»Ei voi aina olla rakastunut, niinkuin kaksikymmentäkuusi-vuotiaana. —»
»Hän kirjoitti taas jotakin, John, eikä tahdo sanoa, mitä se on. Jos
hän sanoo olevansa liian vanha rakastamaan, niin älä usko häntä. Hän
kumartui juuri ja suuteli minua otsalle. Pakotin hänet kirjoittamaan
tämän. Kertomuksesi tytöstä kappelissa ja viimeisestä kynttilästä
huvitti meitä suuresti. Minua erikoisesti. Jos minä olisin ollut tytön
sijassa, olisin heti paikalla rakastunut sinuun, koska olit niin
hienotunteinen. Minkänäköinen hän oli! Oletko nähnyt häntä sen jälkeen?
Minusta tuntuu, ettei tuo kohtaus sattunut turhan vuoksi. Minäkin olen
koettanut ajatella, mitä hän mahtoi rukoilla Pyhältä Josefilta, mutta
en osaa arvata. Ei ole naisen tapa rukoilla itselleen rahaa. Ehkä
jollakin hänen sukulaisistaan oli rahahuolia. Olen ajatellut asiaa joka
päivä sen jälkeen kuin sain kirjeesi, mutta en pääse pitemmälle. Jumala
siunatkoon sinua, rakkaani. Odotamme kiihkeästi sinun uuden kirjasi
arvosteluja. Milloin se ilmestyy — tarkalleen sanottuna? Tahtoisin
rukoilla sen puolesta esirukouksen, niin että anna minulle ajoissa
tieto. Ja jos tapaat vielä Pyhän Josefin neidon, niin sinun täytyy
luvata kertoa minulle kaikki. Isäsi haluaa käyttää lopun paperista.
Niin että Jumala siunatkoon sinua aina.»
»Älä lue arvosteluja, kun ne ilmestyvät, John. Lähetä ne minulle,
ja minä valitsen parhaat ja lähetän takaisin luottavaksesi. Mikäli
ymmärrän asiaa, niin monet arvostelijat käyttävät arvosteluissaan
persoonallista sävyä, ja niiden lukemisesta ei ole mitään hyvää,
olkoot sitten moittivia tai kiittäviä. Tietysti lähetät minulle ensi
tilaisuudessa kappaleen kirjaasi. Sinua rakastava isäsi.»
Tähän kirje päättyi. Vaikka olikin pitkä, se olisi saanut olla
vieläkin pitempi. Nämä kaksi vanhaa ihmistä olivat hyviä tovereita,
ja he puhuivat hänelle ohuitten paperiarkkien avulla, keskeyttäen
tämän tästäkin toisensa asianmukaisella kohteliaisuudella, juuri kuin
sanotaan jokapäiväisessä keskustelussa: »Lopeta vain, mitä aiot sanoa,
rakkaani!»
Ja nyt hekin olivat menneet maalle — jättäneet hänet yksin. Kääriessään
kirjettä kokoon hänestä tuntui, ikäänkuin ulko-ovi olisi paukahtanut
kiinni kolmannen kerran.
Hän nojautui taapäin tuolissaan huoaten tahdottomasti. Kylläpä tässä
maailmassa oli lopultakin vähän oikein tuttuja ihmisiä! Kuinka
vähän oli sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat hänen toveruuttaan
tällaisena päivänä! Hän nousi ja nosti molemmat kätensä ylös — tämä
oli —
Hän pysähtyi. Hänen sydämeensä oli tunkeutunut ääni ja saanut sen
lyömään kiivaammin. Kello oli soinut! Hänen oma sähkökellonsa!
Sähkökello, joka oli kohottanut hänet toiselle tasolle Mrs.
Morrelliin ja Mrs. Browniin nähden, joilla oli vain yhteinen kolkutin
käytettävissä.
Se oli soinut, ja seuraavassa sekunnissa hän oli jo alhaalla. Mutta
oven luona hän jäi nauttimaan hetkeksi iloisesta, jännittävästä
odotuksestaan.
Entä jos se olisikin Jill? Hullu, toivoton houre! Eihän Jill tietänyt
hänen asuntoaan. Taikka jos jokin kohtalonoikku olisi ilmaissut sen
hänelle? Ja tulisiko hän koskaan tänne, vaikka tietäisikin? — Ei tämä
oli liian valtava toive — liian suuri — liian suuri.
Sitten hän avasi oven.
Siellä ei ollut ketään. Katu oli tyhjä. Hän katsoi oikealle ja
vasemmalle. Ei näkynyt muuta kuin leskivaimo, joka kantaen kääröä
käsivarsillaan kulki hitaasti Holborniin päin.
Kiusallinen ajatus, että jollei hän olisi vitkastellut avatessaan,
tahtoen nauttia kauemmin mielenkiihoituksestaan, hän olisi saanut
kiinni tuon näkymättömän pienen karkuripaholaisen.
Hän kiipesi taas hitaasti rappuja ylös, koettaen hakea lohdutusta
filosofiasta. Hän sanoi itselleen, että jollei olisi sattunut tuota
salaperäistä soittoa, ei tänään olisi tapahtunut minkäänlaista
aikakirjoihin merkittävää sensatsionia. Ja sitten hän suuttui äkkiä
kaikkeen ja kellon lyödessä yhtä pisti hatun päähänsä, tuli kadulle ja
lähti lunchille Marttyyriklubiin.