Lumiräntä oli muuttunut kunnialliseksi lumeksi niihin aikoihin, kun
John lopetti lunchinsa. Marttyyriklubissa ei ollut sillä kertaa muita
kuin pari vanhaa, originellia jäsentä, jotka onnittelivat toisiaan, kun
olivat älynneet ottaa turkit yllensä ja jäädä kaupunkiin. John jätti
klubin heti syötyään.
Ovenvartija nousi haluttomasti jaloilleen hänen ohikulkiessaan — niin
haluttomasti, että John tunsi melkein olevansa pakotettu pyytämään
anteeksi klubin etiketin puolesta. Kadulla hän käänsi päällystakkinsa
kauluksen ylös ja otti päättäväisen vauhdin, näyttääkseen
ovenvartijalle, että hänellä oli varma päämäärä ja hyvin vähän aikaa
sen tavoittamiseksi.
Päästyään kulman taakse hän alkoi laskea mielessään ihmisiä,
joita voisi mennä katsomaan. Jokainen, jonka hän muisti, joko
asui liian kaukana taikka ei ollut muuten hyväksyttävä. Lopulta
hän huomasi vaeltavansa Holborniin päin. Siellä asui hänen pieni
konekirjoittajattarensa, joka oli luvannut kirjoittaa kaksi
novellia puhtaaksi pääsiäisen aikana. Hän olisi varmaan yhtä
iloinen kuin Johnkin seuraa saadessaan. Hän lopettaisi mielellään
hetkeksi yksitoikkoisen nakuttamisensa, ja he puhelisivat keskenään
ihmeellisistä uusista teoksista, jotka piti puhtaaksikirjoittaa.
John hakkaisi jotakin hänen vuokrapianollaan. Minuutit kuluisivat
ja emäntä keittäisi teetä pienen kaasullekin päällä, joka oli
hänen makuuhuoneessaan. John kuvitteli hänen siellä usein lukevan
aamurukoustaan, samalla kun taikina rätisee pannussa siinä vierellä.
Voi olla että »amen» tulee niellyksi, kun keitos uhkaa kiehua ylitse.
Tällaiset rukoukset juuri kuuluvat taivaaseen asti. Ne ovat niin
inhimillisiä.
Siis hän päätti mennä pienen konekirjoittajattaren luo. Ei haitannut,
vaikkeivät kertomukset tulisikaan valmiiksi pääsiäisen aikana; ne
saisivat odottaa.
Hän soitti kelloa, ihmetellen, mahtoiko tuon neitosen sydän keikkua
samalla lailla kuin äsken hänen soiton kuullessaan. Hänen korvansa
ponnistelivat kuullakseen lähestyvät askelet puuportailla. Ei kuulunut
mitään. Hän soitti uudelleen. Sitten alkoi kuulua porrasaskelmien
narahtelua. Hän oli tulossa — oh, mutta kylläpä se kävi hitaasti!
Luultavasti hiukan harmissaan, kun sai keskeyttää työnsä.
Ovi avautui. John näki vanhan naisen, joka tähtäsi häneen punareunaisin
silmin epäluuloisesti ovenraosta.
»Onko miss Gerrard kotona?» John kysyi.
»Mennyt maalle — tulee tiistaina», kuului vastaus.
Mennyt maalle! Ja hänen työnsä ei tulisikaan valmiiksi pääsiäisaikana!
Oh, tuo ei ollut oikein kaunista!
»Voinko toimittaa asian?» kysyi vanha taloudenhoitaja.
»Ette», John sanoi, »ei ole mitään tärkeää», ja asteli tiehensä.
Kohtalo oli päättänyt, että hänen täytyi käydä työhön — kohtalo ajoi
hänet takaisin Fetter Lanelle. Nyt tuntui täydellinen yksinäisyys aivan
sietämättömältä. Se oli pikemminkin yksinäisyyttä, jota hän ei osannut
selittää. Oli ennenkin ollut pääsiäispäiviä; ennenkin oli satanut
lunta ja räntää — mutta tämänlaatuista yksinäisyyttä hän ei ollut
ennen tuntenut. Se ei ollut masentumista. Mutta masennuskin odotti
kynnyksellä, valmiina astumaan sisään ensimmäisestä kutsuvasta äänestä.
Mutta toistaiseksi se pysyi kynnyksellä, ja tämä — tämä lyijypaino
sydämellä, kahle, joka sitoi tarmon — tämä oli yksinäisyyttä, jommoista
hän ei ollut ennen tuntenut.
Miksi hän oli mennyt tapaamaan pientä konekirjoittajaa? Miksi hän ei
ollut valinnut miestä, joka kuvittaa hänen kertomuksensa, tai jotakuta
muuta toveria, joka on kaupungissa vuodet umpeensa eikä koskaan lähde
maalle?
Hän oli kaivannut naisellista seuraa. Miksi? Minkä vuoksi sen
tarpeellisuus oli valjennut hänelle nyt juuri? Miksi hän oli kadehtinut
Mr. Brownia, koska tämä sai puhella Mrs. Morrellin kanssa? Miksi
hän oli ilostunut Mrs. Rowsen tulosta ja tullut yhä yksinäisemmäksi
hänen lähdettyään? Minkä vuoksi hän oli aikonut lähteä maalle heidän
kanssaan, iloiten ajatuksesta, että Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin
mun on maailma»?
Kysymykset risteilivät hänen päässään vastausta odottamatta, kunnes ne
kärjistyivät kaikki musertavaan totuuteen: Jill!
Kokonaisen viikon ajan he olivat tavanneet toisensa joka aamu, ei
ainoastaan Kensington Gardensissa, vaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa
— vieläpä kerran Wrigglesworthilla, hämäräperäisessä ruokapaikassa
Fetter Lanen varrella. Eikä Jill tietänyt, että he olivat silloin
sangen lähellä hänen asuntoansa. Hän oli lukenut Jillille kertomuksiaan
ja antanut hänelle kaksi julkaisemaansa kirjaa. Sitten he olivat
keskustelleet vakavasti. Jill sanoi olevansa varma siitä, että John
kävi suurta tulevaisuutta kohti. Ja onhan se aina lohduttavaa.
Siis tämän aiheutti Jill. Ja koko pääsiäispäivän synkkyys ja
yksinäisyys oli johtanut tähän.
Selvä järki oli estänyt hänet ajattelemastakaan Jillin etsimistä tänä
aamuna. Mutta sydämensä syvimmässä sopukassa hän oli kaivannut juuri
Jilliä, tämän seuraa hän oli himoinnut ja luullut löytäneensä sen ensin
Mrs. Rowsessa, sitten pienessä konekirjoittajassa.
Suljettuaan huoneensa oven hän meni suoraan istumaan tuolille tulen
ääreen. Mitä tämä tarkoitti?
Mitä ihmettä tämä oikeastaan tarkoitti? Silloin tällöin hän oli kyllä
rakastunut; mutta tämä ei ollut samaa. Tämä ei ollut rakastumista.
Rakastuminen on äkillistä, nopeaa — se on leimaus, joka polttaa
kaiken työhalun, rätisee hetkisen, hävittäen kaiken muun. Mutta tämä
oli hidasta, hiipivää, jotakin kasvavaa, joka ei vaatinut äkillistä
tyydytystä, vaan ihmeellisiä, sanoin sanomattomia asioita.
Tähän tunteeseen eivät sopineet mitkään tavalliset määritelmät, joita
hänkin oli tähän saakka käyttänyt. Hän oli ajatellut, että rakkaus
löytää ilmaisunsa sen kaipauksen tyydyttämisessä, jolla se on alkanut,
tai että se päättyy niinkuin hänen kertomuksensa onnettomasti. Sitten
tämä ei voinut olla rakkautta. Tämä ei päättynyt tyydytyksellä
eikä onnettomasti. Tämä oli loputonta. Tämänkö oppimista äiti oli
tarkoittanut?
Sitten, hänen istuessaan tulen ääressä ihmettelemässä näitä uusia
löytämiään ajatuksia, kello soi taas. Se ei herättänyt vastakaikua
tällä kertaa. Hän käänsi hitaasti päätään. Toista kertaa häntä ei
petettäisi. Hän nousi rauhallisesti tuolistaan, käveli ikkunan luo,
avasi sen hiljaa ja katsoi yhtä hiljaa ulos. Hän näki alhaalla naisen
hatun — harmaata samettia, johon oli taitavasti punottu hiukan turkista
— hatun, jonka hän tunsi ja jonka hän oli usein ennenkin nähnyt.
Hän sulki ikkunan rauhallisesti ja lähti hätäilemättä vaeltamaan
rappuja alas. Ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle saakka, kello soi taas.
Sitten hän avasi oven.
Siellä oli nainen, jonka auttamiseksi turkki oli saanut maksaa
kunniavelan.
Nainen tuli arvelematta sisään, naurahtaen mielihyvästä tavatessaan
hänet kotoa; kääntyi ja odotti, kunnes John oli sulkenut oven, ja
sitten tarttui hänen käsivarteensa heidän noustessaan rappuja ylös.
»Minä tulin arviolta», nainen sanoi. »Oletko iloinen nähdessäsi minut?»
Tuli sekunnin paussi, ennenkuin John vastasi — paussi, joka naiselle
merkitsee vastausta.
»Kyllä», John sanoi, »minä olen hyvin iloinen».
»Mitä puuhailit?» nainen kysyi nopeasti. »Olitko kirjoittamassa?»
»En; en ollut. Koetin, mutta siitä ei tullut mitään.»
»Sitten sinä odotat jotakin?»
John katsahti häneen hymyillen, avasi huoneensa oven ja pyysi häntä
astumaan sisään.
»Ja kaikki tämä vain siksi, että en vastannut heti kysymykseesi, olenko
iloinen sinut nähdessäni, vai kuinka?» John naurahti.
Nainen istuutui kevyesti tavalliseen tuoliinsa. Hän alkoi vetää neuloja
pois hatustaan, kuten nainen tekee tuntiessaan olevansa kotona. Kun
hattu oli irti punertavasta hiuspaljoudesta, hän heitti sen pöydälle,
pudisti päätään ja pyyhkäisi kiharat otsaltaan. Ja John seisoi vieressä
hymyillen, ajatellen, kuinka pieninkin kysymyksen varjo saisi hatun
lentämään takaisin punertavan tukan peitoksi, kuinka hattuneulat
pistettäisiin taas paikoilleen ylpeästi, ja kuinka kiihkeä käsi
tempaisi pöydältä pienen käsilaukun, valmiina loukkaantuneeseen lähtöön.
John antoi hymyn haihtua ja uudisti kysymyksensä.
»Niin», sanoi nainen. »Minä luulin, kun sinä et vastannut heti, ettet
ollut erikoisen halukas näkemään minua.»
»Ja jos minä nyt sanoisin, etten ollut erikoisen halukas, niin
lähtisitkö heti?»
Naisen kulmakarvat kohosivat, ja hän liikahti tuolissaan. Toinen käsi
alkoi jo ojentua samettihattua kohti.
»Niinkuin nuoli!» hän vastasi.
John nyökkäsi.
»Sitä minä ajattelinkin», sanoi John.
Nainen nousi ylös nopeasti.
»Jos tahdot minun lähtevän, niin miksi et sano suoraan?»
John tarttui hänen olkapäihinsä ja painoi hänet hiljaa takaisin tuoliin.
»Mutta minä en tahdo, että lähdet», hän vastasi. »Minulla on sinulle
paljon puhuttavaa.»
»Jos sinä alat puhua kehitysopista, niin — —» nainen aloitti.
John nauroi.
»Jotakin sinnepäin, todellakin», hän sanoi.
Nainen huoahti alistuvasti, otti esiin savukelaatikon ja sytytti yhden,
vetäen ensimmäisen sauhun syvälle — syvälle keuhkoihinsa.
»Hyvä — aloita», hän sanoi.
»Onko sinulla riittävästi savukkeita?»
»Kyllä täksi päiväksi.»
»Eikö eilen ollut?»
»Ei, — äiti ja minä kaivelimme tuhasta esille kaikki paperossinpätkät,
ja minulla oli juuri penny savukepaperin ostoa varten.» Hän nauroi.
Tämä on kunniallista köyhyyttä. Hän ei tahtonut ottaa rahaa yhdeltäkään
mieheltä. Sillä samoin kuin varakkuuden hyve tuottaa usein saituuden
synnin, niin köyhyyden kirous usein saa esille itsekunnioituksen
hyveen. Tässä maailmassa syntyy pahasta yhtä paljon hyvää kuin
konsanaan hyvästä itsestään. Tämä on yksi niitä seikkoja, jotka tekevät
synnin tarpeelliseksi.
»No niin mitä sinulla on sanottavaa?», nainen jatkoi. »Anna tulla niin
pian kuin mahdollista. Minä en kyllä ymmärrä siitä puoltakaan.»
»Sinä ymmärrät sen kokonaan», John sanoi. »Sinä et luultavasti tunnusta
sitä. Sinä et tunnusta omaa kunniallisuuttasi — etkä mahdollisesti
minunkaan.»
Nainen kiinnitti silmänsä Johniin. Hän puhui niin käsittämättömiä
asioita. Todellakin, John oli sanansaivartelija. Hän tiesi sen
— piti sitä selviönä — mutta mitä tämä oli tarkoittanut hänen
kunniallisuudellaan?
»Minä en varasta», sanoi nainen. »Mutta minä olen velkaa viisitoista
puntaa ompelijattarelleni ja kolmetoista Derry Tomsille ja vielä kuusi
jonnekin muuanne enkä luule koskaan kykeneväni niitä maksamaan. Sanotko
sitä kunnialliseksi?»
»En minä tarkoita sellaista kunniallisuutta. Se on kunniallisuutta,
jonka taakse kunniaton mies kätkeytyy. Sinä maksaisit ne, jos minä
antaisin sinulle rahoja maksamista varten, tai jos joku muu antaisi
sinulle rahat, tai jos itse ansaitsisit ne. Sinä olit aikonut maksaa.
Mahdollisesti arvelit voivasi maksaa ne, kun asiasi järjestyvät.»
Nainen katsoi häneen ja nauroi.
»Voi sinä vanha veitikka! Enpä usko, että sinulla on juuri kahta pennyä
enempää taskussasi. Sinä et voisi antaa niitä minulle.»
»Minulla on kaksi puntaa yhdeksän shillingiä», kertoi John. »Mutta
pääasia on, että vaikka voisinkin antaa ne sinulle, niin sinä et
ottaisi vastaan. Ja juuri siitä kunniallisuudesta minä puhun.
Ojennusnuoran, tunnuslauseen kannalta, jonka mukaan arvioit elämäsi —
se on kunniallisuutta; etkä sinä koskaan poikkea siitä. Ja, tavallaan,
minun lippulauseeni on ollut melkein sama — tähän saakka.»
»Tähän saakka?» nainen toisti sen hiukan epäluuloisesti.
»Niin, tähän saakka. Minä ajattelin, että nämä asiat olivat
kunniallisia — nyt minä olen muuttanut lippulauseeni ja pidän myöskin
niitä erilaisina.»
»Mitä sinä tarkoitat?»
Naisen silmät katsoivat edelleen häneen, ja hän seisoi katsoen
kiinteästi takaisin.
»Sinähän et rakasta minua — ethän?» John sanoi äkkiä.
Nainen piti pienen paussin, ennenkuin vastasi.
»En», hän sanoi.
»Enkä minä ole koskaan väittänyt rakastavani sinua?»
»Et — koskaan.»
»Ja nyt, yllättäisikö sinua, jos tässä olisi kysymys juuri sellaisesta?»
»Oh — saattaa hyvinkin olla. Muutamat ihmiset teeskentelevät tietävänsä
siitä kaiken. Minä ajattelen, että sinä olet ystävällisin ja parhain
ihminen, mitä koskaan olen tavannut — se riittää minulle.»
»Tahtoisitko mennä naimisiin kanssani?» kysyi John.
»En — koskaan.»
»Miksi et?»
»Koska juuri naineet ihmiset tuntevat olevansa sidottuja, he näkevät
toisensa eri valossa. Epäilys onnen pysyväisyydestä alkaa hiipiä
väliin. Meidän laitamme on aivan toisin. Minä tulen katsomaan sinua,
milloin hyvänsä haluat minun tulevan. Jollei tämä voi jatkua, niin ei
kumpikaan saa haavaa; jos taas pysyy, niin antaa pysyä aikansa. Minä en
halua sen loppuvan tänään — mutta huomenna saatan kohdata jonkun, josta
pidän enemmän.»
»Ja silloin sinä lähtisit?»
»Tietysti täytyisi.»
»No hyvä, olettakaamme, että tapaisit jonkun, jonka kanssa tuntisit
voivasi yhdistyä pysyväisesti, jolta toivoisit löytäväsi sellaista,
mikä jatkuu läpi vuosien ja kellonlyöntien, — haluaisitko silloin mennä
naimisiin?»
Nainen tuli aivan hänen luoksensa ja pani kätensä hänen olkapäillensä.
»Sano vain suoraan», hän sanoi pehmeästi. »Toisen meistä oli
ehdottomasti löydettävä se näinä päivinä. Toivoisin vain, että se
olisin ollut minä. Voit kertoa minulle, kuka hän on. Aloita.»
John kertoi hänelle. Tätä varten hän oli kaivannut naista — ensin
äitiään, sitten Mrs. Rowsea, sitten pientä konekirjoittajatarta,
sitten Jilliä itseään. Sillä mies voi kertoa vain naiselle tällaisista
asioista — kukaan muu ei ymmärtäisi.
Ja kun hän oli kuullut sen kaikki, hän katsoi Johnin silmiin hymyillen,
vaikka kyynelet himmensivät hänen katseensa.
»Sitten minä arvaan olevani kärpänen meripihkassa», hän sanoi. »Siitä
ei tule puhdasta helmeä, ennenkuin minä olen poistunut. Sitähän sinä
tarkoitat?»
Ja ottaen Johnin pään käsiensä väliin hän suuteli tämän otsaa. »Sinä
olet hupsu pieni poikanen», hän sanoi hymyillen vaivaisesti.
Hän oli hieno lady, koska saattoi sanoa Johnia hupsuksi pikku
poikaseksi — hän oli jalo nainen, koska osasi hymyillä eikä näyttänyt
haavoittumistaan. John oli halunnut häntä omalla tavallaan, heidän
tavallaan, samalla tapaa kuin millä hänkin oli kaivannut Johnia.
Jokainen mies haluaa jotakin naista tällä tavalla, ja löytyy hyviä
naisia, jotka suostuvat täyttämään tämän tarpeen, yhtä hyvin kuin
huonoja naisia, jotka kavahtavat sitä. Ja nyt, John ei tarvinnut häntä
enää. Hänen oli tunnossaan taivutettava päänsä jollekin, jota hän ei
voinut ymmärtää, jollekin, jota hän ei voinut täyttää. John rakasti. Ja
he olivat välttäneet sen niin helposti».
»Aiotteko mennä naimisiin?» hän kysyi. Hän halusi oikeastaan kipeästi
saada kysyä, minkä näköinen tuo toinen oli.
John kohautti olkapäitään.
»Etkö tiedä»?
»En. En tiedä.»
»Rakastaako hän sinua?»
»En saata sanoa.»
»Etkö ole kysynyt häneltä?»
»En, emme ole puhuneet siitä sanaakaan.»
Hän hymyili.
»Miksi sitten lähetät minut tieheni?»
»Koska — minä tunnen itseni. Tulee aika — minä en tietänyt sitä
— jolloin sinä tiedät — aika jolloin sinä et löydä anteeksiantoa
vetoamalla inhimilliseen heikkouteen — jolloin et haluakaan tarjota
anteeksiantoa — jolloin ei tarjoudu muuta kuin yksi tie, se jonka minä
olen juuri valinnut. Minä olen sanansaivartelija, totta kyllä. Sinähän
olet sanonut minua siksi, ennen. Sinulle minä olen saivartelija —
monille muille samoin. Mutta jossakin epäselvän pääni sopukassa minulla
on ihanne — niinkuin kaikilla muillakin — niinkuin sinullakin. Mutta
nyt minä olen löytänyt keinon saadakseni sen ilmi. Sinä sanot, että
minä olen rakastunut — kaikki sanovat sitä sillä nimellä. Minä sanoisin
mieluummin: minä rakastan — joka on aivan eri asia. Ihmiset rakastuvat
ja kylmenevät taas kuin intiankautsukkipallot, jotka hyppivät
vesisäteen latvassa. Mutta tämän täytyy olla pysyvää, ja vain kerran
tai kaksi saattaa elämässään löytää mahdollisuudet sen ilmenemiseen.
Mutta se on olemassa koko ajan; ja joskus se on tummatukkainen nainen
ja toisinaan taas kultatukkainen — mutta tunne, sydän on sama. Se on
sama rakkaus — rakkaus hyvään — rakkaus kauniiseen — rakkaus siihen,
joka on läpeensä puhdasta. Ja kun sinä kohtaat sen, niin sinä uhraat
sille kaiken. Ja jollet kohtaa sitä, niin tulet ajamaan sitä takaa
koko elämäsi ajan — jollet kadota sydäntäsi tai luonnettasi tai hävitä
luonteenlujuuttasi — silloin tuo ihmeellinen johtotähti sammuu. Se
häipyy näkyvistäsi häipymistään, kunnes rupeat tavoittelemaan tuota
toista — kuten sinä nimität sitä — rakastumista.»
»Luuletko, että meillä kaikilla on tämä ihanne?» nainen kysyi.
»Kyllä, joka ainoalla meistä.»