»Hän sanoo sitä työksi, poikaseni, vain miellyttääkseen minua. Mutta
kun vanhat miehet leikkivät, heitä huvittaa kuulla sanottavan sitä
työskentelemiseksi. Sinä olet saanut minun työni tehdäksesi. Nyt äiti
huomasi, että minä kirjoitan tähän muuta kuin mitä hän saneli. Koetan
taivuttaa hänet jättämään tämän tähän siitä huolimatta paikoilleen.»
Sitten kirje jatkui keskeytymättä:
»Minua ilahduttaa, että työsi sujuu niin hyvin. Minusta viimeinen
kertomuksesi oli melkein liian surullinen. Täytyykö kertomusten päättyä
onnettomasti? Sinun kertomuksesi päättyvät aina. Mutta isäsi sanoo,
etten minä saa pahoittaa sinun mieltäsi tällä, ettet sinä voi maalata
kullalla siinä missä näet harmaata, ja sen, minkä nyt näet harmaana,
tulet jonakin päivänä näkemään kullanhohtoisena.»
Sitten tuli taas välihuomautus.
»Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, poikaseni. Minä olen lukenut
kertomuksen ja minä ajattelin, ettei sen olisi pitänyt päättyä
surullisesti. Nyt sinä epäilemättä sanot: 'Oh, hän on vanhamuotinen
eikä tiedä, että surullinen loppu on taiteellinen'. Mutta ei se
johdu minun vanhanaikaisuudestani, vaan siitä, että minä aivan
yksinkertaisesti olen vanha. Kun olette nuoria, niin te näette vain
onnettomia loppuja sen vuoksi, että olette kylliksi nuoria kantamaan
niiden tuskan. Kun sinulla on ollut surusi, joita taiteilijana toivon
sinulle, sitten sinä kirjoitat toisessa äänilajissa. Jatka vain
surullisia loppujasi, älä välitä meistä. Kaikki työsi tulevat kerran
olemaan onnellisia, muista: sinä et kirjoita meille vaan meidän
tähtemme.»
Nyt siirryttiin taas saneluun.
»No niin, vaikka en tiedäkään siitä mitään, niin sinä kirjoitat
ikäänkuin rakastaisit. Kerrothan minulle, etkös kerrokin, jos asia on
niin? — Minusta se on ainoa tapa kirjoittaa, yleensä ainoa tapa tehdä
jotakin. Isäsi sanoo, että hänen nykyisiltä tauluiltaan puuttuu varmuus
ja joustavuus; mutta minusta ne ovat yhtä kauniita; ne ovat niin
hillittyjä.»