaisiko hän sitä koskaan?
Korkeaselkäiset tuolit, papukaija häkissään keskellä huonetta,
sahajauhot lattialla! Ja kukapa voisi unohtaa nimen Wrigglesworth?
Muistiko hän pienen vihanneskaupan, jonka John oli näyttänyt hänelle,
ja kuinka hän oli sanonut haluavansa yhtä sellaista rusoposkista
omenaa, joita oli ladottu ikkunaan? Mutta John oli vastannut
välttelevästi, osoittamatta lainkaan halua sen hänelle lahjoittamiseen?
Kyllä, hän muisti.
No, niin — sen vuoksi, että hän asui juuri tuon vihanneskaupan
yläpuolella Fetter Lanella — kaupan kohdalla olevat kaksi ikkunaa
olivat hänen.
Jonkin aikaa Jill tuijotti häneen hämmästyneenä; sitten hän kiinnitti
katseensa ulkopuoliseen liikenteeseen. Hänen mielessään risteilivät ne
uudet kiihdyttävät kokemukset, joita hän oli tuntenut ollessaan Johnin
vieraana lunchilla. Salaperäisyys, uutuus, ummehtunut pieni ravintola,
kaikki tuo oli näyttänyt silloin äärettömän romantilliselta. Pöytäliina
ei ollut moitteettoman puhdas, mutta korkeaselkäiset tuolit olivat
olleet siellä lähes kaksi vuosisataa. Tarjoilija oli tuttavallinen;
mutta John selitti hänelle, että se kuului asiaan eikä siitä maksanut
loukkaantua enemmän kuin papukaijankaan huomautuksista. Kaikki ne
yhteensä muodostivat Wrigglesworthin; ja hän oli hyväksynyt kaiken
Romaaniin kuuluvana. Mutta asua siellä! Hän muisti äkkiä, minkälaiset
ihmiset olivat kulkeneet siellä sisään ja ulos ovista; sitten hän taas
käänsi katseensa Johniin.
»Te olette siis hyvin köyhä?» hän virkkoi hiljaa.
»Jos tarkoitatte, ettei minulla ole paljon rahaa», John sanoi.
»Niin.»
»Sitten köyhä on oikea sana.»
Hän istui ja vartosi hiljaisuudessa. Jill ajatteli kiinteästi. John
voi seurata hänen ajatuksiaan silmistä, samoinkuin näkee pilven
varjojen liukuvan veden halki. Juuri nyt hän vaistosi Jillin ymmärtävän
huolimatta kaikista istutetuista, perinnäisistä mielipiteistä. Mutta
hän odotti Jillin puhuvan ensiksi. Hetki oli tämän. Hän uskoi Jillin
saavan siitä esille parhaan mahdollisen.
»Miksi ette pyytänyt minua mukaanne katsomaan huoneitanne, kun olimme
syöneet Wrigglesworthilla?» kysyi Jill äkkiä — ja Johnkin, joka odotti
yksinkertaisuutta ja toivoi ymmärrystä, meni hämilleen.
»Pyytää teitä sinne? Noihin huoneisiin? Pienen vihanneskaupan
yläpuolelle? Ylös noita matottomia portaita?»
Ja samassa he huomasivat olevansa oopperatalon portaitten edustalla;
seuraavassa hetkessä ihmistungoksessa eteisessä; sitten ahtaan käytävän
kautta kolmannen rivin etuaitiossa.
Vahtimestari avasi oven. He astuivat sisään kuin lapset, joiden on
sallittu tulla salonkiin päivällisen jälkeen. Ja kaikki oli hyvin
ihmeellistä, säkenöivä valopilvi ja ihmismeri heidän alapuolellaan. Oli
todellista romaania tulla päästetyksi pieneen aitioon seinän vieressä,
— pieneen aitioon, joka sulki heidät syliinsä niin turvallisesti ja
erotti heidät penikulmien päähän ympäröivistä ihmisistä. Jillin sydän
leiskui odotuksesta ja pelosta, sillä olihan tämä kiellettyä hedelmää.
Ensimmäisinä kymmenenä minuuttina hän tuskin olisi hämmästynyt, jos
aition ovi heidän takanaan olisi avautunut ja äiti ilmestynyt siinä
vihan ja oikeuden peloittavassa hahmossa. Muutamat asiat tuntuvat liian
suloisilta ollakseen totta.
Siitä hetkestä kun esirippu nousi paljastaen noiden neljän huolettoman
boheemin elämän, hetkenä jolloin se laski Rudolfon ja Mimin lähdettyä
kahvilaan, nämä kaksi istuivat aitiossaan kuin hiiret häkissä,
liikuttamatta sormeakaan ja räpyttämättä silmiään. Vain Johnin
sieraimet värähtelivät, ja Jillin kurkku nielaisi kerran, pari.
Vihdoin väliverho laski, hetkisen hiljaisuuden seurasi ja
kättentaputuksen myrsky hajoitti hiljaisuuden tuhansiksi pieniksi
kappaleiksi.
Musiikki on rohdos, viekas juoma, joka juodaan tietämättä, kuinka
voimakas vaikutus sillä on verenkiertoon. Muutamiin se vaikuttaa
harmittomasti, miellyttävästi, kulkien suonistossa kuin suihku kylmää
lähdevettä. Toisille se on viiniä, kuohuvaa ja suloista, tuoden näkyjä
mieleen ja hypittäen sydäntä, petkuttaen miesten huulet rakkauteen ja
naisten silmät alistumiseen. Toisille taas se on huumausaine, tuoden
mukanaan mitä villeimpiä ja mahdottomimpia unia.
Sillä aikaa kuin käsienpauke vielä väreili läpi salongin ja väliverho
aukeni yhä uudelleen, John pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotakin
nopeasti, ja kun Jill kääntyi väliverhon lopullisen sulkeutumisen
jälkeen, huomasi hän äkkiä edessään samettisella aition kaiteella
pienen kupariukon. Tällä oli toinen käsi nostettu ylväästi lanteille ja
toinen tarjoutui aivankuin puristamaan hänen kättänsä.
Hämmästys ja kysymykset täyttivät hänen silmänsä. Hän katsoi Johniin.
Hän katsoi pieneen kupariukkoon ja kupariukko katsoi takaisin häneen.
Tämä ei luultavastikaan nostanut hattuaan; mutta nähtävästi hän oli
juuri tehnyt sen.
»Tekö tämän pistitte tänne?» Jill kysyi.
John nyökkäsi. Jill otti sen käteensä, ja heti kun hänen sormensa
koskettivat ukkoa, sen ylhäisyyden lumous oli tiessään.
»Mikä hän on? Mistä John oli saanut sen? Mitä hän mahtanee tarkoittaa?»
Kysymykset satelivat peräkkäin.
»Se on minun pieni kupariukkoni», John sanoi. »Hän on toista sataa
vuotta vanha vekkuli.» Ja hän kertoi Jillille koko historian.
Hänen päästyään loppuun väliverho nousi taas — oltiin kahvila Momuksen
ulkopuolella keskellä lasten melua ja ihmisjoukon naurua — sellaista
elämää, jota ainoastaan Thamesin eteläpuolella oleva kaupunki saattaa
tuntea tai ymmärtää. Koko näytöksen ajan pieni kupariukko seisoi
uljaasti Jillin edessä kaiteella. Väliajalla hän kääntyi taas Johniin.
»Ettekö tunne itseänne aina hyvin kurjaksi, kun teidän on — erottava
hänestä?» hän kysyi.
»Hyvin. Hän tuleekin takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta minä
olen tehnyt päätöksen.»
»Minkä?»
»Minä aion tallettaa hänet loukkauksien saavuttamattomiin. Hänen ei
tarvitse vaeltaa enää koskaan lunastamattomuuden kappeliin.»
»Mitä te sitten aiotte tehdä?»
»Antaa hänet teille. Te olette ainoa tuntemani ihminen, jolla on kyky
ymmärtää köyhyyttä.»
»Minulle?» Vaistomaisesti Jillin sormet takertuivat ukon ympäri.
»Minulle?» hän toisti.
John hymyili ja kumarsi. »Hän sinetöi meidän ystävyytemme», hän sanoi.
Tällä tavalla hän kertoi Jillille huomanneensa, että tämä ymmärsi.
Lahjan täydellinen järjettömyys — mitätön kuparikuvio, joka oli
maksanut seitsemän shillingiä ja ostettu takaisin kuudella lukemattomia
kertoja — se ei merkinnyt mitään. Kaikki tässä maailmassa on
järjetöntä, kun arvostelee sitä ulkonaisten merkkiensä mukaan. Sisäinen
merkitys vasta antaa kuolleille kappaleille, kuten kruunulle ja
vihkisormukselle arvonsa.
Sillä tavoin nämä kaksi järjetöntä lasta leikkivät lasten maailmassa
— kolmannen rivin aitiossa. Jill tunsi kirkkaasti, mitä lahjaa pienen
kupariukon täytyi tarkoittaa — _chevalier d'honneur'in_. John olisi
saanut vannoa tuhansia kertoja, että hän tunsi Jillin myötätunnon ja
ymmärtämyksen suuren voiman, mutta sellainen on nyt lapsen luonto,
että hän ymmärsi tämän pienen kuparisymbolin kautta paljon selvemmin
»ystävyys» -sanan merkityksen.
»Tahdotteko ottaa sen?» kysyi John hiljaa.
Jill katsoi vakavasti häneen.
»Yhdellä ehdolla.»
»Ja se on?»
»Että jos lakkaamme olemasta ystäviä, niin se on palautettava teille.»